12. luku

Eräänä perjantai-iltapäivänä istuin keittiössä sätkää poltellen. Odottelin Launoa, Jeremias oli käymässä vanhemmillaan ja hakemassa sillä reissulla rahaa, muidenkin oli tarkoitus ilmaantua jossain vaiheessa kämpille viettämään viikonloppuiltaa.

Edessäni oli sekalainen valikoima erilaisia sätkiä, olin väsäillyt niitä jokaiselle oman ja hihitellyt itsekseni loistavalle idealleni. Kuudessa seitsemästä sätkästä oli sitä itseään, yhdessä oli tavallisia tupakanpuruja ja käytetyn teepussin sisältö. Ajattelin antaa sen Pinkille.

Ja jos Vili saisi päähänsä ilmestyä paikalle, voisin pyöräyttää sillekin oman erikoissätkänsä, sisältönä voisi olla vaikkapa pilkottua sanomalehtipaperia ja Jeremiaksen partakoneen sisältö.

Ovikello soi ja kipitin innoissani avaamaan yhä sätkääni poltellen.

Yllätys ja tyrmistys oli suuri kun ovella seisoikin Joonas.

- Hyvää iltapäivää, se totesi. – Sun vähentäminenhän edistyy hyvin.

- Öh, tää on... tupakkaa, änkytin ja typerästi yritin kätkeä sätkää selkäni taakse.

- Varmasti, Joonas hekotti. Sillä oli mukanaan koppa kaljaa ja sipsipussi. – Toivottavasti ei haittaa että pusken tänne näin kutsumatta.

- Ei, ei haittaa ollenkaan, ihanaa että tulit, hymyilin. – Tuu peremmälle.

Keittiössä Joonas virnuili nähdessään pitkin pöytää levitetyt sätkät.

- Okei, se ei ole tupakkaa, myönsin nolona. – Mut mä voin laittaa nää poiskin jos haittaa, oikeasti en mä nykyään edes paljon polttele ja...

- Ei se haittaa, toi valehtelu haittaa enemmän, Joonas hymähti keskeyttäen höpöttelyni. – Siitä puheenollen. Liikeniskö noista yks?

Oli jotenkin absurdia istua siinä Joonaksen kanssa ja poltella marisätkää. Kun katsoin sen sameisiin silmiin, tajusin että sillä nimenomaisella hetkellä kaikki oli täydellisesti ja hyvin, kaikki oli niinkuin ennenvanhaan, mitään ei ollut tapahtunut tässä välissä.

Etäisesti kuulin oven aukeavan ja Jeremias ja Launo astuivat sisään iloisesti höpötellen.

- Täällä on jotain tulilla! Jeremias kiljahti riemukkaasti ja ryntäsi keittiöön. Nähdessään meidät sen ilme oli näkemisen arvoinen. – Okei, tää nyt ei ollut välttämättä ihan sitä mitä odotin näkeväni...

Launo kipitti Jeremiaksen perässä nähdäkseen tämän tyrmistyksen aiheen. Sekin näytti hämmästyneeltä.

- Joonas! se huudahti. – Mitä mies? Long time no see!

Oli hämmentävää nähdä Launo heittäytymässä Joonaksen kaulaan, oli kuitenkin yhä tuoreessa muistissa kuinka se oli vuosia sitten suorastaan juossut tätä pakoon.

- Maura, älä sano mulle että toi tyyppi polttaa mun savuja, Jeremias murahti.

- Itse asiassa toi sen sätkä on mun kasvista, totesin. – Ja mitä sitten jos polttaisikin? Nyt on perjantai, nyt on kivaa ja lisäksi sulla on tota tavaraa varmaan viisitoista jäljellä.

- Herranjumala, Joonas naurahti. – Mitä hormonirehuja sä kasvattelet?

- Kaikki ei oo itse kasvatettua..., Jeremias mutisi selkeästi kiusaantuneena siitä että kaiken Joonakseen kohdistuneen haukkumisen jälkeen se joutui kohtaamaan sen kasvotusten selvinpäin. – No, eiköhän sit pistetä nää bileet aluille.

Puoli seitsemään mennessä kaikki olivat paikalla. Vilikin. Se jäi ilman partakarvasanomalehtisätkäänsä eikä kukaan vaikuttanut olevan sen läsnäolosta pahalla päällä.

                      Minä istuin Joonaksen sylissä, Jeremias oli porukan ilopilleri, Launo siemaili konjakkiaan, Pinkki heitti typeriä vitsejä, Vili oli ärsyttävä, Mona sytytti bongin vasemmalla kädellä, Zorro meditoi ja Tane oli melko näkymätön ja tuoksui hyvältä. Istua iltaa sillä kokoonpanolla, se oli niin nostalgista, niin ”vanha jengi kasassa” –meininkiä mitä saattoi olla Tonin kuoleman jälkeen. Tosin Jeremiaksella oli ikkunalaudalla viimeinen Tonista otettu kuva kehystettynä eli tavallaan sekin oli läsnä.

Kun humala syveni, alkoi ilmetä hellien tunteiden purkauksia. Ihmiset halusivat halailla toisiaan, erityisesti Joonasta, Pinkki roikkui Jeremiaksen kaulassa ja hoki tämän olevan hieno mies ja että hän oli onnellinen heidän monivuotisesta ystävyydestään. Tane ja Joonas heittelivät ylävitosia. Monan ja Jeremiaksen mielestä hetki siinä olohuoneessa oli siinä määrin liikuttava että ne tirauttivat pari kyyneltä saaden Pinkinkin yhtymään itkukuoroon. Me muut nyökkäilimme silmät kuivina, mutta silti jotenkin haikeasti hymyillen.

Launo halusi välttämättä ottaa meistä yhteiskuvan. Jeremias lupasi että se päätyisi kehystettynä ikkunalaudalle, Tonin kuvan ja kolmen vuoden takaa olevan yhteispotretin missä olimme vielä me kaikki kymmenen viereen.

Se ilta olisi voinut olla hemmetin hieno ja ikimuistoinen. Elleivät Pinkki ja Joonas olisi käyneet vinkumaan että halusivat lähteä tanssimaan. Lähetettiin Vili kotiin ja otettiin prameasti tilataksi yökerholle. Meitä tuijotettiin, oltiin komea seurue, tai vähintäänkin omituisen näköinen.

                      Oli Jeremias joka näytti siltä kuin ei olisi tiennyt pitikö sen näyttää komealta urheilijanuorukaiselta vai rastafarilta, sen punainen afro, tennarit, tiukat farkut ja löysä hampunlehtikuvioinen kauluspaita olivat omalaatuinen mutta toimiva yhdistelmä.

                      Oli Tane jota ulkonäkönsä puolesta olisi voinut luulla meidän henkivartijaksi, mustiinpukeutunut lihaksikas, melkein kalju parrakas mies näyttävät pääkallot kämmenselissään keräsi uteliaita ja myös säikkyjä katseita.

                      Zorro, pitkä rastatukka paksulla ponnarilla, farkut ja lenkkarit reikäiset ja rikkinäiset, olallaan hamppukuidusta tehty laukku, nenänsivussaan hopeinen rengas, näytti rennolta ja lupsakkaalta kaverilta, juuri sellaiselta joka heittää hyvää läppää.

                      Iso mutta lyhyt Pinkki liian isoissa vaatteissa, flirtti ja haku päällä, ainainen pinkki karvapipo päässään. Pohdin mahtoiko se koskaan edes pestä sitä.

                      Minä joka tunsin oloni erittäin kummalliseksi käyttäessäni korkokenkiä pitkästä aikaa, päälläni tekonahkafarkut ja Slayerin bändipaita joka oli jopa naisten kokoa ja melkein istuva. Käsipuolessani Joonas jonka nörttirokkari -look revenneine farkkuineen, paksusankaisine silmälaseineen ja pörröisine mustine hiuksineen oli niin sulostuttavan hurmaava että tunsin suurta ylpeyttä kulkiessani käsi kädessä sen näköisen miehen kanssa, tunsin jopa itsekin näyttäväni pitkästä aikaa hyvältä vaikka olisin tehnyt mitä vaan jos olisin saanut vaihdettua korkkarit kotoisiin reikäisiin tennareihini.

                      Launo oli jostain käsittämättömästä syystä alkanut kasvattaa viiksiä ja alkoi näyttää pelottavasti laihalta ja homommalta kopiolta Tanesta. Sekin oli pukeutunut kokonaan mustiin ja seisoi sisään jonottaessamme Tanen tavoin taustalla ja näytti yhtä aikaa pelottavalta ja söpöltä henkivartijalta.

                      Mona keräsi osakseen huomiota jo pelkästään sillä että oli sen verran humalassa ettei meinannut päästä sisään. Oli omituista käydä sen kanssa senkaltaisissa paikoissa, Monan epämääräisen punaisen ja vihreän sekasotkun värinen pystyyn laitettu irokeesi, lävistykset, tatuoinnit ja lateksihousut eivät vaan tuntuneet istuvan sellaiseen paikkaan. Se vaikutti vaan olevan iloinen saamastaan huomiosta, sitä ei tuijottaminen haitannut.

Humala tuntui vahvana, savu ei enää niinkään muuna kuin pienenä jumituksena jonka sai helposti juotua pois. Suurin osa porukasta oli häipynyt tupakalle ja Launo rupatteli pöytäseurueeseemme raahaamansa söpön nuoren pojan kanssa. Niillä näytti synkkaavan joten en kehdannut häiritä, päätin alkaa läpättää Tanelle.

- Mä oon tuntenut sut jo vuosia, aloitin. - Silti mä huomaan etten tiedä susta yhtä asiaa.

- No kysypäs sitten, Tane kehotti.

- Mitä noi tatskat sun käsissä meinaa? kysyin.

- Nää, Tane totesi ja nyökkäsi kohti kämmenselkiään. - Kertoo mulle että kuolema on käsillä. Ihmisiä on koko ajan kuollut mun ympäriltä. Kavereita, tuttavia, sukulaisia. Useimmat juoneet tai doupanneet itsensä hengiltä. Eka kerta tuntuu käsittämättömältä mutta sitten siihen tottuu. Ajattelee että niin käy, niin kuuluu käydä. Sen verran monta vuotta oon kuitenkin ollut piireissä mukana. Mutta sitten kun se sattuu jollekin läheiselle, jota oikeasti rakastaa, silloin se kirvelee ja pysäyttää kunnolla. Ekan kallon otin kun faija kuoli. Toisen otin Tonin muistoksi.

- Kaunista, totesin ja tajusin räpytteleväni silmiäni välttääkseni kyynelehtimisen. Känniherkkyyskohtaus, ihanaa. Tonin kuoleman jälkeen jokainen meistä oli suunnitellut ottavansa jonkin sortin muistotatuoinnin, mutta ainoastaan kolme oli tehnyt sen. Tane oli neljäs ja ainoa joka ei edes puhunut aiheesta. En itse asiassa ollut edes pannut merkille toisen kallon ilmestymistä. Ihmettelin miten vähän Tane ylipäätään puhui asioistaan, ettei se ollut maininnut asiasta edes silloin kun Mona esitteli olkavarteensa tatuoitua taiteellisesti tehtyä hirsipuuta taustalla ilotulitukset ja alla teksti "Rest In Peace My Dear Friend". Jeremias otti vasemman lapaluunsa päälle Tonin syntymäajan ja minulla oli nilkassani sydän, jossa luki Tonin nimi ja päällä teksti " Rauha sielullesi rakas " ja alla luki pienellä, kuin muistutuksena kaikille, " Hyvä avohoito, toimii. "

- Haluan sanoa sulle muuten jotain, Tane totesi yhtäkkiä ääni täynnä sellaista vakavuutta että säikähdin.

- No? tivasin.

- Tee palvelus itsellesi, äläkä luota Joonakseen.

- Miksi en luottaisi? ihmettelin. - Se on ollut ihana.

- Älä luota siihen, Tane toisti. - Älä.

- Okei, totesin hitaasti, en tiennyt mitä sanoa. Tanen ilme näytti siltä ettei se kertoisi mitään vaikka kuinka tivaisin. - Mennäänkö vaikka tupakalle?

Tupakkahuoneessa unohdin iloisesti Tanen toteamuksen ja liimaannuin Joonaksen kylkeen ja liityin sen ja Zorron keskusteluun räiskintäleffasta joka tuli telkkarista edellisiltana. Tanekin lörpötteli mukana mutta vilkuili välillä syrjäsilmällä mua huolestuneena.

                      Pöytään palattuamme meitä odotti pieni katastrofi. Launo oli jostain bongannut Joelin ja istuskeli ja heitti läppää sen kanssa.

                      Joel ei näyttänyt turhan iloiselta nähdessään mut käsi kädessä Joonaksen kanssa. Itse asiassa Joel nousi meidät nähdessään seisomaan ja näytti raivostuneelta.

- Vitun lutka, se murisi mulle ja kääntyi sitten katsomaan Joonasta. - Ja sä... Saatanan ex-linnakundi nisti vitun luuseri paska...

- Hei, hei, rauhoitutaanpas! Jeremias yritti pelastaa tilanteen ja varmuuden vuoksi syöksyi Joonaksen ja Joelin väliin. Joonas näytti Joelin murinasta lähinnä vaan hämmentyneeltä, se oli tavannut sen meidän seurustellessamme vain pari kertaa ohimennen eikä edes tainnut tietää sen nimeä.

- Niin ja kukas sä olitkaan? Joonas tiedusteli.

- Se joka on pannut sun muijaas koko sen ajan ku olit linnassa, Joel vastasi ja mulkoili Joonasta ylimielisesti.

- No et sä kyllä koko aikaa sitä pannut, Jeremias ärähti. - Lopeta toi vitun lesoilu.

- Aivan, koska toi helvetin lutka pani sinä aikana myös pariakymmentä muuta, muunmuassa mun veljeä, Joel puuskahti.

- Ja siitäkin on jo muutama vuosi aikaa, Mona huomautti. Ihmettelin miten lähipiirini tuntui tuntevan seksielämäni yhtä tarkasti kuin minä itse. Totesin olevani toisinaan humalassa hitusen liian avoin.

- Aika helvetin sama, Joel tiuskahti. - Pidä kuule Joonas toi lutka hyvänäs.

Se lähti marssimaan kohti baaritiskiä ja mennessään tönäisi mua. Jeremias nosti metelin ja jos Zorro ja Mona eivät olisi estäneet, se olisi lähtenyt tappelemaan sen tönäisyn johdosta. Koska se ei päässyt toteuttamaan itseään, se vaan korotti meteliään. Se huusi Joonakselle kuinka raukkamainen paska tämä oli kun ei mitenkään puolustanut mua, Joonas huusi että vitustako se tiesi kuinka moni jota olin sen linnareissun ajan nussinut aikoi vielä tulla mustasukkaisena aukomaan päätään, loukkaannuin lievästi sen kommentista ja lähdin veljeni kanssa tupakalle. Launo nojaili tupakkahuoneen seinään ja mutisi synkästi ilmassa olevan katastrofin ainekset.

Päätin unohtaa ikävät välikohtaukset ja keskittyä hauskanpitoon. Ilokseni huomasin etten nähnyt Joelia enää missään. Join, tanssin Monan ja Joonaksen kanssa ja vältin tupakalla käymistä kahdestaan kenenkään kanssa koska kahden kesken tupakkahuoneessa tuli käytyä aina ne ikävät keskustelut.

                      Tanssimisesta hikisenä ja onnesta ja humalasta sekaisin nauraen raahauduimme Joonaksen kanssa baaritiskille tilaamaan lisää juotavaa. Ihmisiä oli paljon, joten jouduimme odottamaan vuoroamme piinallisen pitkään. Erityisen piinallista odottamisesta teki se että kukapa muukaan siihen tiskille olisi tullut jonottamaan kanssamme kuin Helmi.

- Terve, se totesi ääliömäisen tuttavallisesti. Piinallisesti jouduin toteamaan sen olevan perkeleen hyvännäköinen valkoisessa narutopissa ja lyhyessä hameessa. Naisellinen, terveen näköinen...

Mitä helvettiä sä Maura mietit, Joonas on sun... vai onko?

Näin parhaaksi olla vastaamatta mitään Helmin tervehdykseen. Joonas sen sijaan vastasi, höpötti niitä näitä, kysyi illan kulusta, kenen kanssa oot liikenteessä, onko ollut hauskaa...

- Hei, mun tervehdys koski myös sua, Helmi kivahti ja tarttui mua olkapäästä.

- Älä sinä vitun pikkulutka koske muhun, ärähdin ja tartuin sitä ranteesta kiinni ja puristin takuulla kipeäätekevästi, en oikeastaan tiennyt miksi, kai tahdoin viestittää että sen oli turha hyppiä mun nenille. Helmi irrotti käteni hämmästyttävän voimakkaalla otteella, katsoi mua päästä varpaisiin ja tuhahti:

- Mikä vittu sinä olet puhumaan mistään lutkista? Ootko hiljattain katsonut peiliin? Sieltä meinaan katsoo aikamoinen pirinisti takaisin.

Sillä hetkellä aivoni rekisteröivät vain haluni puolustautua ja sen etten saanut mistään käsiini lyömäasetta, huitaisin Helmiä silmäkulmaan paljaalla nyrkillä ja sylkäisin päälle. Sen jälkeen mulkaisin Joonasta.

- Sä olisit taas voinut sanoa jotain, ärähdin ja sen sanottuani marssin tupakkahuoneeseen.

Tupakoidessani odotin portsaria joka tulisi sanomaan että mun illanvieton siinä mestassa olisi syytä loppua. Mutta se ei tullut. En löytänyt enää seuruettamme missään, porukka oli kai hajaantunut tai ne olivat kai toisessa tupakkahuoneessa tai tanssimassa... Tanssilattialle silmäillessäni en löytänyt kaveriporukkaani. Löysin Joonaksen.

                      Se tanssi erittäin lähekkäin Helmin kanssa.

                      Ei. Ei ne tanssineet.

                      Ne suuteli.