Kesäloma

Tässä on nyt sen verran kaikennäköistä meneillään, ettei kirjoittamiselle oikein jää aikaa, ja muutenkin, oon loman tarpeessa. On töitä kahdessa vuorossa, vajaan parin viikon päästä alkaa koulu, ja ilmeisesti muuttoakin pitäisi alkaa puuhastella tässä muutaman viikon sisään.... lisäksi ihmissuhdekiemurat ja alennustilat ja muut mukavat, haluun jonkin aikaa vaan relata sen verran mitä töiden ja opiskelun ohella ehdin, ja olla kuormittamatta aivoja yhtään millään. Viettää sairaslomaa luovasta työskentelystä. Vaikka en juuri mitään ikinä teekään, oon silti stressaantunut kuin helvetti.

Jotain vaihtoehtopäivityksiä, kuvia, tietoiskuja tms on varmaan luvassa pitkin loppukesää, mutta uusia lukuja saatte odottaa elokuun puoliväliin. Mut ne on hyviä, voin kertoo. Ja täynnä yllättäviä juonenkäänteitä, joten pysytään linjoilla!

-SM-

Laittakee kuvia tulemaan kansikuvakilpailuun, vielä reilu kk aikaa osallistua!

Voittajalle luvassa paitsi mainetta ja kunniaa, myös jotain kivaa, ja kun sanon että kivaa, mie myös tarkoitan että kivaa.

^^

-SM-

SisMan kirjoittajakoulu, oppitunti 1

Jokainen ihminen osaa kirjoittaa.

Ihan oikeasti.

Miten muuten te niitä toimeentulotukihakemuksia täyttelette, ellette kirjoittamalla? Siinä vaiheessa kun niihin lomakkeisiin ilmestyy kynällä ymmärrettävää tekstiä, olette hyvässä alussa, osaatte kirjoittaa.

Proosatekstin kirjoittaminen on toimeentulotukihakemuksen täyttämisestä astetta haasteellisempaa, mutta huomattavasti vähemmän byrokratiaa vaaditaan, ellet sitten omista printteriä.

Askel 1: Välineistö

Ensimmäinen askel kirjoittamisen aloittamisessa on hankkia tarvittavat kirjoitusvarusteet. Siwasta saa neljän kappaleen paketin kumikyniä eurolla, ja vessapaperia löytyy joka taloudesta, mutta se ei välttämättä ole se kaikkein inspiroivin vaihtoehto, etenkään jos on kirjoittamassa pidempää tarinaa.

Nykyään ei kannata kirjoittaa käsin mikäli suunnittelee julkaisua, ellei ole valmis helvetilliseen puhtaaksikirjoitusurakkaan koneella. Kustantajat kuitenkin ottavat vastaan mieluiten koneella kirjoitettuja käsikirjoituksia.

Jos kuitenkin jostain syystä haluat kirjoittaa käsin, suosittelen ruutupaperia, tai muistikirjaa missä on se siirrettävä rivisivu. Huomaa paremmin että paperista on loppumassa vapaat rivit.

Kirjoittamiseen riittää maailman tehottomin ja kusisinkin, kerran mereen hukutettu läppäri, kunhan se pyörittää edes notepadia. Koneen tehoja ja ulkoista habistusta tärkempi on näppäimistö. Kullakin lempparinsa millä saa parhaiten näpsyteltyä, itselläni se on tämä:

Omalla kohdallani oon huomannut, että vaikeampi keskittyä kirjoittamiseen jos näyttö on kovin kaukana, esim. tietokonepöydän korotetulla tasolla.

Atk-välineistön lisäksi tärkeää on myös kunnon kahvinkeitin. Jos iskee näpsyttelyvimma päälle ja kirjoittaa yöt läpeensä, kahvi tulee ajatuksenkulun kannalta tarpeeseen.

Uusi oppitunti luvassa taas ensi lauantaina. Ellei Lottovoitto satu kohdalle, silloin oon bilettämässä niin saatanasti.

Peace, not squeeze! c_C~*´´

~SM~

Äänestys: syksyistä spin-offia pukkaa

Ajattelin tässä lähestyvän syksyn kunniaksi alkaa kirjoittaa jälleen yhtä spin-offia, jotain 20-30 -arkkista novellia jossa kaksi tai kolme Yömyssyjen keskushenkilöistä lähtevät syksyiselle sienireissulle... ketkä kaksi, se on lukijoiden päätettävissä.

Äänestysaikaa joku pari viikkoa, ketkä kaksi lähetetään metsään, kerro kommentilla.

35. luku

- Sä olit ensimmäisten joukossa katsomassa mua teholla.

Mona hätkähti toteamustani joka rikkoi minuutteja vallinneen hiljaisuuden.
- Tottakai, miksen olisi ollut?

- Ja kävit siellä monta kertaa. Kun olin psykoosissa, selitin omiani, lisäksi äärimmäisen kärttyisällä ulosannilla.
- Sitä sattuu.
- Joo mutta ei kaikki ole tota mieltä. Zorro katsoo mua jotenkin vinoon.
- Se oli huolissaan susta. Silloin sun muuttopäivän iltanakin se mietti että pitäisikö mennä vielä takas tarkastamaan että oot varmasti kunnossa. Sillon ku sanoit ettet tarvii apua tavaroidenpurkamisessa, hymyilit ja sanoit pärjääväsi...Sä et ollut ihan... no... niinku sitä sanotaan. Sulla oli se  ilme mikä on ennen kuin vajotaan.

” Se ilme mikä on ennen kuin vajotaan. ”


Tane sanoi sen jotenkin niin hienon runollisesti, tai ehkä se kuulosti hienon runolliselta vain siksi että jokainen huoneessaolija oli polttanut keskimäärin kaksi grammaa hyvää kukkaa per nenä viimeisen kolmen vartin sisään. En tiedä että miksi me käytiin niissä tiloissa puhumaan Tonista. Mutta siihen puheenaiheet kaikesta huolimatta illan edetessä meni. Saattoi johtua siitä että oli uudenvuodenaatto vuonna 2008, Tonin kuoleman vuosipäivä. Koko porukka oli pitkästä aikaa koolla Zorron maalaistalossa, oltiin sovittu että jätettäisiin alkoholi kokonaan pois ruokalistalta jottei iltaa vain pilaisi mikään menneen vuoden kaunojen purkaminen humalarähinässä. Alkuillasta istuskelimme  olohuoneessa takkatulen loisteessa, reggaen soidessa taustalla, kaikki mulkoilivat kaikkia. Aina siihen asti kun Zorro pamautti pöytään kilon kukkasäkin ja toivotti ”helevetisti paljon parempaa uuttavuotta 2009!” Sen jälkeen jokainen ryntäsi vuorollaan suutelemaan Zorroa, myös Jeremias, Launo, Pinkki, Tane ja Vili, jonka Zorro torjui tylysti huomauttaen että tämän hengityksen liika liimaltatuoksuminen karkotti kaikki halut.
Kahden tunnin sisään olimme jo kaikki ahtautuneet alasti pieneen pihasaunaan. Saunassa paloi bongi, saunan terassilla paloi bongi, juostiin alasti järvenjäällä jointit suupielissä. Vietettiin ystävämme muistojuhlaa ainakin Tonin elämäntapaa isosti kunnioittavalla tavalla.


- Niin hauska kuin se viimeinen ilta olikin..., Tane alkoi aprikoida kun oltiin kaikki saunan jälkeen pihalla tupakalla. -... jotenkin oli nähtävissä mitä Toni hautoi. Sillä oli se ilme?
- Mikä ilme? Pinkki hörähti.
- Se ilme mikä on ennen kuin vajotaan, Tane tokaisi ja madalsi ääntään dramaattisesti. – Se on pahin kaikista, sen tunnistaa joka kerta mutta aina se tulee niin yllättäen, ettei osaa reagoida ennen kuin on myöhäistä.
- Olipas yläasteen huumevalistuspaasausta, Jeremias pärskähti, mutta vakavoitui kun havaitsi muiden tirskumisen sijaan katsovan Tanea mielenkiinnostuneina.
- Toni yritti liikaa sinä päivänä. Oli liian iloinen, kun se ei kuitenkaan koskaan aiemmin ollut perusluonteensa puolesta sellainen ollut, Tane selitti. – Yhtäkkiä näet viime aikoina varsin kivikasvoisen frendis naamalla niin hitosti erilaisia tunteita, miten se yrittää epätoivoisesti tekopirteydellä ja yli-innokkuudella peittää sitä että alitajunnassaan tietää jo olevansa mennyttä.
- Kuollut? Mona täsmensi.
- Kuollut tai psykoosissa tai kamakoukussa. Sen yhden tietyn  ilmeen jälkeen ei niillä kasvoilla nähdä hetkeen mitään inhimillistä tai elävää. Olin viimeisenä hereillä Tonin kanssa, käytiin aamuyöstä röökillä yhdessä. Se höpötteli niitä näitä, heitti hyvää läppää, mutta yksi toisensa perään jokainen hymy oli vähemmän aito. Mitä enemmän se hymyili, sitä sameammiksi ja kuolleemmiksi sen silmät muuttui. Kun se loppujenlopuksi stögäsi röökinsä, totesi illan olleen mahtava ja toivotti hyvät yöt... silloin jossain sisälläni tiesin että se toivotti hyvää yötä koko maailmalle.



- Ei kai nyt sentään, parahdin. – Noi nyt on vaan niitä Tanen juttuja. Ihme settiä se aina heittää...
- No mutta et voi kieltääkään etteikö Tanella ois koko porukasta eniten elämänkokemusta, Mona huomautti.
- Jos elämänkokemuksella tarkoitetaan kokemusta kamanvedosta, niin joo, on... mitä sä edes loppujenlopuksi tiedät siitä jätkästä? puuskahdin. - Lempinimen. Et muuta.
- Tiedän siitä itseasiassa yllättävän paljonkin, Mona huomautti. – Ja muuten, meidän ulkoiluaika alkaa olla täynnä.

Sisällä jysähti, tajusin etten tiennyt milloin näkisin seuraavan kerran tuttuja, rakkaita ihmisiä. Saati että milloin pääsisin ulos. Heittäydyin Monan kaulaan ja uikutin surkeasti:
- Tuu pian takas...

- Tottakai rakas, Mona hymyili. – Tuon lisää tupakkaa sit.
- Mistä sä revit massit näihin röökimääriin? naurahdin.
- Mutsi maksaa ne.
- Täh?
- Kerroin sille että oot mielisairaalassa. Se huolestui ja alkoi heti hössöttää, ”onko sillä tarpeeksi röökiä?”, ”pitäisikö sille viedä kirjoja että on jotain tekemistä?” ja paras oli ehdottomasti: ”onkos sillä Mauralla, niinku muillakin narkkareilla, semmonen prepaid-liittymä, onkohan sillä tarpeeksi puheaikaa siinä?”

Nauroin. Ja minä kun olin koko elämäni luullut Irenan vihaavan mua. Tosin, se oli kyllä käyttänyt musta nimitystä ”narkkari”, mutta toisaalta oli se imartelevampaa kuin olla viisitoistavuotiaana kutsuttuna jatkuvasti venäjänkielisellä termillä joka tarkoitti ”kaljua huoraa”.

- Ja hei. Ota nää kirjeet. Vie toi toinen Jeremiakselle, tää toinen on sulle.
- Oi, kirjotit mulle kirjeen. Ihanaa.
- Se ei sit oo ihanaa tekstiä... Se on ihan ekoina päivinä kirjotettu.
- No en mä mitään sellaista olettaiskaan sulta.
- Kiitos. Rakastan sua.


Mona lähti, tuli yksinäinen olo. Katselin ulkona paistavaa aurinkoa katkerasti huoneeni ikkunasta, olisin halunnut vaan päästä pihalle, makaamaan vihreälle nurmelle ja tuntemaan auringonsäteet ihollani. Seinät ympärilläni olivat liian valkoiset, liian kylmät, liian... ahdistavat.

No niin, nyt on sitten Joonas haukuttu paskaksi.
Ei sen ollut tarkoitus ihan niin mennä. En mä välttämättä olisi ajatellut että se ihan niin tulisi menemään. Mutta menin intuitiolla ja intuitioni sanoi että nyt, hyvä tämä. Ja tuli siitä kai jotenkin puhdistunut olo.
Ennen kuin eristäydyin huoneeseen, hoitaja totesi että näytän surumieliseltä. Sitten se tsemppasi että tuskin joutuisin enää kauaa olemaan täällä. Hetken kuluttua se tuli tuomaan keltaisen post-itin missä oli päivämäärä ja kellonaika.
- Mikä tää on? kysyin.
- Sun hoitosuunnitelma. Ensi viikon perjantaina. Sitten selviää koska pääset pois.


Pitäisikö nyt tuntua voitonriemuiselta? Tiedossa on nyt päivä, jolloin tulee tietoon päivä, jolloin vapaudun, mutta en tunne mitään. Paluu kotikaupunkiin, tuttuihin piireihin... onko ne enää edes tutut piirit? Eikö meidän porukka vähän olekin hajonnut kaiken mun sekoilun myötä, tai ainakaan mä en voi kuvitella että hetkeen kokoonnuttaisiin kaikki yhdessä heittämään läppää ja polttelemaan niinkuin mitään ei olisi tapahtunut... Mutta ehkä mä kuitenkin olen luopunut suunnitelmastani vaihtaa kaupunkia ja paeta...



Illalla kännykkään tuli tekstiviesti Monalta.
" Kato sun sähköpostit jos millään pystyt. "

Olin koko iltapäivän ollut koneella, joten suhtauduin melko skeptisesti siihen antaisivatko ne enää konetta mulle.

- Vastahan sä koko päivän siinä olit, miespuolinen hoitaja ärähti kansliasta kun kävin koputtelemassa ja ilmoittamassa asiani.
- Eikun tuli vaan kaverilta viesti..., selittelin. - ...että pitäis päästä sähköpostit vaan nopeasti lukemaan. Joku tärkeä viesti.
- Sä oot kyllä erityisen hyvä tossa sääntöjen ja aikarajojen venyttämisessä, hoitaja puuskahti ja meni sitten lukolliselle kaapille missä säilytettiin potilaiden arvotavaroita. Hetken se etsiskeli katseellaan läppäriäni ja ojensi sen sitten mulle. - Kymmenen minuuttia.


Sähköpostiohjelma latasi piinallisen hitaasti. Sinä aikana pohdiskelin, mikä mahtoi olla sen tasoista asiaa ettei sitä voinut sanoa tekstiviestillä tai puhelimitse. Muutenkaan Mona ei ikinä lähettänyt mulle sähköpostia, muistaakseni olin siltä meiliini saanut jotain viimeksi yläasteella, ja silloinkin jotain hassuja sähköpostikortteja tai vastaavaa...

Jotakuinkin kolmensadan roskapostin ja kymmenien uutiskirjeiden joukosta paistoi yksi lukematon viesti lähettäjältä mona_bee@hotmail.com, aiheenaan: " Kirjeidesi lukemisesta heränneitä ajatuksia..."
Voi paska, kirosin. Oli sittenkin liian tylyä vuodastusta, nyt se on vetänyt herneet ja haluaa kertoa että olen ihmisperse...

" Rakas Maura Olivia,
mun oli pakko lukea sun jokainen kirje uudestaan pari-kolme kertaa, vaikka joka kerta niitä lukiessani mulle tuli vitun paha olo. Ensinnäkin siksi että sä olet siellä, siksi että näin tänään sut siellä. Sä et ole niitä ihmisiä jotka suljetaan laitokseen tosta noin vaan, sä olet liian liikkuvainen ja elävä persoona siihen. Kun näin sut tänään, vaikka ootkin saanut lihaa luides päälle ja näytät muutenkin paremmalta, näytit niin tyhjältä, zombiksi lääkityltä, harmaalta... Kun pääset pois teen kaikkeni että tullaan viettämään mahdollisimman paljon laatuaikaa että unohat ton kokemuksen...
Toiseksi mun sydäntä vääntää se että tavallaan syytät mua tästä. Kyllä, tein virhearvion ollessani sitä mieltä että sulle tekee hyvää tutustua Lindaan, tein virhearvion kun itse edes menin tutustumaan siihen. Vaikka sen heti ensinäkemältä tosiaankin näki narkkariksi, en ajatellut että sen lisäksi se olisi vielä niin PAHA ihminen... Mutta en myöskään mielestäni missään vaiheessa kehottanut sua lähtemään mukaan sen sekoiluihin. Esitellessäni teidät ajattelin, että sulla olisi sen verran järkeä päässäsi että osaisit olla sekaantumatta jonkun teinitytön douppisähläyksiin. Mä en ole ollut osallisena kun te kaksi ootte kiskoneet viinaa ja pillereitä. Sä olet ikäsi puolesta aikuinen nainen, vastuu on sulla. Luulisi että etenkin sun taustoilla sitä osaisi tossa iässä jo ottaa vastuun omista tekemisistään.


Jeremias on sulle ehkä jonkin aikaa vihainen. Mutta vain siksi että se välittää susta ja oli kuolla huolesta. Se välittää susta niin paljon ettei teidän välirikko ikuisesti jatku. Etenkään nyt kun selvisi millainen Linda todellisuudessa on. Siitä ei ole muuten hetkeen kuulunut mitään by the way. Jere ja Pinkki yrittää löytää uusia koteja sen kissoille jotka se jätti jälkeensä karatessaan, kuten myös aika suuren osan maallisesta omaisuudestaan, laajakuvatelkkarin, meikki- ja vaatekokoelman, lähemmäs sata DVD:tä... eiköhän se tuu takas vielä jossain vaiheessa, ja jos sen saan käsiini silloin, siitä ei tule nättiä jälkeä. Oon rauhaarakastava ihminen vaan tiettyyn pisteeseen.


Ja mitä tulee siihen Taneen niin.... Niin. En oo aina kertonut ihan kaikkea. 


Niihin aikoihin kun Toni kuoli ja yksi jos toinenkin oli sen takia paskana... oltiin Nicon ja sen Tonin eksän Tytin kanssa vetämässä angstikännejä ja polttelemassa, kun satunnaisesti Tane soitteli ja tahtoi tulla käymään. Sillä oli vauhtia jota se sitten tarjoili kaikille, Tytti lähti seuraavana aamuna kotiin ja me jatkettiin kolmestaan.... Jossain vaiheessa Nico oli tipahtanut, siinä vaiheessa taidettiin jo valvoa kolmatta tai neljättä vuorokautta, ja Tane ehdotti että lähdettäisiin sen luokse, sillä on siellä lisää...
Olin siinä vaiheessa kokeillut pari kertaa vauhtia Nicon kanssa joten tiesin jotakuinkin mitä se oli, mutta siihen tilaan, ystävän kuolemasta aiheuttuneen surun turruttamiseen, se oli vaan niin loistava ja täydellinen, että halusin vaan lisää ja lisää, hinnalla millä hyvänsä, en halunnut koskaan laskeutua niistä oloista.


Taisin lähemmäs viikon majailla Tanen luona. Mulla ei ollut niihin aikoihin puhelinliittymää, joten Nicolla ei ollut mitään keinoa saada muhun yhteyttä, ja se oli aivan helvetin huolissaan... Sinä aikana pantiin Tanen kanssa jotain viisi-kuusi kertaa ja se soperteli mulle kaikkea että olen upea nainen ja että hukkaan itseni ja elämäni Nicon kanssa. Sitten kun aloin olla turhan sekaisin valvomisesta, oloissani ja flipannut, se vaan tylysti sanaakaan sanomatta kuskasi mut himaan missä odotti vuosisadan riita ja parisuhdeväkivaltakokemukset ja näin...


Tane on ton pirin kanssa hyväksikäyttänyt ihmisiä vähän enemmän ja vähemmän, näin olen kuullut. Kun Tytti ja Toni oli eronneet, Tane oli ollut alle viiden tunnin sisään erosta Tytin luona piripussin kanssa "lohduttamassa". Tonin se oli joskus onnistunut houkuttelemaan kanssaan jollekin viikon putkelle ja saanut sen maksamaan kaiken, ja yksi Nicon kaveri sanoi että sitä on usein nähty baarissa pyörimässä joidenkin teininarkkaripimujen kanssa, eikä ollut kovin vaikea arvata mitkä hyödykkeet vaihtuivat keskenään.


Jotenkin en vaan antanut sen häiritä kaverisuhdetta sen kanssa, enkä koskaan puhunut tapahtuneesta tai kuulemistani juoruista eteenpäin. Ajattelin että sellaisia ihmisiä vaan on maailmassa, Niconkin kaveripiiriin kuului monta niljaketta jotka kerskuivat saaneensa pillua kamalla, mitä sitten että yksi niistä pyörii samassa jengissä.
Sitä paitsi Tytti oli aikamoinen jakari muutenkin, sehän petti Tonia monta kertaa niiden suhteen aikana, ei ihmekään että se juuri eronneena hellyydenkipeyspäissään menee eksänsä kaverin kanssa sänkyyn, ei siihen olisi edes sitä vauhtia tarvittu välttämättä... Ja jotenkin omalla kohdallanikin pidin lähinnä itseäni syypäänä, kuitenkin muistin hämärästi että Tanen kämpillä olin kuumuutta valitellen riisunut toppini kuin joku aivoton teinikana joka tahtoi paikalla olevan miespuolisen kiinnittävän enemmän huomiota tisseihinsä. Sitä paitsi olihan Tane ihan hyvä pano, ei siinä mitään. 
Ja teinistä pitäen oli kuitenkin tottunut siihen että kama vaihtui valuuttaan tai sen puutteessa muihin hyödykkeisiin, "jos antaa niin saa" -meiningillä. Mutta sitä ennen ne muut hyödykkeet oli olleet lähinnä ryssäröökiaskeja, kahvipaketteja, pieniä palveluksia kuten tiskaamista, kaupassakäyntiä tai kämpän siivoamista. Kerran seitsemäntoistavuotiaana ajelin sen yhden nistin nurmikon viidestä grammasta kukkaa. Joo, ja olihan näitä kertoja kun baarissa nuoleskeltiin jonkun yhdentekevyyden kanssa vain jotta pääsisi sen kämpille jatkoille koska se oli paljastanut että sillä oli kasvit himassa. Ja kerran olen änkyräkännissä ottanut suihin pameista, mutta muuten en ollut kehoani kaupannut kamasta kertaakaan ennen sitä Tanen reissua. Ja tiedän että sulla oli varmastikin sama fiilis sen jälkeen. Että oliko juuri ollut kaverinsa pirihuorana, vai pelkästään typeryyttään sekopäissään mennyt antamaan liian lepsusti, vai oliko vain stimulanttipäissään padotut tunteet nousseet pintaan ja karanneet käsistä? Niinpä niin.


Ehkä olen vaan viettänyt liikaa aikaa äijäporukassa, mutta jotenkin oon hitusen Tanen puolella tässä jutussa ja sanon, ettei sulla oo mitään syytä olla sille vihainen. Älä vihaa pelaajaa, vihaa peliä, ja ethän sä sitä paitsi siihen edes ollut mitenkään syvemmin ihastunut, mitä sitten vaikka se meni touhuamaan Lindan kanssa? Okei, välinpitämättömästä ja vastuuttomasta käytöksestä kyllä voit syyttää sitä, kun se ei yhtään katsonut sun perääsi Tampereella kun olit ensimmäistä kertaa vauhtipäissäsi, mutta tästäkin päästään taas siihen seikkaan ettei sulla pitäisi kaksikymmentäkolmevuotiaana enää olla tarvetta huoltajalle.


Mut jutellaan lisää tästä aiheesta kasvotusten. Mun oli vaan pakko saada nää ajatukset purettua ja siirrettyä sulle. Nyt pitää varmaan alkaa lopetella kun Zorro haluaa koneelle...


Pärjäilehän, olet tärkeä!
xxx
Mona "


Rullasin pitkää sähköpostiviestiä näytöllä edestakaisin, luin sen läpi alusta loppuun sana sanalta varmaan kuudesti, mutta silti tuntui että siinä oli aivan liikaa pureksittavaa ja nieltävää yhdeksi kertaa. Olisi tehnyt mieli ottaa printti ja eristäytyä huoneeseen koko loppuillaksi vain tujottamaan sitä. Melkoinen informaatiopommi, jonka sulaminen ottaisi varmasti aikansa.

Mikä päivä, huokaisin mielessäni palauttaessani läppäriä kansliaan. Tupakkaparvekkeella eristäydyin nurkkaan johon ilta-aurinko ei paistanut, selkä muihin päin imeskelin savukettani hitaasti kuin nautiskelisin viimeistä röökiä matkalla sähkötuoliin. Ei tuntunut sulavan vieläkään.

Iltapalalla otin kaksi ruisleipää kahden paahtoleipäviipaleen sijaan, päälle otin tomaattia mutta skippasin suolakurkut. Mutustin ateriani hiljaisuuden vallitessa, nostamatta hetkeksikään katsetta mehulasista jota tuijotin.
Iltalääkkeidenjakojonossa mietin yhä Monan sähköpostia. Mieleen nousi polttelemaan eristyisesti kaksi lausetta. " Luulisi että etenkin sun taustoilla sitä osaisi tossa iässä jo ottaa vastuun omista tekemisistään. " " ...ei sulla pitäisi kaksikymmentäkolmevuotiaana enää olla tarvetta huoltajalle. " Olin mielessäni kaikessa hiljaisuudessa kaiken aikaa pitänyt perimmäisenä syyllisenä osastollejoutumisestani ja kaikesta ikävästä jotain muuta. Milloin Joonasta, milloin Jeremiasta, Tanea, Lindaa... Vaikka totuus oli se että ne olivat kiskoneet omat mömmönsä, eivät missään vaiheessa pakottaneet mua mukaan jakamaan pottia ja sekoamaan.

Sinä iltana jouduin pyytämään unilääkeannoksen tuplana saadakseni unta.

Blokki

Mie yritän kirjoittaa. Ihan oikeasti yritän. Mutta ku. Mutkun mutkun.

Henkilökohtaisessa elämässä tapahtunut kaikenlaista ikävää sontaa. Meni melkein puolentoista vuoden seurustelusuhde poikki ja... no, ainoastaan se on tapahtunut. Mutta siitä voi ihan hyvin halvaantua henkisesti vähäksi aikaa.

Ei jaksa tehdä mitään, kämppä ympärillä paskaantuu. Se mikä ennen oli keittiönpöytä, on nyt vaan helvetillinen sekamelska piuhoja ja atk-tarvikkeita kun oon parkkeerannut datauspisteeni tähän. Tai jos oikein laiskottaa, dataan sängyssä mistä johtuen lakanat on täynnä sipsinmuruja ja tupakantuhkaa.

Maanantaihin mennessä pitäisi edes puoliksi saada koottua itsensä, meen allekirjoittamaan työsopimuksen, wou. En oo ees verokorttia saanut sitä varten etsittyä tai mitään.

Jos olisin yhtään enemmän jumissa, olisin tyyny.

-SM-

34. luku

Makoilin silmät kiinni sängyllä huoneessani.

Hoitaja, joka oli päästänyt mut sisään, näytti äkäiseltä sanoessaan että olivat hoitotiimissä luulleet jo että minä olin karannut. Silmiin katsomatta pahoittelin ja pyysin anteeksi sitä että olin kadottanut ajantajuni.

- No ymmärtäähän tuon kun ekaa kertaa pääsit ulkoilmaan, hoitaja sanoi hymyillen. – Pääasia että kuitenkin tulit takaisin.

Se kysyi vielä, tahdoinko jutella jostakin, keventää mieltäni tapaamisen aikaansaamista tunteista. Mutisin ettei vierailija ollut paljon puhuttu ex-mieheni ja luikin huoneeseeni.

Tuntuu melko uskomattomalta että ensimmäinen ihminen joka mua tuli tänne tapaamaan oli Pinkki. Ja että se tarjosi mulle savut ja siinä ohessa kertoi oikean nimensä. Petteri Mäki-Paakkanen, tosin en hetkeäkään usko että se puhui totta sukunimestään, ei vaan voi olla, liian suuri yhteensattuma.


Näen Joonaksen puolen tunnin päästä, yhtäkkiä se ei huvita mua enää yhtään. Koska, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, Pinkki oli oikeassa. Ei siihen voi luottaa pätkääkään. Joo, oli tosi herttainen teko että se silloin aikanaan puhui mut ulos siitä törkeästä h:sta, mutta linnasta päästyään se ei ole tehnyt mua kohtaan mitään herttaista. Pelkkää paskaa. Ja sitä on kaikki yrittäneet mulle viimeiset kaksi ja puoli vuotta hokea, tuntuu jotenkin tosi hullulta että vasta PINKKI sai mut ymmärtämään sen.
Pitäisikö mun oikeasti lyödä? Koska kun mietin sitä baari-iltaa ja niitä varastettuja rahoja, mun sisällä kuohahtaa vain viha, ei mikään hiuksenhieno himmennys vaan puhdas, käsittelemätön, tappava raivo. Voisin repiä sen lävistykset yksitellen irti, tarttua sitä hiuksista, pamauttaa polvella naamaan, ottaa lihakoukun ja avata sen peräaukosta takaraivoon. Vaikka se nyt yhtäkkiä haluaisikin mut takaisin niin mitä sitten, miten minä koskaan enää pystyn luottamaan siihen sellaisen tempun jälkeen? Yhtäkkiä jokainen Jeremiaksen koskaan sanoma tylyttäminen mun tunteista sitä kohtaan tuntuu kiveen hakatulta totuudelta, se on vaan kierosilmäinen hippi joka aiheuttaa vitusti ongelmia. Paitsi ettei se ole hippi, koska hipit on mukavia ihmisiä.

- Maura, sulle ois vieraita.

Kynä pysähtyi kesken lauseen, sydän pysähtyi kesken lyönnin. H-hetki oli käsillä. Koko matkan käytävää pitkin vierashuoneeseen pyöritin päässäni kantoja puolesta ja vastaan, lyödäkö vai eikö lyödä.

- Voidaanko me mennä ulos? kysyin hoitajalta käsi vierashuoneen ovenkahvalla. - Edes tohon sisäpihalle.
- En kyllä oikein tiedä..., oli vastaus joka sai tutisevat jalkani vispaamaan entistä pahemmin. - No jos nyt poikkeusluvalla vartin verran, ja se sit kans on se vartti, ei minuuttiakaan yli.
- Kiitos, henkäisin. Tuijotin kiinni olevaa ovea, enää hetki itsensä kasailua ja sitten menisin, sitten menisin ja joko huitaisen tai jätän huitomatta, olkoon homma täysin intuitioni varassa.

Tee nyt saatana jotain, et sä voi koko päivää käsi siinä kahvalla seistä ääni päässäni ärähti ja se sai muhun puhtia, painoin kahvan alas ja avasin oven. Olin tuskin edes ehtinyt päästä huoneen sisäpuolelle kun Mona roikkui kaulassani.

- Mulla on ollut niin ikävä sua, se rääkäisi ja rutisti mua niin tiukasti että meinasin tukehtua rintoihinsa. - Sä oot lihonut! Siis pelkästään hyvä juttu vaan. Näytät hyvältä!

Osastolla ei turvallisuussyistä ollut peilejä, en ollut nähnyt kuvajaistani viikkoihin, mutta pieni aavistus mulla oli pyöristymisestä kun sairaalan XS-kokoisten college-housujen kuminauhasta jäi punertava raita alavatsaan ja oli pakko pyytää isompaa kokoa.

- Kiitos, mumisin ja pyristelin irti halauksesta joka voimakkuutensa takia alkoi muistuttaa kuristamisyritystä. Mona siirtyi istumaan sohvalle Zorron viereen ja sydän jätti lyönnin väliin. Joonas istui nojatuolissa pariskunnan oikealla puolella, neitimäisesti jalat ristissä, mutta komealta se siitä huolimatta näytti. Sen tukka oli kasvanut sen verran että sen sai pienelle ponnarille, iho oli alkukesän auringossa kevyesti ruskettunut ja hihaton paita teki oikeutta lihaksikkaille käsivarsille. Se katsoi mua, hymyili ja nyökkäsi tervehdykseksi.
Yhtäkkiä huoneessa oli kuuma, aivan liian kuuma, jähmetyin enkä tiennyt paskan vertaa mitä sanoa, mihin katsoa, miten hengittää, mihin istua. Mona huomasi jäätymiseni ja kiirehti sanomaan:
- Niin pitäisikö meidän sinne pihalle lähteä, tää huone on vähän ankea...

Nyökkäsin sanaakaan sanomatta. Koko matka vierashuoneesta hissille, hissiltä ulko-ovelle ja sisäpihalle meni sumussa, painostavan hiljaisessa sumussa sillä kukaan ei sanonut mitään. Mona, Zorro ja Joonas istuivat auringonlämmittämälle vihreälle penkille, minä kolmikon eteen maahan.

- No niin..., puuskahdin kun olin tarpeeksi kauan ihmetellyt sairaalatossujani ja maassa olevaa hiekkaa. - Mitäs kuuluu?

Mona ja Zorro käänsivät katseensa kohti Joonasta kuin selventääkseen että kysymykseni oli lähinnä osoitettu sille.

- Ihan..., kuului äärimmäisen tyhjentävä vastaus. - Miten sä oot voinut?
- Ratkiriemukkaasti suorastaan, puuskahdin. - Voisin kyllä tahtoa jo kotiin.
- Onks sulla mitään tietoa koska pääset pois?

Pyöritin päätäni, yksinkertaisimpienkin lauseiden muodostaminen tuntui mahdottomalta. Kiusaantuneisuus tarttui, Zorro hypisteli poissaolevan näköisenä rastojaan, Mona tutkaili kynsinauhojaan.

Oliko sittenkään niin vitun hyvä idea raahata toi mukaan, mutisin mielessäni ja toivoin että telepaattinen viestini tavoitti Monan.

- Tässä on muuten nää tuliaiset, Mona totesi yhtäkkiä ja kaivoi kangaskassistaan kaksi maksikokoista tupakka-askia, puolentoista litran Coca cola -pullon ja Taffelin sipsipussin.
- Kiitos, nyt mä ainakin lihon, naurahdin.

- No sulla on varaakin, Joonas hymähti. - Saisit saada vaikka parikymmentä kiloakin painoa lisää. Mulla on ikävä sun persettä.

Hetki sitten vallinnut painostava hiljaisuus muuttui hiljaisuudeksi, jonka rinnalla tunnelma hautajaisissa muistutti pirireivejä.

- Anteeksi mitä? pärskähdin. - Tänne tullessas sä et voi sanoa mulle edes "moi", et voi vastata kuulumistenkyselyyn muuta kuin yhdellä sanalla ja ensimmäinen asia minkä sanot mulle on että "mulla on ikävä sun persettä"?!

Se tunne lähti jostain vatsanpohjalta, kulki molempia kylkiä pitkin rintalastan alle ja eteni siitä selkärankaa pitkin päähän ja aivojen alkukantaisimpiin osiin muuttaen siinä mennessään sydämen tunne-elimestä sotarummuksi. En muista että olisin tuntenut pitkään, pitkään aikaan sitä niin voimakkaasti selvinpäin, tosin en silläkään hetkellä ihan täysin selvä ollut vaan lievästi jälkisavuissa.
Sillä tunteella oli yksinkertainen kaksiosainen nimi: murhanhimo.
Mona tunnisti sen ilmeestäni ja laittoi käden rauhoittelevasti olkapäälleni, sysäsin sen syrjään ja ponnahdin seisomaan, yhtäkkiä kaikki Pinkin tarjoamien savujen tuoma säyseys oli poissa ja välittämättä vähän matkan päässä istuvista kanssahulluista annoin tulla suoraa huutoa.

- Kusipää! Saatanan vitun kusipää! Saatanan helvetin nilkki kusipää huora paska!

- No en mä nyt sitä niin tarkottanut, Maura-kulta hei..., Joonas änkytti, mutta sen puolustautuminen oli yhtä hyödyllistä kuin jos se olisi puhunut kivelle.
- Älä sinä siinä yhtään kullittele mua! Tai no, kullillas sä varmaan ajattelit kun tänne päätit tulla! Viimeksi kun erehdyin luottamaan suhun meni rahat ja järki, nyt sitten ajattelit että viet homman loppuun luikertelemalla mun pöksyihin.

Yhtäkkiä huutoni vaikutuksesta silmissä kutistunut Joonas ei enää ollutkaan vain Joonas, se oli kaikki viimeisen kahden vuoden aikana tapahtunut, se oli mutsinsa, se oli Linda, se oli Tane, kaikki elämääni hankaloittaneet ja tuhonneet ihmiset ja tilanteet henkilöityi sen ryhdittömässä, pelokkaassa olemuksessa. Persoonattomassa lammasmaisessa olemuksessa, ne lihakset, lävistykset, tatuoinnit, kampaus, se ei ollut Joonas Leppävirta vaan mun luomus, kuori, jonka se oli omaksunut itselleen kelvatakseen mulle, ja peittääkseen sen että todellisuudessa se oli yhä se liimalettinen nörttipoika joka ei voinut juoda olutta jollei puolet pullon sisällöstä ollut vettä. Äidin pikku kultapoika. Minun äitini vammauttaneen rattijuopon poika.

- Tota, ehkä on parempi jos me mennään odottamaan autoon..., Zorro mutisi, se joutui korottamaan ääntään jotta se olisi kuulunut spontaanin avautumiskarjumiseni yli.

- Maura-rakas..., Joonas parahti, se kuulosti siltä kuin itkisi tai ainakin oli hyvin lähellä sitä. - En mä oikeasti... tarkoittanut sitä niin... Kuuntele mua...
- Mä olen kuunnellut sun valheitas tarpeeksi, tuhahdin. - Mene Zorron kanssa autoon ja pysy siellä. Mutta pysy helvetin kaukana siitä ratista jos oot liikennekäyttäytymisessäs yhtään tullut nyrkillä tapettavaan huoramutsiisi.

Multa olisi löytynyt varastosta vielä pahempaakin settiä, mutta Zorro tarttui eksääni käsipuolesta ja lähti taluttamaan kohti parkkipaikkaa. Miesten mentyä Mona tuijotti mua silmät pyöreinä.

- Okei, olin varautunut melkein kaikkeen mutta... mitä helvettiä toi oli? se puuskahti.
- Se oli Maura joka ei ole enää psykoosissa, ilmoitin ylväästi ja sytytin tupakan.
- No vaikka et olisikaan niin pitikö sun se ihan paskaksi haukkua?
- En mä sitä ihan paskaksi haukkunutkaan, mikä toisaalta vähän harmittaa. Seuraavaksi olisin varmaan tarttunut sen mulkun kokooon ja suorituksiin sängyssä.
- ...mutta sähän sanoit aina että sillä on iso ja että se on hyvä sängyssä?
- Valehtelin.
- Miks?
- Tiedätkö sen sanonnan että rakastuminen saa pienetkin asiat tuntumaan isoilta ja merkityksellisiltä...?

Mona repesi nauramaan, sen nauru oli niin aito ja raikas että se sai mut hymyilemään, ja pian räkätettiin hulluina molemmat.

- No, se huokaisi kun vihdoin sai kikatukseltaan puhuttua. - Saitko sä nyt mitä sä halusit?
- Sain, huokaisin ja sanomaani tehostaakseni heittäydyin makaamaan selälleni ja vedin syvän, helpottuneen hengenvedon. - En joutunut turvautumaan fyysiseen väkivaltaan, hoidin tilanteen erittäin aikuismaisesti ja mallikkaasti ja... äläkä virnuile siinä, oon pöpilässä joten skitso käytös on sallittua ellei jopa suotavaa... niin ja ennenkaikkea: nyt mä olen vapaa.

Prologi, uusi versio

Hetkittäin.

Hetket pitkittäin.

Pitkät hetket päällekkäin,

hetki päätä

säälittää hetkittäin.

Tiedättekö tunteen mikä iskee sillä hetkellä, kun tajuaa olleensa subjektina lauseessa jonka verbi johti tuulen kääntymiseen?

Mulla oli aavistus tuulen kääntymisestä kun Joonaksella oli toista päivää kännykkä pois päältä.

Varmuus tuli vasta sillä hetkellä kun avasin kotimme ulko-oven. Jo eteisessä huomasin että asunto oli läpikotaisin pengottu. Vaatehuoneen ovi oli avoinna, pahaa aavistellen kurkkasin sisään. Tyhjä.

- Mä en voi mennä tänne... Mä en voi...

- Kokoa ittes nainen. Älä kato ympärilles, ota tavaras ja mennään...

- Missä Olvi on? Onks ne paskiaiset vieneet Olvinkin? Mitä helvettiä?

Säntäilin ympäri kaksiota. Mut tavoitettiin keittiöstä, koura tarrasi päähäni semmoisella voimalla että luulin rastojeni repeytävän irti.

- Rauhoitu! Tolla riehumisella sä et muuta mitään! Se koira on nyt pienin sun ongelmista. Kerää tavaras niin mennään!

Nielin kyyneliä, olin kaksi vuorokautta porannut siihen malliin että se oli yllättävän helppoa, niitä ei tainnut enää olla edes jäljellä itkettäväksi.

- Eiks olis järkevintä mennä vaan antautumaan?

- ”Antautumaan”, missä helvetin haavemaailmassa sä elät?

- Tää on kaikki mun syytä...

- Sun syytä on kohta mun hermoromahdus jos ei aika pian poistuta tästä kuumottavasta kämpästä!

- Mulle laitetaan haku päälle ja...

- Helvetti! Tärkeintä ei oo nyt se kuka on syyllinen, vaan se kuka jäi kiinni!

- Eiks tässä kaaoksessa oo sulle tarpeeksi kiinni jäämisen makua?!

Tukastani kiinni pitävä käsi nytkähti siihen malliin että käden omistajan selkeästi teki mieli pamauttaa pääni astiakaapin oveen, mutta viime hetkellä rauhaarakastava kotikasvatus kolkutti takaraivossaan ja liike jäi puolittaiseksi.

- Okei. Okei, mä kerään tavarani, sitten lähdetään menemään. Okei...

Jäin mielipuolisesti hokemaan sanaa ”okei” samalla kun kävelin ympäri raiskattua kotiani ja listasin päässäni asioita joita mahdollisesti tarvitsisin mukaan määrittelemättömän pituista evakkoani varten. Kymmenessä minuutissa olin kerännyt kaiken mielestäni tarpeellisen kahteen muovikassiin, olin valmis hyvästelemään kotini, joka tuntui sillä hetkellä myllätyltä rikospaikalta.

                      Hyvästeille ei kuitenkaan jätetty aikaa vaan mut raahattiin kädestä pitäen ulos, istutettiin autoon, ovi lyötiin kiinni.

Itkin koko ajomatkan, puolivälissä matkaa Jeremias naksautti autoradion niin kovalle etten itsekään kuullut omaa ulinaani. Harmaan kerrostalon pihaan päästyämme se sanoi että mun oli syytä lopettaa vinkuminen saman tien, ellen halunnut viettää sen luona majailemaani evakkoaikaa parvekkeella. Suljin suuni ja räpsyttelin kyyneleet silmistä.

Jeremiaksen kaksio haisi tunkkaiselle, tupakalle ja ovea avatessamme myös jollekin muulle, vähän tupakkamaiselle mutta ei sitten kuitenkaan, makealle ja herkulliselle.

- Vitun idiootit!

Jeremias tömisteli keittiöön missä Mona ja Aatso istuivat pöydän ääressä viattoman näköisinä sätkät suupielissään.

- Poltatteko te kämpässä missä piilottelee muija jonka avomies taitaa parhaillaan olla kopissa törkeästä huumausainerikoksesta?!

- Rauhoitu, Aatso hymähti. – Eiköhän ne ekana mene etsimään sitä sen vanhempien luota tai jotain, tuskin ne nyt heti osaa tänne tulla...

- Ei voi koskaan olla liian varma, Jeremias murisi. – Kuumottavaa, ihan helvetin kuumottavaa. Sen hintti-Jontun takia ollaan kohta kaikki kusessa...

Jeremias ehti tuskin sanoa lausettaan loppuun, kun ovikello soi pari kertaa terävästi. Lähimpänä ikkunaa istunut Mona vilkaisi ulos.

- Ikävä kyllä Jeremias taitaa olla kerrankin oikeassa..., se mutisi ja nielaisi kuuluvasti. – Kytät.

Vilkaistiin kaikki neljä kauhuissamme toisiamme. Tilanne oli vain hetken päässä pakokauhusta, Aatso heitti salamannopeasti imeskelemänsä sätkän lavuaariin, Mona tempaisi tuuletusikkunan auki ja Jeremias meni painamaan liesituulettimen päälle.

- Mee mun makuuhuoneeseen, se komensi mua. – Siihen keskimmäiseen vaatekaappiin sä mahdut seisomaan. Mä puhun ne pois. Mene!

Ehdin juuri ja juuri kaivautua Jeremiaksen takkien ja kauluspaitojen taakse kun kuulin kuinka ovi avattiin.

- Jeremias Seppänen?

- Olen.

- Etsitään Maura Mäkipaakkaa, tietojemme mukaan olette ystäviä. Häntä epäillään osallisuudesta törkeän huumausainerikoksen valmisteluun.

- Joo, ollaan mutta ei oo vähään aikaan näkynyt.

- Voimmeko tulla sisään?

- Onks teillä kotietsintälupa?

- Ei mutta sellainen saadaan kyllä tarvittaessa, täällä nimittäin haisee marihuana.

Kiroilin ääneen. Ilmeisesti Jeremiaksella ei ollut muua vaihtoehtoa kuin siirtyä pois ovelta, kuulin kuinka askeleet veivät eteisestä keittiöön. Liesituuletin puhalsi sen verran kovalla etten saanut kunnolla selvää puheesta, mutta erotin varsin hyvin kuinka toinen poliiseista sanoi ilmeisesti Aatsolle:

- Tyhjennäpä hippi taskusi.

Mielessäni kävin läpi mitä seuraavaksi tapahtuisi. Keittiössä palaneet pilvet olivat mitä todennäköisimmin Aatson, ne löytyisi sen taskuista. Koko asunto pengottaisiin koska siellä saattaisi olla lisää huumeita, ja joka ikinen kerta se penkominen kohdistui myös vaatekaappeihin.

                      Harkitsin säntääväni ulos piilopaikastani, makuuhuoneen tuuletusikkunasta mahtuisin ulos juuri ja juuri jos vedän vatsaa sisään, voisin kiivetä ränniä pitkin alemmassa kerroksessa asuvan opiskelijatytön ikkunalle, koputella siihen ja selittää tilanteen, pääsisin kuin koira vaatekaapista... tai katkoisin kaikki kehoni luut ja päätyisin pidätysselliin kokovartalokipsissä mikä tekisi kokemuksesta vielä normaaliakin vittumaisemman.

Eteisen kaappeja availtiin, Jeremias meuhkasi.

- Selviät helpommalla jos vapaaehtoisesti kerrot missä sun huumeet on piilossa, toinen poliiseista sanoi. Samassa kuulin kuinka makuuhuoneen oven kahva painettiin alas. Kuulostelin raskaita askelia, ne selvästi kuuluivat isompikokoiselle miehelle, joten pelini oli pelattu. Naispoliisin olisin vielä pystynyt tönäisemään syrjään ja juoksemaan niin helvetillisesti ulko-ovelle ja siitä ulos, mutta kaapinkokoiselle miespoliisille en voisi mitään. Voisin korkeintaan purra. Sydämeni takoi sellaisella nopeudella että päässä alkoi heittää. Kaapin pimeys muuttui silmissäni punasävyiseksi, kuulin jo poliisin hengityksen, meidän välissämme oli enää vain ohut vaatekaapin ovi, jonka avautumishetkestä en muistanut muuta kuin sen, että valo sattui silmiin, ja poliisin lievästi huvittuneelta kuulostaneen äänensävyn tämän sanoessa:

- Maura Mäkipaakka, otaksun? Teidät on pidätetty.

Mulle laitettiin käsiraudat, Aatsolle ei. Monalta ei löytynyt mitään, se lähti asunnosta itkien ja paniikkikohtauksen partaalla. Jeremiaksenkin taskut osoittautuivat tyhjiksi, ainoa rikos mihin se oli syyllistynyt oli se että sen asunnossa oli poltettu kannabistuotteita. Koko kämpän myllääminen kesti kolme varttia, sen aikaa jouduimme odottamaan kiinniotettuina keittiössä.

                      Meitä lähdettiin saattamaan portaita alas, pieneen hissiin ei olisi mahtunut neljää ihmistä joista puolet olivat isokokoisia poliiseja. Kädet selän taakse sidottuina rappusissa kävely osoittautui äärimmäisen epämukavaksi. Pihalla oli naapurin rouva kahden lapsensa kanssa ja kaikki kolme tuijottivat meitä astuessamme rapusta ulos.

- Tässä taas hippejä viedään, Aatso hymähti mulle, itseänikin nauratti vähän tilanteen kliseisyys, kahta rastatukkaista nuorta aikuista raahattiin maijaan pilvenpolton takia. Siitä oli monet räppibiisit tehty.

En ollut vieraillut valtion hotellissa sitten teinivuosien, miljöö oli tunnelmineen jotenkuten muistissa mutta silti sen ankeus, ahdistavuus ja virtsanhajuisuus tuli melkein shokkina.

- Sut haetaan muutaman tunnin päästä kuulusteluihin, tylyn ja työhönsäkyllästyneen näköinen vartija totesi ennen kuin pamautti paksun metallioven kiinni, pamaus kaikui hetken ja sitä kaikua seurasi vain piinallinen, melkein huutava hiljaiusuus. Heittäydyin ovea vasten ja aloin takoa sitä nyrkein, huusin solvauksia poliisivaltiosta, natsisioista, mielivallasta ja kaikki muutkin mahdollisimman kornit siinä tilanteessa heitettävät taisteluhuudot. En ole varma pieksinkö ovea viisi vai viisitoista minuuttia, mutta kun lopulta kyllästyin, kyyneleet valuivat taas ja olo oli enemmän kuin epätoivoinen. Mieleen tuli ajatus jota olin monituiset kerrat aikoinaan teiniahdistuksissani pyöritellyt: Miksei elämä voinut loppua nappia painamalla? Koska sillä hetkellä äkkikuolema oli melko kärjessä toivelistallani, ikävöin Joonasta niin paljon että se tuntui kipuna päästä varpaisiin, ja lisäksi olin vaarassa itsekin joutua tuomituksi.

Itkin pää polviin painettuna varmaan puoli tuntia, minkä jälkeen päätin ryhdistäytyä. Kiersin kehää ympäri alle parikymmenneliöistä putkaa, potkin seiniä ja irvistelin nurkassa olevalle valvontakameralle. Laitoin kädet taskuun ja havaitsin että ne olivat unohtaneet takavarikoida sieltä yhden esineen: lyijykynän. No, olipa sentään jotain tekemistä. Asetuin makaamaan kylmälle kivilattialle ja aloin sotkea sitä kirjoittelemalla siihen puoliksi haikeita, puoliksi vaihaisia riimirunoja.

Loppukesästä mielenterveyskeskuksen kriisityöryhmä sai asiakkaakseen Maura Mäkipaakan.

Taas.

Ihme että ne edes ottivat asiakkaakseen. Edellisiltä hoitosuhteilta peräisin olevissa potilaskertomuksissa kun oli kohtalokas maininta kannabiksen säännöllisestä käyttämisestä, olin niiden silmissä siis A-klinikalle kuuluva narkomaani, en mielenterveysongelmainen. En vaikka mut sinne toimittanut huolestunut kämppäkaveri oli sitä mieltä että eronjälkeinen masennukseni oli paisunut niin sairaalloisiin mittakaavoihin, ettei mua auttaisi enää muu kuin sairaalajakso.

” Mauralla on aina ollut aika vaikeaa oman päänsä kanssa, siellä papereissa varmasti lukee...! ” Jeremias meuhkasi ensimmäisellä istunnolla minne se puoliväkisin tunki mukaan.

Ne paperit olivat aika karua luettavaa.

Sopeutumisvaikeudet, syömishäiriöt, muistihäiriöt, masennus, vaikea masennus, maanis-depressiivisyys, lievä (tai ei niinkään lievä) narsismi...

Niinkutsutulta aikuisiältä olevissa papereissa mainitaan lähinnä ”työtön, asenneongelmainen, kouluttamaton, sossupummi, vaikeat välit vanhempiin, kykenemättömyys sitoutua... ”

Mutta koska eronjälkeiseen masennukseeni johtaneen eron syyt olivat päihteidenkäytössä ja siitä seuranneista ongelmista Suomen lain kanssa, ei ongelmieni kuuntelu ollut heidän heiniään. Sairaalapaikkaa mulle ei heruisi ennenkuin olisin ollut selvä senpituisen ajan ”että pystytään varmasti sanomaan että oireet ovat oikeaa masennusta eikä vieroitusoireita. ”

” Ei ikinä! ” raivosin Jeremiakselle kun käveltiin mielenterveystoimistolta bussipysäkille. ” Mä en ala käydä missään seuloissa vain saadakseni lähetteen jollekin A-klinikan lässyttäjäterapeutille. ”

” No onko se muka noin kamalaa olla oman mielenterveyden takia hetki selvin päin? ” Jeremias kysyi.

” On. Kun se ei ole mikään ”hetki” vaan se on PUOLI VUOTTA. Jos mä olen puoli vuotta polttelematta niin sitten mä vasta olen oikeasti masentunut. ”

” Onkos sulla mitään harrastuksia muuta kuin pilvenpoltto ja käyttäjäkavereiden kanssa pyöriminen? Jotain mitä voisit koettaa tehdä sen sijaan että vedät päätäsi sekaisin? ” kysyttiin toisiksi viimeisellä kerralla jonka ne suostuivat kai lähinnä säälistä antamaan ennenkuin olisi pitänyt alkaa käydä klinikalla pissaamassa purkkiin terapian ehtona.

Meninpä sitten lipsauttamaan että ”kirjoittaminen”.

Joo, olin kirjoittanut kirjaa pentuna. Kukapa pentu ei olisi?

Tykkäsin kirjoittaa päiviä ja asioita ja ajatuksia ylös, koska muuten unohtaisin kaiken silmänräpäyksessä. Tykkäsin muistella.

” Sulla on varmasti tosi mielenkiintoinen elämä taustalla ja osaat kirjoittaa... ” (miksi terapeutit pitävät aina kirjoitusharrastusta merkkinä siitä että OSAA kirjoittaa? Hyvinhyvin harva kirjoittamista harrastava oikeasti osaa) ” Ala kirjoittaa kokemuksiasi lopettamisen myötä ylös! ”

(missä helvetin välissä muka väitin että olisin missään vaiheessa lopettamassa pilvenpolttoa, mä vaan halusin päästä puhumaan niistä tuntemuksista mitä avokin joutuminen vankilaan herätti, en tekemään suurta ja mullistavaa elämänmuutosta...)

Kotimatkalla mietin, että voisi ehkä kokeilla. Ei lopettamista vaan kirjoittamista, pitkästä aikaa.

Illalla poltin savut, tuskailin kaksi tuntia edessäni valkoinen paperiarkki, bongi ja lyijykynä ja sain lopulta aikaan ajatuksen polttelun lopettamisesta, kirjoittamisen aloittamisesta ja lauseen:

” Kirjoittaminen on vähän niinkuin sauhut.

Terveellisintä olla kokonaan ilman jos on tarjolla vain paskaa. ”

Juhannus

Keskikesän juhla. Ja sinänsä aika masentava perisuomalainen juhla että tänäkin juhannuksena ihan vitusti jengiä hukkuu. Olkaa PLIIS ihmiset sen verran fiksuja ettette lähde kännissä (tai mielellään selvinkään päin t: meripelkoinen merenrantakaupunkilainen) veneilemään tai uimaan.

Ei silti välttämättä tartte ku pyhäkoulussa olla koko jussia, vaan pitäkää oikein railakas mutta hukkumisvapaa juhannus 2012 ! 

Peace, not speed,

~SisMa

33. luku

Kun tapasin Pinkin ekaa kertaa, se vitutti mua.
Kun tapasin Pinkin tokaa kertaa, se vitutti mua.
Kun tapasin Pinkin kolmatta kertaa, se ei herättänyt mussa mitään tunteita, mutta se johtui siitä että olin poltellut itseni sammumiskuntoon jo kaksi tuntia ennen sen saapumista siitä syystä että se vitutti mua.


Mun Pinkkiä koskevat mielipiteet tiivisti varmaan osuvimmin se, että olin tuntenut sen puoli vuosikymmentä, mutten koskaan ollut vaivautunut ottamaan selville sen oikeaa nimeä tai ikää. Se oli lusinut samoihin aikoihin lastarissa kuin Mona ja Jeremias eli se oli luultavasti iältään jotain mun ikäisen ja Jeremiasta pari vuotta nuoremman välillä.


Joka kerta kun se avasi suunsa, sieltä tuli ulos jotain mikä loukkasi, jos ei nyt jotain paikallaolijaa, niin vähintäänkin jotakin kokonaista ihmisryhmää, tai viattomuutta ja kaikkea kaunista ylipäätään. Kuten mun pankkitilin saldoa silloin, kun se mättöpäissään sai päähänsä syödä meidän jääkaapin tyhjäksi. Seuraavana päivänä se saattoi pahoitella sitä ja käydä ostamassa lähi-kebabbilasta perhepizzan hyvitykseksi... mistä siitäkin se ahmaisi vähintään kolme neljäsosaa itse. Enkä edes käy kertaamaan mikä oli meininki silloin kun oli sen tehtävä hankkia porukalle poltettavat illaksi, niiden syyhkyjen muisteleminen kirvelisi liikaa sielussa.



Mulla oli vaihtoehtoina rutistaa joko Pinkkiä tai sairaalan vahtimestaria, kun ulko-oven paremmalla puolella raittiin ilman hengittäminen ekaa kertaa viikkoihin sai riemun kuplimaan sisälläni tavalla, joka sai haluamaan jonkun halaamista. Niinpä kapsahdin Pinkin kaulaan ja ulvoin kuinka hyvältä tuntui. Pinkki nauroi ja taputti mua olkapäälle.

- Ootko sä täälläollessas päässyt kertaakaan ulos? se kysyi. Pyöritin päätäni ja sen silmät laajenivat kauhusta. - Siis oikeasti? Mikä saatanan rangaistuslaitos tää on?
- Ihan sama, nyt mä oon ulkoilmassa, nyt on parempi, nyt on hyvä...

Suljin silmäni, nautin auringonvalosta, lämpimästä tuulenvireestä ihollani, siitä kun hengitysilma ei haissut desinfiointiaineelta. Ennen sairaalaan joutumistani oli ollut loppukevät. Nyt kesä oli jo täyttä vauhtia käynnistymässä, totesin päälle vetämäni nahkatakin edellisen vuodenajan asusteeksi, hiki valui pitkin selkää. Mutta jopa se tuntui hyvältä.

- Huomaatko sä Maura että sä olet edelleen mun kainalossa?
- Valitus seis vittusilsa, vie mut jonnekin!
- Mihin?
- No polttamaan ne hemmetin savut, arvaa kitkuttaako?
- No mihin mennään polttamaan?
- En mä tiedä, johonkin puskaan?
- Eli sä pyydät mua viemään sut puskaan?
- Kyl. Vie mut puskaan!

Sairaalan viertä syvälle metsään päin kiersi lenkkipolku. Yhteisestä ääneenlausumattomasta ajatuksesta lähdettiin kävelemään sitä pitkin, nojasin Pinkkiin, sain henkisiä orgasmeja ulkoilman hengittämisestä, ja vain etäisesti pääni perukoilla hihittelin tilanteen absurditeetille. Joonas oli Monan kyydillä matkalla luokseni, kyydillä josta se oli joutunut jopa maksamaan, ja minä olin Pinkin kainalossa kulkemassa kohti pensaikkoa polttamaan kukkaa.

- Tässä vois olla hyvä, Pinkki totesi ja istahdi syrjään polusta, paksun männyn runkoa vasten vain muutaman metrin päässä kohdasta, missä maastoon ilmestyi yhtäkkiä jyrkkä, melkeinpä pystysuora mäki alaspäin. Reunalle oli yritetty rakentaa jonkinsorttista aitaa ilmeisesti estämään mielisairaalan potilaita syöksymästä siitä alas, mutta aidan poikkipuut oli katkaistu ja koko rakennelma oli pahasti kallellaan pudotuksen yläpuolella.

- Tiedätkö miks täällä on tämmönen? Pinkki kysyi alkaessaan väsätä poltettavia taskustaan kaivamiensa bussiaikataulujen päälle.

- Häh?
- Niin siis toi kieleke ilman kunnollista turva-aitaa?
- No?
- Hankalia potilaita varten. Ylilääkärit on laskelmoineet että jos joku hulluista hulluin pääsee karkuun, se suuntaa melko varmasti kohti tota metsää... sitten se juoksee tän kielekkeen ohi ja koska se on hullu, sille iskee vaistomaisesti itsemurhaamisrefleksi ja se heittäytyy tosta alas ja ping: sairaala pääsee yhdestä hankalasta potilaasta ja yhteiskunta yhdestä sairaspäivärahoja pummivasta työkyvyttömästä.
- Toi oli melko julmaa.
- Elämä on. Ja niin on muuten tää piippukin.

Pinkillä ei ollut mitään laukkua tai reppua mukanaan, joten en tajunnut mistä se oli kaivanut pari-kolmekymmentä senttiä korkean läpinäkyvän akrylliputkensa jonne kovaa vauhtia kaatoi vettä yhtä tyhjästä ilmestyneestä puolen litran Coca cola -pullosta. Ja yhtä nopeasti kuin välineet olivat ilmestyneet tyhjästä, oli bongi käsissäni, pesä täynnä vihreäruskeaa sekoitusta ja Pinkki edessäni räpsäytellen sytkäriä pirullisesti virnuillen.

- Minä! kivahdin ja nappasin tulentekovälineen sen kädestä. Tiesin, että se oli tehnyt sen tahallaan. Se, kuten kaikki muutkin, tiesi varsin hyvin ettei mun puolesta mun pesällistäni saanut sytyttää kukaan miespuolinen. Mona kutsui sitä paitsi helvetin ärsyttäväksi narinaksi, myös ainoaksi kunnolla feministiseksi ajattelutavaksi mikä mulla on. ("Sama asia", Pinkki kommentoi silloin siihen.)

- Toi, just toi! Pinkki huudahti kun naksautin sytkäriä ja aloin imeä savua putkeen. - Kun sä imet savua, sä suorastaan hehkut.

Juuri sillä hetkellä imaisin savut keuhkoihini ja Pinkin kommentin ansiosta meinasin imaista ne suoraan vatsalaukkuun. Tuntui kuin ne olisivatkin menneet suoraan keuhkojen sijasta aivoihin, yhtäkkiä silmissä pimeni, keuhkot tuntuivat pusertuvan rusinoiksi ja räjähtävän kappaleiksi samaan aikaan.

- Mitä vittua? parahdin puhaltaessani pilveä ulos. Samassa tajusin kyynelehtiväni. - Ihan ku ois ekaa kertaa pilvessä. Vittu. Mä oon ekaa kertaa pilvessä.

Pinkki virnisti ja nappasi bongin multa, poltti oman osuutensa ja karisteli sitten pesän sammaleelle tyhjäksi tuhkasta.

- Petteri, se tokaisi yhtäkkiä.
- Häh?
- Mun oikea nimi on Petteri. Petteri Mäki-Paakkanen.
- Eikä ole.

Nauroin. Kyynelehdin edelleen ja nauroin.

- No ei sunkaan nimi sieltä fiksuimmasta mahdollisesta päästä ole, Pinkki hymähti. - Se on kuule vaan yhdestä viivasta ja kolmesta kirjaimesta kiinni ettei vaikutettais avioparilta.
- Yksi viiva mitä ja mitkä kolme kirjainta? Pirilainit ja LSD ja sit ollaan naimisissa?
- Kuule, mitä sun sekoilujas on tässä viimeisen vuoden aikana katsonut niin en yhtään ihmettelis...

Osa musta halusi tönäistä Pinkin kalliolta, osa puolestaan vaan halata sitä. Jos olin tehnyt jotain tyhmää, Jeremias yleensä vaan huusi mulle, se oli ärsyttävää. Ja vaikka Pinkin henkilöönmenevät naljailut joskus saivatkin hapuilemaan keittiöveistä, oli se paljon parempi keino kertoa että "hei Maura, oot ollut idiootti".

- Onks se muka oikeasti Petteri Mäki-Paakkanen? oli pakko vielä varmistaa. Pinkki nyökkäsi.
Tuntui absurdilta että sen lisäksi että olin halaillut Pinkkiä ja kiehnännyt sen kainalossa niin nyt vielä paljastuikin että se oli melkein sukunimikaima, kun vieläpä kummankaan sukunimi ei ollut sieltä Suomen yleisimpien sukunimien kärkikymmeniköstä. Ja että sillä oli niin kiltti ja naapurinpoikamainen nimi kuin Petteri.

- Onks sunkin nimestä aina jotkut tosi älykkäät yksilööt väännelleet että Mäkipaska?
- Jep. Etenkin joskus ala-asteella, voi luoja...

Keskusteltiin varmaan vartti Mäkipaskana olemisesta, sitten yhtäkkiä avauduttiin muutenkin ala-asteajoistamme, Pinkki melkein nyyhki olkapäätäni vasten kertoessaan vuosia jatkuneesta koulukiusaamisesta ja saatoin melkein samaistua siihen, tosin mussa ne muistot herätti vaan turhautumista, kuinka vittumaista oli päätyä rehtorin kansliaan parin tunnin puhutteluun kun oli jälleen kerran piessyt ne pari Mäkipaskaa huudellutta rinnakkaisluokkalaista pisamanaamaista poikalasta. Mua pidettiin koulukiusaajana vaikka todellisuudessa vain puolustin itseäni ja Launoa.

- Kuinka kauan sä saitkaan olla ulkona? Pinkki kysyi yhtäkkiä
- Puoli tuntia, miten niin? hätkähdin.
- No siten niin että ollaan oltu kolme varttia...
- Voi paska!

Ponnahdin seisomaan, puistelin männynneulaset vaatteistani ja katsahdin Pinkkiä hädissäni.
- Nyt ne ei varmasti päästä mua Monan ja näiden kanssa ulos...

- Tarviiko sun edes mennä?

Pinkki astui askeleen mua kohti, katsoi vakavana silmiin nuoren metsän värisillä silmillään. Tunsin sen hengityksen kasvoillani, suljin silmäni ja... Pinkki pörrötti tukkaani ja hörähti:
- Sitä paitsi sisätiloissa Joonaksen on vaikeampi päästä sua pakoon minnekään, haluut kuitenkin vähän heitellä sitä.... auta mua kasaamaan tää bongi.

Pinkki käännähti ja alkoi operoida poltteluvälineen kasaan laittamisen parissa, minä tuijotin tyhjyyteen ja pohdiskelin, mistä äsken kuulemani kohtalokkaat viulusävelet olivat peräisin.

Ojenna kätesi?

Viimeisen version puhtaaksikirjoittamisessa mennään nyt luvussa 19. Oon myös kunnostautunut eteenpäin menemisen suhteen pienen luovan tauon jälkeen ja hyvä flow on päällä koko ajan. Tarina on muutamaa himassa eristäytyneenä vietettyä kirjoittamispäivää vaille valmis, yhdeksän lukua vielä työstettävänä. (Mutta se taas ei kerro yhtään mitään aikatauluista...)

Tähän asiaan liittyen ajattelin kysäistä että löytyykö lukijoista paria-muutamaa kuka ois innokkaasti halukas esilukemaan läpi valmiin stoorin ennen kuin se lähtee eteenpäin? Ja haukkumaan mut pystyyn niistä kohdista joista ei pidä, pitämään muutaman aivoriihipalaverin ja jeesimään henkisellä tasolla (miksikään haamukirjoittajaksihan siis ei tarvitse ryhtyä) hiomaan Yömyssyjä kohti täydellisyyttä. HUOM: Tässä tehtävässä pääsee isosti vaikuttamaan siihen millainen käsikirjoitus sinne kustantamoihin sitten lähtee eli luottamushommia ois tarjolla!

Paiskaa kommenttia tai huutele FB:ssä jos kiinnostuit :)

-Piis-

~SisMa

32. luku

(Mona)


- Mitä luulet, pitäisikö Mauralle tarjota savut? Zorro kysyi kun oltiin puolivälissä matkaa ajamassa kohti paikkaa mistä meidän oli määrä poimia Joonas kyytiin.
- Eiks se ois aika vastuutonta? aprikoin. - Meinaan että mitä jos se ei olekaan kunnolla vielä toipunut ja pamahtaa uudestaan joidenkin harhojen valtaan?
- No ainakin sillä on turvallinen ympäristö siihen, Zorro hekotteli. - No tsekataan eka että kuinka selkeältä se vaikuttaa ja tehdään päätös sitten.
- Vaikka niin...

Saatoin vain kuvitella miten Maura sairaalassa pomppi parhaillaan pitkin seiniä jännityksestä, mua itseänikin jännitti.

- Ootko ihan varma että Joonaksen toimittaminen sen läheisyyteen on fiksua? kysyin ja samalla laitoin radion päälle keventääkseni tunnelmaa. Laitoin saman tien mutsin Sputnikin vaihtoon, Nrj:kin kuulosti paremmalta vaihtoehdolta kuin se.
- Mikset voinut jättää Sputnikia? Zorro marisi. - Ja kyllä mä uskon että jos ne kaksi nyt tällä kertaa saisi sovinnon tehtyä.
- Mulla on silti kutina että syyllistytään nyt tässä johonkin hirveään, jupisin. - Oliko se tästä oikealle?
- Jep... Tuollahan se Joonas jo seisookin.

Jostain syystä huomasin vetäväni syvään henkeä. Joonaksen näkeminen hermostutti mua, viimeisen Mauralle tekemänsä temppunsa jälkeen mua ei erityisemmin huvittanut olla sen kanssa tekemisissä ja ihmettelin miksi Maurakaan halusi.

- Moro, Joonas huikkasi avatessaan oikeanpuoleista takaovea. Sillä oli oikeasti joku kimppu keltaisia kukkia kainalossaan. - Mä ajattelin että tykkääköhän Maura näistä? Te varmaan ne toisenlaiset kukkaset ootte jo hommanneet...
Totesin mielessäni että Joonas näytti hyvältä, ehkä se oli yksi suurimmista syistä miksi Maura kaikesta huolimatta tahtoi olla väleissä sen kanssa.

- Maura vihaa keltaista, Zorro naurahti. - Mutta kaipa se arvostaa elettä. Mitäpä kuuluu?

Pojat aloittivat kuulumistenvaihtopälätyksen, minä keskityin ajamiseen. Aamuisten savujen jäljiltä pää oli edelleen hieman jumissa, olin nukkunut ennen lähtöä pari tuntia selvitäkseni mutta silti tuntui että jos poliisi olisi pysäyttänyt ja lyönyt tikkarin suuhun, olisi elämäni ajokortillisena ollut hyvin pikaisesti siinä.

Zorro ja Joonas höpisivät höpisemästä päästyään, vaikka niillä oli melkein kymmenen vuotta ikäeroa, ne olivat aina tulleet loistavasti juttuun. Zorro ei pitänyt Joonasta kakarana, eikä Joonas Zorroa aivonsa pilalle poltelleena kehäraakkina.

- Mitä jos se lyö mua? Joonas kysyi yhtäkkiä.
- Kyllä sä nyt yhden kiukkuisen Mauran hoitelet, Zorro hymähti.
- Luuletko?

Muistin elävästi kun ensimmäisen kerran näin Mauran ja Joonaksen riitelyn menevän fyysiseksi. Oli juhannus vuonna 2007, olimme porukalla niillä juomassa ja saunomassa. Seurueeseen kuului minä, Zorro, Toni, Jeremias, Launo, sekä jostain syystä myös Petra ja Maiju, ja tietenkin isäntäpari, jotka alkoivat tiuskia toisilleen kun Maura oli juonut Joonaksen viimeisen greippilonkeron. Äänenvoimakkuus kasvoi kasvamistaan ja rakastavaisten toisistaan käyttämät nimitykset muuttuivat yhä häijymmiksi. Päänaukomisen ohessa Maura kumosi viinashotteja, mikä arvatenkan ei tehnyt siitä yhtään leppoisampaa. Siinä vaiheessa kun Joonas kutsui avovaimoaan koko kylän yhteiseksi savuhuoraksi, Maura nappasi pöydältä tuopin ja heitti sen Joonasta kohti; jolloin Zorro puuttui tilanteeseen ja ehdotti että Maura lähtisi takapihalle rauhoittumissavuille. Kun kaksikko palasi sisään, Joonas oli ovella vastassa ja löi Mauraa boolimaljassa olleella soppakauhalla. Ennen kuin me muut oltiin kunnolla edes tajuttu mitä tapahtui, oli pieni vihainen nainen paiskannut avomiehensä seinää vasten ja napannut käteensä kynsisakset joita käytettiin kukan pilkkomiseen, ja painoi niitä Joonaksen kaulavaltimoa vasten. Maura oli puolitoistametrinen ja painoi vain reilut viisikymmentä kiloa, mutta silti tarvittiin Toni, Zorro ja Petra repimään se irti Joonaksesta.

- Ei sillä oo mitään syytä lyödä, sähän pelastit sen, totesin.
- Joo, mutta se ei muista siitä mitään, Joonas huomautti. - Se saattaa olla yhä siinä uskossa että se olin mä joka sitä puukotti.
- No niin tai näin, sulla on kolmekymmentäkaksi kilometriä aikaa päättää uskallatko tavata sen, Zorro ilmoitti. - Voit sä odottaa autossakin. Kaikki radiokanavat kuuluu ja hansikaslokerossa on hyvä valikoima venäläistä iskelmää.



(Maura)

Tupakkaparvekkeen puiseen penkkiin oli joku raapustanut " S sydän M ". Saattoi se olla sattumaakin, mutta epäilin suuresti että se oli Santun tekosia. Kaivoin taskusta ruutupaperiarkin jota olin aamupäivällä alkanut täyttää sekavilla sanoilla purkaakseni hermostuneisuuttani. Mua oli kielletty kirjoittamasta tupakkaparvekkeella paloturvallisuussyihin vedoten, mutta se ei mua paljon hetkauttanut. Aurinko paistoi mukavasti ikkunasta sisään muodostaen betonilattialle lämpöisen, valoisan neliön missä oli kiva istuskella.

Tajusin tänään että Joonas ei ole koskaan sanonut, että se jättää mut tai että ollaan erottu. Eli siinä mielessä jotenkin typerän teinimäisest ajatellen ollaan kai yhä yhdessä. Mikä on sinänsä aika ikävä ajatus, koska jos ollaan seurusteltu koko tämä aika niin oon pettänyt sitä aika monta kertaa. Joel ja ne kaksi niinsanottua seurustelusuhdetta mitkä meillä oli, ne pari Jeremiaksen kaveria silloin ensimmäisenä kesänä ja jopa Jeremias. Niin ja se baaripoka, mikä sen nimi nyt olikaan, Mikko? Ja Tane ja Linda. Okei, olen melkoinen lutka, siinä taisi olla pieni totuudenjyvänen kun se silloin joskus kutsui mua budihuoraksi. Koska en mä niiden Jeremiaksen ääliökavereidenkaan kanssa olisi sänkyyn mennyt jos ne ei olisi tarjonneet mulle niin avokätisiä kukkasavuja.
Onko pilvenpoltto vienyt multa itsekunnioituksen? Niinkuin Steen1 sanoi siinä yhdessä biisissä, "Elämän tarkotus on vaan huumausaine". Oon joskus epätoivoisimpina ja köyhimpinä aikoina ollut valmis tekemään melkein mitä vaan savuista, siis savuista, kannabiksesta, johon ei valistuneempien valistajien mukaan voi edes jäädä koukkuun. Mitähän mä siinä Santussakin näen, onhan se hyvännäköinen mutta syvimmässä alitajunnassani on ääni joka huutaa vaan että: " Kotikasvattaja, Maura pokaa siitä itsellesi kotikasvattaja niin sulta ei lopu savu ikinä. Ja mikäli loppuu niin seuraavaa kehiin vaan. "


Muistan kun joskus neljätoista-viisitoistavuotiaina kierrettiin Monan kanssa kotibileitä ja se nuoleskeli pari vuotta vanhempien amispoikien kanssa vain saadakseen niiltä viinaa ja pameja, ja kuinka musta tuntui melkein pahalta nauttia päihteitä jotka oli hankittu sillä tavalla. Huomautin Monalle että toi on vaan yhden askeeen päässä prostituutiosta, tai käytännössähän se oli jonkin sortin pussailuhuoraamista. Ja nyt, melkein vuosikymmen myöhemmin, mitä itse tein? Rakastuin douppiin, en mieheen.
Mutta täältä päästyäni meininki tulee muuttumaan. Onhan mulla toimeentulotuki, voisi maksuna mieluummin jaella sitä kuin itseään.

Kuulin etäisesti osaston ovikellon soivan. Vilkaisin kelloa, se oli varttia yli yksi. Mona oli sanonut että saapuisvat puoli kolmen aikaan, tuskin se siellä siis soitteli. Varmaan kahdelta olevan päiväkahvin pullatoimitus, tai pyykkihuolto, tai hoitajat olivat taas kerran tilanneet itselleen pizzaa tai...

- Maura, sulle on vieras. Ja mitä sulle on sanottu tosta paperin tuomisesta tupakointitilaan?

Hämmennyin, en niinkään torumisesta vaan vieraasta. Ehkä Mona oli tapansa mukaan hurjastellut moottoritiellä.

- Tässä nimenomaisessa ruudussa saa parhaan inspiraation, ilmoitin ja taitoin paperin taskuun.
- Me kielletään kohta sulta paperinsaaminen jos ei toi jatkuva sääntöjenrikkominen lopu, hoitaja tuhahti, mutta hymyili vinosti mun jääräpäisyydelle. - Tulepas nyt, nuori mies odottaa sua vierashuoneessa.

" Nuori mies "? Yksi nuori mies? Mua tapaamaan piti tulla kolme ihmistä ja nyt puhuttiin yhdestä nuoresta miehestä? Oliko Joonas tullut yksin?
Sydän jännityksestä pamppaillen astelin kohti vierashuonetta. Tartuin oven kahvaan, painoin sen alas ja...

- Sinä?

Näky ei ollut välttämättä aivan se, mitä olin odottanut. Vierashuoneen sohvalla istui hihattomaan mustaan paitaan ja lökäpöksyihin pukeutunut nuori mies. Pinkki pörröpipo päässään.

- Moi Maura, Pinkki hihkaisi. - Ajattelin ku olin tossa lähistöllä pyörimässä että tulisin moikkaamaan. Sä näytät jo paljon paremmalta ku sillon siellä teholla.

Pinkki oli ensimmäinen konkreettinen kosketukseni ulkomaailmaan ja tuttuihin ihmisiin moneen viikkoon. Se aikaansai mun sisälläni valtaisan kuohahduksen sekalaisia tunteita, ja siitä huolimatta että Pinkki pönötti siinä, ne olivat suurimmaksi osaksi positiivisia. Suljin oven perässäni ja syöksyin halaamaan karvapipoista kaappia.

- Mulla ei ole aavistustakaan että miksi hemmetissä mä teen tämän mutta jumalauta että tuntuu hyvältä halata sua! voihkaisin. - Mulla on ollut niin ikävä kaikkea. Ulkomaailmaa, tuttuja ihmisiä, raikasta ilmaa ja... ja okei, kyllä mulla on ollut ikävä jopa sua.

Pinkki ei ollenkaan hämmentynyt yllättävästä hellyydenosoituksestani, sen sijaan se kiersi paksut käsivartensa ympärilleni ja rutisti kovaa itseään vasten. Se oli varmasti ensimmäinen kerta koskaan kun oltiin halattu selvinpäin. Poika painoi kasvot päälakeeni ja hengitti syvään, kuin se olisi haistellut tukkaani. Ehkä se haistelikin.
Varmaan viisi-kymmenen minuuttia vaan seistiin siinä käsivarret tiukasti toistemme ympärillä, kiinni toisissamme. Pinkki tuoksui tupakalta ja kalliilta parfyymiltä, sen iho oli lämmin ja sen isossa sylissä tuli turvallinen ja hyvä olo. Tajusin sillä hetkellä etten ollut varmaan ikinä halannut niin tiukasti niin isoa miestä.

- Sulllapa on harvinaisen muodikkaat rääsyt päällä, Pinkki irvaili ja silmäili vinosti hymyillen sairaalavaatteitani. Siniset lököttävät collarit, valkoinen löysä t-paita jonka rinnuksissa helotti iso Kymen tekstiilihuollon logo ja punaiset sairaalatohvelit.

- Pöpilämuotia, hymähdin. - On sitä ihmeellisempiäkin viritelmiä nähty catwalkilla. Ei sitä tiedä vaik muutaman vuoden päästä nää ois kuuminta hottia.
- No ei sitä lukkojen takana ollessaan tarviikaan välttämättään hirveen hehkeeltä näyttää. Mut oikeesti, näytät paremmalta, terveemmältä, huomattavasti. Et oo läheskään yhtä kalpea ku yleensä.
- No voi kiitos. Letti vaan on hirveessä kunnossa, noi sairaalan nestesaippuat ei oikein lisää kiiltoa ja tuuheutta.
- Ja tyvikasvuakin on kivasti.
- Tulitko sä vaan vittuilemaan?

Pinkki virnisti pirullisesti.
- Se on vaan niin suloista ku sulla alkaa otsasuoni tykyttää ja silmät kipunoi ja niistä paistaa halu hirttää mut just nyt tähän näin, se hymähti.
- Onks sulla joku hirttäytymisfetissi? naurahdin. - Perverssi.
- Se on se kun aloittaa seksin harrastamisen nuorena. Kyllästyy perusmeininkiin ja tarttee äärikokemuksia.

Tuijotin kysyvästi Pinkkiä suu puoliksi avoinna, aprikoin oliko se tosissaan vai heittikö se vaan häiriintynyttä läppää. Kun mietti että sen keskimääräinen pano oli juuri ja juuri täysi-ikäinen yökerhopissis, oli erittäin epätodennäköistä että se sai niistä ketään hirttämään itseään kiihottumistarkoituksessa.

- Läppä, Pinkki pyrskähti. - Hitto olisitpa nähnyt ilmees.
- Just tota sun mautonta läpänheittoas mulla on ollu ikävä, hymyilin. - Täällä jos jollekin heittää vähänkin sairasta tai mustaa läppää niin ne kattoo ku... no, hullua.
- Sinänsä ei mikään ihme ku miettii että missä ollaan... okei, okei, mä lopetan... Voitaisko lähteä tonne pihalle kävelylle? Tää sairaalan haju ällöttää mua.
- Mulla on ulkoiluluvat omaisen seurassa mut en oo varma että saanko käyttää ne kahdesti päivässä... Ku muut on tulossa tänne reilun tunnin päästä.
- Ketkä muut?
- Mona ja Zorro... ja totanoin niin... ja Joonas...
- No mitä helvettiä sä sen mulkun tänne kutsuit?!

Pinkki kuulosti siltä kuin Joonaksen vierailusta mainitseminen olisi ollut sille suurikin henkilökohtainen loukkaus.

- En mä sitä kutsunut. Se kutsui itse itsensä Monan kyytiin...
- Ihan miten vaan. Siitä kusipäästä ei ole muuta kuin harmia, luulis sen tulleen harvinaisen selväksi sullekin viimeisen neljän vuoden aikana mitä se on kuvioissa pyörinyt...
- Se vissiin haluaisi yrittää mun kanssa uudestaan ja...

Pinkki tarrasi mua lujaa molemmista olkapäistä ja ravisteli.
- ... ja sitten kohta taas joku hakkaa päätä seinään tai päätyy häkkiin tai hakkaa päätä seinään häkissä ja porukka on riidoissa keskenään ja jonkun rahat tai huumeet on pöllitty.

Pinkki viittasi paitsi tyhjennettyyn säästölippaaseeni, myös yhteen ikävään tapaukseen neljän vuoden takaa. Oltiin silloin seurusteltu muutama kuukausi ja oli kerrankin viikonloppu jonka äitinsä antoi Joonaksen viettää mun kanssa, ihan öitä myöten. Otettiin siitä harvinaisesta herkusta ilo irti, hain meille kopan kaljaa, pullon viinaa ja maksettiin Mona kuskiksi. Matkan varrelta poimittiin Pinkki ja Toni kyytiin ja ajeltiin naapurikaupunkiin, missä Nico asui ennen kuin muuttivat Monan kanssa yhteen. Nicon rähjäisessä yksiössä oli niin paljon dullaa tulilla, että kun oven avasi, rappukäytävään pölähti niin sankka savupilvi, että jo pelkästään sen hengittämisestä päätyi pieneen pilveen.
Ilta meni oikein leppoisasti, kukka oli laadukasta, seura hyvää ja Nicokin oli niihin aikoihin vielä jotenkuten läsnä todellisuudessa, ihmisten läsnäollessa se kohteli Monaa kunnioittavasti ja seurustelukumppanimaisesti, eikä nöyryyttänyt ja nolannut ihmisten edessä niinkuin sillä oli tapana tehdä niiden suhteen loppuaikoina.
Seuraavana aamuna Mona soitti mulle ja meinasi tulla linjoja pitkin mun kimppuun, se huusi että joku oli eilisen illan aikan varastanut Nicolta ainakin kolme-neljä grammaa kukkaa ja täyden sadan paketin Diapameja. Mua ei niiden pamien kääntämisestä epäilty, enhän minä niihin aikoihin väärinkäyttänyt apteekkikamaa, ja kukintojen katoamisestakin pesin käteni vakuuttamalla Monalle että jos olisin kaivannut kotiinviemisiä, mulla olisi kyllä ollut pokkaa reilusti pyytää niitä parhaan ystäväni poikaystävältä.
Kaikkia syyteltiin vuoronperään, mutta kukaan ei tunnustanut. Loppujenlopuksi kaikki päätyivät jupisemaan selän takana olevansa varmoja siitä että se oli Toni, ja minä pidin suuni kiinni siitä että sen tapahtuman jälkeen Joonakselle ilmestyi tyhjästä yllättävän paljon käyttörahaa.


- Hyvät ennakkokäsitykset sulla, tuhahdin.
- Ei mutta oikeesti, lähetäänkö ulos? Tupakalle.

Pinkki vilautti peltistä kurkkupastillirasiaa jossa se tapasi aina pitää savujaan, jolloin tajusin että minkäsorttista tupakointia se tarkoitti. Vihreää norttia.

- Oota, mä käyn vaan hakemassa mun takin...

31. luku

Perjantaiaamuna ohrapuuron äärellä kädet tärisivät sekä jännityksen aiheuttamasta adrenaliininerityksestä että betsonpuutteesta. Lusikka osui suuhun, tai ainakin jonnekin sen tienoille, vastapäätäni istunut Rusko katsoi mua hämmentyneesti.
- Sä et ainakaan kahvia tartte enempää...
- Eiku just sitä mä tartten... rauhottaa...
- Kofeiini rauhottaa? Sä et oo perillä ihan kaikkien aineiden vaikutuksista...

Kofeiini ei rauhoittanut, kahvin maku rauhoitti. Muistutti karvaudellaan siitä että sijaitsit todellisuudessa, karisti viimeisetkin unenudut päästä. Se oli tuttu ja turvallinen kuin lämmin kylpy.
Mutta sitä sai osastolla aamuisin ottaa enintään kaksi kuppia. Kaksi säälittävän pientä kuppia. Niiden jälkeen oli aika palata toisen tutun ja turvallisen aamurutiinin pariin. Aamutupakan.



(Mona)

Ovikello soi puoli tuntia liian aikaisin. Ja sen verran vihaiseen sävyyn että päättelin ettei ollut ensimmäinen ovikellonpainallus mutsilta.

- Aatso... Aatso, herää, mutsi on tuolla...

Ravistelin Zorroa joka retkotti poikittain sängyllä bokserisillaan ja kuolanoro suupielestä valuen.

- ... äkkiä nyt, siivoa paikat!

Bongit, piiput ja vaporisaattori olivat tottakai levällään pitkin yksiötä. Edellinen ilta oli jatkunut aamuyön pikkutunneille, mikä oli varsin huono juttu ottaen huomioon sen että seuraavana päivänä piti olla pystyssä ja ajokunnossa jo reilusti ennen puoltapäivää. Tarkemmin sanottuna reilusti ennen aamukymmentä. Tarkalleen ilmaistuna puoli kahdeksalta. Voi vittu.

Mutsi kiroili oven takana venäjäksi ja hakkasi ovea. Siitä oli vanhoilla päivillään tullut hemmetin kärttyisä.

- Joo joo! huusin ja mulkaisin Zorroa painostavasti jotta se saisi pistettyä vauhtia poltteluvälineiden piilotteluun. - Oota että saadaan päälle!

- Anastasia, oon just tullut yövuorosta, mua väsyttää, haluan kotiin nukkumaan! mutsi raivosi. - Avaa nyt helvetti!

Loikin täysinäisten jätesäkkien ja pizzalaatikoiden yli ovelle vetäen samalla verkkareita jalkaani. Mutsi paukutti ovea kuin yrittäisi siitä nyrkillä läpi, koko rappukäytävä kaikui.

- Nyt! karjaisin riuhtaistessani oven auki. - Saatana! Hullu! Naapurit soittaa kohta poliisit kun sä riehut täällä...
- Katos oikeasti vähän tota kielenkäyttöäs, mutsi ärisi tömistellessään sisään. - Jaahas, mä taidankin pitää kengät jalassa kun täällä on niin törkeän paskaiset lattiat.

En sanonut mitään, huokaisin vaan. Purin turhautumistani tyhjään pizzalaatikkoon jonka potkaisin huoneen nurkkaan, se osui siellä piileskelleeseen bongiin joka kaatui, suoraan lattialle mutsin jalkojen juureen valuttaen tummanruskeat vetensä suoraan siihen niin kauniisti.

- Te kaks voisitte lopettaa noi laittomat puuhat..., mutsi jupisi ja asteli tyynenrauhallisesti eteensä ilmestyneen lätäkön yli. Sitten se äkkäsi pöydällä olevan pienemmän bongin ja irvisti rumasti. - Voitko sä nyt heittää mut kotiin tästä paskaläävästä, haluun nukkumaan vihdoinkin ja herranjumala että mä varmasti näen painajaisia...


Mauralla oli vaikea äitisuhde sen olemattomuuden takia. Mutta sillä ei ollut aavistustakaan siitä mitä oli hankala äitisuhde sen olemassaolon takia. Kun ne välit halusi kuitenkin kaikesta huolimatta säilyttää. Lastarissa itkin monta pitkää yötä pelkästään siksi että oli ikävä äitiä. Ja mutsi oli jo yli kuusikymppinen, useista pitkäaikaissaurauksista kärsivä ketjutupakoitsija. Se tuskin eläisi kovin montaa vuosikymmentä enää.

Näitä ajatuksia pyörittelin päässäni samalla kun purin huulta halusta huutaa ääneen sitä ainaista jäkätystä kuunnellessani.
- Voisit kyllä oikeasti jo pikkuhiljaa alkaa kasvattaa hiuksia takas, oli kommentti kun se havaitsi että olin jälleen ajanut pois muutaman millin sängen, kaiken mitä sivutukastani oli jo vuosia ollut jäljellä.
- En kiusallanikaan kasvata..., jupisin.
- Ja se kannabiksen käyttö...! Ottaisitte viinaa niinkuin normaalit ihmiset. Ei sitä aina kaikessa tarvitse olla niin erilainen.

Naksautin radion päälle. Radio Sputnik, tottakai. Venäläinen iskelmä näytti rauhoittavan mutsin, se hyräili kilometrin päästä nuotin kiertäen ja totesi hetken päästä että mun ja Zorron pitäisi jonain viikonloppuna tulla niille syömään.
- Jos vaikka tytötkin perheineen tulisi!

Oli huvittavaa että mutsi käytti isosiskoistani nimitystä "tytöt". Nadja oli kuitenkin jo lähemmäs viisikymppinen, Nolina neljäkymmentäkolme ja Juliakin kolmekymmentäseitsemän. "Tytöt" eli Mona ja kolme tanttaa.

- Joo, tottakai, sovitaan vaan sit reilusti etukäteen että milloin...
- Ja tulette sitten selvin päin.

Huokaisin. Tottakai me tultaisiin. En ollut kehdannut käydä pilvessä mutsilla kuin joskus alle parikymppisenä viimeksi, aikuisemmalla iällä se tuntui liian härskiltä.


Saavuttiin Satamakadulle, mutsi nousi kyydistä ja alleviivasi että auto sitten palautetaan ehjänä, enkä saisi ajaa metriäkään ylinopeutta. Ennen rappuun menemistä se kumartui muiskauttamaan mulle pusun poskelle kuin olisin yhä pikkulapsi.


- Mauran on niin parasta arvostaa tätä vierailua ja sitä mitä jouduin auton saadakseni taas kestämään..., murisin saapuessani kotiin. Zorro ei vastannut mitään, se istui sohvalla ja kovaa vauhtia oli imemässä bongia täyteen sakeaa savua.
- Haluutko aamusavut? se kysyi imaistuaan savut keuhkoihinsa. Vihasin sen tapaa puhua savut keuhkoissa.
- Mun pitää ajaa tänään!
- No mut pienet? Ja jos lähdetään vasta muutaman tunnin päästä niin ehdit selviämään...

Myönnyin, tarvitsin rauhoittumista. Sitä paitsi pahin, Mauran ja Joonaksen näkeminen samassa tilassa, oli vielä edessä, sitä varten tarvitsisin ennakkorauhoittumista. Paljon.