11. luku

- Se pyysi etten mä kertoisi sulle sitä, se on vähän hämmentynyt tästä kaikesta...Maura! Maura saatana! Perkele, pysähdy!

Pihan hiekka rahisi kenkieni alla kun marssin päättäväisin askelin kohti Tanen autoa. Olin malttanut pukeutua sen verran että vedin farkut jalkaan, takin päälle ja sujautin jalkaani Jeremiaksen mulle aivan liian isot vaelluskengät. Avoimen takkini lomasta vilkkui yöpaita.

                      - Ja sulla on muka kolmekymmentäseitsemän lämpöä, Tane puuskutti kun vihdoin suostuin pysähtymään. – Suunnitteletko sä nyt oikeasti sitä mitä mä ajattelen sun suunnittelevan?

- Kyllä, vastasin. – Me mennään teille.

- Muista että ainoa avain ton auton virtalukkoon on mun taskussa, Tane hymähti. – Joten mä voin aivan hyvin saattaa sut takaisin nukkumaan ja lähteä itse asioille.

Otin askeleen Tanea kohti ja tuijotin sitä haastavasti.

- Sun kannattaa aina pitää mielessä että mulla on aina taittoveitsi povarissa, heitin.

- Just sitä mä tässä vähän laskelmoinkin, Tane totesi. Sitten se harppoi kuskinpuoleiselle ovelle ja avasi oven. – Saatanan jästipää...

Matkalla tajusin etten ollut koskaan käynyt Tanella, en edes tiennyt missä Tane asui. En oikeastaan edes tiennyt olisiko odotettavissa vuokrakämppä vai omistusasunto koska mulla ei ollut myöskään mitään havaintoa Tanen iästä. Se oli tuntenut Jeremiaksen ja Joonaksen jo vuosia mutta toisaalta sillä oli ajokortti niihin aikoihin kun ravasin kaupasta Jeremiakselle juotavaa ja myös Zorron se oli tuntenut käsittääkseni melko pitkään, ainakin se oli jo vuosia puhunut Zorron äidistä kuin hyvästä pitkäaikaisesta ystävästään ja lisäksi sillä oli oma avain Zorron ja sen äidin taloon.

- Pitäisiköhän mun soittaa Joonakselle että tuon sut mukanani? Tane kysyi.

- Et soita, sanoin. – Se vaan lähtee sieltä karkuun.

- Ei se sua pelkää, Tane naurahti. – Tai okei, ehkä vähän. Sen mielestä oot vähän hullu. Mut ei kai mitenkään pahalla tavalla.

Matka tuntui kestävän ikuisesti.

                      En tiedä eksyikö Tane matkalla omaan kotiinsa kun pyörittiin käsittämätöntä ympyrää Karhulan takana sijaitsevalla omakotitaloalueella, mutta loppujenlopuksi pysähdyttiin pienen, yksikerroksisen, muusta sen alueen asutuksesta syrjässä sijaitsevan omakotitalon pihaan. Tanen piha muistutti kaatopaikkaa jonka rikkaruohot olivat vallanneet, postilaatikkoa tuskin erotti heinien seasta ja pensasaita oli rönsyilevä ja leikkaamaton. Joka puolella lojui autonrenkaita, peltejä, vanerilevyjä ja pari polkupyöränraatoa.

- Tervetuloa matalaan majaani.

- Vou, ottiko puutarhuri vapaapäivän?

- Hyvinhoidettu piha kertoo ihmisestä ainoastaan sen että sillä on tylsä elämä. No, ootko valmis menemään sisään?

Tane asteli pienestä eteisestä olohuoneeseen kengät jalassa ja takki päällä, minä seisoin hetken eteisen peilin edessä psyykkaamassa itseäni, sydän alkoi tykyttää kiivaammin kun kuulin Joonaksen äänen.

                      Avasin oven, kävelin pienen käytävän olohuoneeseen, suorastaan hiivin olohuoneen oviaukkoon. Joonas istui sohvalla kumartuneena kannettavan tietokoneensa ylle, huoneen yleisilme oli sotkuinen, lattialla lojui kaljatölkkejä, pizzalaatikoita, sukkia, cd:itä, näköjään kaksi poikamiestä sai siottua ympäristönsä melko asutun näköiseksi. Tosin Tanen sivilisäädystä en tiennyt, mutta...

Maura, Joonas on poikamies..., pilkahti päähän yhtäkkiä ja sisintä väänsi. Otin askeleen peremmälle ja pakotin ääneni tasaiseksi sanoakseni:

- Moi Joonas.

Joonas käännähti tuijottamaan mua tyrmistyneen näköisenä. Ensimmäinen lause mitä se sai mutistua oli osoitettu Tanelle:

- Suhunkaan ei sitten näköjään voi luottaa...

- Se lipsahti, se oikeasti lipsahti, Tane selitti. – Ja sä tiedät kuinka jääräpää Maura osaa olla. Luuletko että mä olisin voinut estellä sitä ja selvitä hengissä?

- En itseasiassa, Joonas hymähti. – Mitä sulle on tapahtunut? Näytät vielä kamalammalta kuin viimeksi.

Se katsoi riutunutta olemustani kysyvästi.

- Kurkkutulehdus, viimeisen viikon oon vaan maannut kuumeessa, vastasin ja kokeilevasti otin pari askelta kohti sohvaa ja katsoin, sävähtäisikö Joonas kauemmaksi.

- Ehkä mä tästä liukenenkin keittämään kahvia jotta te kaksi saatte rauhassa jutella, Tane totesi ja lausui sanan jutella kysyvästi ja painostavasti, kuin alleviivaten molemmille että meidän piti jutella. Se poistui toiseen huoneeseen ja veti vielä perässään keittiön oven kiinni.

Hetken vain seisoin kahden askeleen päässä sohvasta, Joonas tuijotti maahan ja minä tuijotin Joonaksen tummanruskeaa lyhyttä hiuspehkoa. Mietin miten laiha ja poikamainen se oli ollut tavatessamme ja miten vähän se oli loppujenlopuksi muuttunut vuosien aikana, se näytti edelleen vähän lapsekkaalta, eksyneeltä, hämmentyneeltä pojalta.

                      Varovasti istuin sohvalle turvallisen välimatkan päähän ex-miehestäni.

                      - Mun pää on ollut niin saatanan sekaisin kaikesta..., Joonas kuiskasi lattialla lojuvalle kaljatölkille. – Mä en ymmärrä miksi mä sillä tavalla torjuin sut jouduttuani linnaan... Miksen soittanut, miksen tullut juosten sun luo päästyäni pois. Ootko sä mulle vihainen?

- Mä sanoin sulle jo neljä vuotta sitten että katso mua silmiin kun puhut mulle, hymähdin. – Ja ei, en oo vihainen. Sun kuuluisi olla mulle vihainen.

- Tiedätkö..., Joonas totesi ja tällä kertaa katsoi suoraan muhun. – Mä olisin voinut selittää tilanteen ... Sanoa että mun mielenterveysongelmainen naisystävä oli aikeissa tappaa mun mutsin, että tuolla metässä se piileskelee. Jos ne ois lähteneet sun perään ja löytäneet sut kaikki ne luodit taskussas, olisin selvinnyt vain rattijuopumuksella ja hallussapitorikoksella... Mutta mä otin kaiken omille niskoilleni. Ja käskin sun juosta. Koska mä... tai siis...

Joonas loi katseensa jälleen lattiaan ja oli hiljaa.

- Tiedätkö, mä olin niin valmis siihen kaikkeen mistä puhuttiin, Joonas sanoi ja nosti katseensa taas mua kohti. – Kun me puhuttiin omakotitalosta, naimisiinmenosta, lapsista... Miksi sä luulit että mä menin vankilaan sun takia?

- Koska..., aloitin mutta päädyin Joonaksen tavoin lopettamaan lauseen. Jotenkin sen asian sanominen oli meille molemmille sillä hetkellä mahdottomuus. Päätin kokeilla toisenlaista lähestymistapaa. – Ja kai sä tiedät miksi mä ylipäätään heiluin sun mutsin takapihalla aseen kanssa? Kai sä tiedät mitä juttuja olin juuri ennen sitä kuullut? Ja miksi mä halusin tehdä sen?

- Tiedän, Joonas vastasi. – Mä oon vasta viimeaikoina ymmärtänyt sen. Jotenkin vankilassa ollessa sitä vaan kadotti yhteyden kaikkeen. Näki niitä ihmisiä ja tunsi häpeää siitä että oli nyt yksi niistä. Ajattelin että sä olit myös yksi niistä, niitä halveksittavia huumekauppiaita, rattijuoppoja, pahoinpitelijöitä... Meillä kaikilla on jonkin sortin kotoa opittu moraali, eikö?

- Mietin tota vasta yksi päivä, hymähdin. Oltiin pitkään hiljaa. – Sano se.

- Ai mikä?

- Tiedät kyllä mikä.

- En tiedä.

- Mitä sä sitten yrität selittää siinä?

- No kun mä en vittu tiedä itsekään.

- No sano se sitten vaan.

- Miksi? Kun mä en voi olla varma. Enkä yhtään mistään muustakaan.

- Voi kultaseni, kyllä sä vaan taidat olla siitä varma.

                      Sen sanottuani nappasin Joonasta korvista kiinni, vedin sen itseäni vasten ja suutelin.

- No nyt mä oon ainakin siitä varma että saan kurkkutulehduksen lähipäivinä, Joonas henkäisi. – Koska mä aion suudella sua vielä monta kertaa uudestaan.

                      Havahduttiin todellisuuteen vasta reilun vartin päästä kun Tane tuli olohuoneen ovelle nurisemaan ettei varmasti saataisi kutea hänen sohvallaan.

Tane heitti mut kotiin muutaman tunnin päästä koska sen oli lähdettävä töihin ja Joonaksen haettava vielä jotain tavaroitaan äitinsä luota.

                      Kotiin päästyäni olo oli riemukas, suorastaan euforinen, keittelin kahvia hyräillen kunnes tuli joku tympeä pudotus todellisuuteen ja tajusin ettei intohimoinen pussailu Joonaksen kanssa ollut kertonut oikein mistään oikein mitään. Se ei ollut suostunut sanomaan Sitä ja lisäksi ei voitu olla kuin mitään erossaoloaikaa ei olisi ollutkaan, se oli kuitenkin hitusen eri ihminen kuin niinä aikoina kun asuttiin yhdessä. Mun oli opeteltava tuntemaan se uudelleen.

                      Se ei ollut luvannut soitella eikä mitään mutta se oli pitänyt mua kädestä koko automatkan ajan.

- Anna kun arvaan, sä mietit tällä hetkellä kaksion vuokraamista? Jeremias tiedusteli nyrpeänä kun olin selittänyt sille yksityiskohtaisesti mun ja Joonaksen keskustelun.. – Tosin olisihan se ihan jees, saisin makuuhuoneeni takaisin...

- En mä kyllä tiedä että osaisinko edes enää asua ilman sua, myönsin. – Onhan tässä kuitenkin jo melkein kaksi vuotta asuttu yhdessä.

- Älä kuvittelekaan että mä muuttaisin teidän kanssa johonkin orgiakommuuniin, Jeremias ärähti.

Olin asunut Jeremiaksen kanssa kauemmin kuin Joonaksen kanssa aikanaan, olin jo ehtinyt tottua siihen ettei joka yö vieressä nukkunut joku mutta ei silti tarvinnut olla yksin, olin tottunut sisällä tupakoimiseen, kannabiskasvien makeanimelään tuoksuun kylpyhuoneessa ja epämääräisin yllättäviin yövieraisiin.

Oikeastaan mun ja Jeremiaksen kämppäkaveruuden piti olla väliaikainen ratkaisu kunnes löytäisin oman kämpän. Koko omaisuuteni oli pitkään olohuoneessa pahvilaatikoissa ja muovipusseissa, mutta pikkuhiljaa ne alkoivat löytää oman paikkansa, aluksi astiat siirtyivät vaivihkaa astiakaappeihin, vaatteet vaatekaappiin, Jeremias lahjoitti sohvansa Pinkille ja mun vuodesohvani haettiin Jeremiaksen vanhempien ullakolta minne oltiin varastoitu kaikki kalusteet jotka eivät mahtuneet asuntoon.

Eräänä päivänä Jeremias totesi että koska olin ollut sen verran masentunut ja epävakaa Joonaksen jouduttua vankilaan, oli mulle parasta etten muuttaisi yksin mihinkään vaan asuisin sen luona ”vaikka kesään asti”. Sain omaksi alueekseni Jeremiaksen makuuhuoneen ja se itse muutti olohuoneeseen koska sillä oli tapana katsella telkkaria myöhään yöhön ja se häiritsi mun nukkumista.

                      Postiluukkuun ilmestyi mun sukunimi ja aloin maksaa puolet vuokrasta. Opettelin siihen ettei ovea saanut avata kellekään joka ei soittanut ensin, opettelin ajoittamaan vuorokausirytmini kasvien valojaksojen mukaan, opettelin sietämään sadonkorjuupäivien jälkeen olohuoneessamme pyörineitä outoja pikkunilkkejä.

Oikeastaan kasvatuspuuhat olivat ensimmäinen asia mistä innostuin kunnolla vietettyäni monta kuukautta apaattisena Joonasta surren. Jeremias tahtoi mulle aktiviteettiä ja kehitti sitä pyytämällä mut mukaan puuhaamaan kaikkea kasvien parissa: vaihtamaan ruukkuja, keräämään satoa, vahtimaan valojaksoja, kastelemaan, trimmaamaan, punnitsemaan ja pussittamaan.

                      Jeremias sai mut sopimaan riitani Pinkin kanssa, oltiin riitaannuttu mun ja Joonaksen seurustelun aikana jostain mitättömästä pikkuasiasta ja pidetty vihaa yli vuoden verran. Opin ettei kaikista ihmisistä tarvinnut pitää, mutta kaikkia oli hyvä sietää. Jeremias kertoi mulle vihaavansa suurinta osaa vakioasiakkaistaan, mutta jos se ei sietäisi niitä, ylimääräinen rahantulo loppuisi siihen. Se paljastus muutti suunnattomasti kuvaani Jeremiaksesta, olin jo vuosia pitänyt sitä ääliönä joka typerän sinisilmäisesti piti kaikista ja jonka kämpillä käydessä olohuoneessa pyöri jos minkälaista niljaketta ja ällöttävyyttä joita teki mieli tinata turpaan.

Musta tuli Jeremiakselle korvaamaton aisapari. Koska kotikaupungissamme oli hyvin tyypillistä se että jutut lähtivät liikkeelle ja muuttuivat härskisti matkan varrella, ei ollut mikään ihme että suurin osa ”niissä piireissä” tunsivat tapauksen Joonaksen linnareissu ja Mauran laiton ase. Mulla oli paljon ansaittua karmeampi maine ja osa ihmisistä pelkäsi mua ennenkuin olivat koskaan edes tavanneet. Siitä oli apua silloin kun piti häätää ovelta tai puhelimesta pois joku nilkki joka ei vaan suostunut uskomaan kun Jeremias ystävällisesti yritti sanoa ettei tavaraa ollut kaupan, varsinkaan kyseiselle henkilölle.

Sinä kesänä kun mun piti muuttaa pois en muuttanut mihinkään suuntaan vaan aloin elää varsin villisti. Polttelin, yhdenillanjuttuja oli vaikka keiden kanssa, ja välistä saatoin käydä jopa jonkin sortin treffeillä jopa Jeremiaksen kuvottavien asiakkaiden kanssa. Niitä treffejä ei tullut koskaan vietettyä selvinpäin. Lopetin kuitenkin treffeillä käymisen melko pian syksyn koitettua kun tajusin kaipaavani ihan liikaa Joonasta.

                      En ollut sen kesän jälkeen oikeastaan kertaakaan miettinyt sitä että jossain vaiheessa mulle tulisi eteen harkita poismuuttamista.

- Jos johonkin muutat niin älä ainakaan Joonaksen kanssa, Jeremias pyysi. – Koska muuten se on sitä että mä otan sut tänne takasin ihan kohta kun se joutuu taas typeryyttään vankilaan.

- Ei se sinne typeryyttään joutunut, murisin. – Vaan mun takia.

- Miten vaan, Jeremias puuskahti. – Vaikka typeryyttään sun takia sitten.

- Oikeasti, mitä se on muka sulle tehnyt? kivahdin. – Miksi sä suorastaan vihaat sitä?

- En mä sitä vihaa, mä vaan en pidä siitä, Jeremias totesi. – Ja että mitäkö tehnyt? Esimerkiksi vienyt mun tyttöystävän?

- Se ei vienyt ketään, me ei seurusteltu, ärähdin. – Me tapailtiin!

- Se meni kuitenkin ihan mukavasti, Jeremias mutisi ja ihmettelin miten joku saattoi olla niin katkera monen vuoden takaisista asioista. – Ja lisäksi sen häiriintynyt mutsi on aiheuttanut mulle vitusti ongelmia. Lähdetään nyt vaikka siitä.

- Sä olet ääliö, lausuin rauhallisesti ja ystävällisesti vaikka mieleni teki huutaa ja raivota Jeremiaksen typerästä asenteesta. – Ei se voi äidilleen mitään.

- Kuten sanoin, ihan miten vaan, Jeremias huokaisi. – Olisi se kuitenkin voinut edes soittaa sulle linnasta eikä pitää sua täysin pimennossa.

- Sillä oli syynsä, murisin. Ja mä en aio jatkaa tätä keskustelua koska tää menee täydeksi tappeluksi kohta.

- Sä oot hölmö, Jeremias totesi edellisestä lauseestani huolimatta. – Mites se Joel?

Niin. Se Joel. Sekin oli olemassa. Ja odotti kai että mä soittaisin sille parannuttuani.

- No se nyt on snobi kusipää, heitin, vaikken todellakaan tarkoittanut sitä.

- Ja Joonas sitten ei? Jeremias naurahti mutta vakavoitui nähdessään ilmeeni. – Okei, okei, älä tapa mua. Mä oon hiljaa.