14. luku

- Jeremias, missä helvetissä mun varakassan avain on?

                      Perjantaista oli kulunut kaksi päivää ja olin yhä krapulainen sen jäljiltä, päätä särki, oksetti, tupakat oli loppu, rahat oli loppu.

Mulla oli jo vuosia ollut sellaisia päiviä varten kirjoituspöytäni alalaatikossa paperipinojen ja muun roinan alla lukollinen kassalipas minne kuukausittain laitoin pieniä seteleitä ja kolikoita ja yritin pitää itseni aisoissa jotten ottaisi rahaa sieltä muuhun kuin äärimmäisessä persaukisuudessa välttämättömyyksiä ostaakseni. Kuten röökiä. Lippaaseen oli avain vain mulla ja Launolla ja minä pidin omaani aina roikkumassa hopeisessa ketjussa kaulassani.

Ja nyt se ei ollut siinä.

- En minä tiedä, ehkä hukkasit sen perjantaina rällästäessä, Jeremias ehdotti.

- Mä en ikinä ole niin kännissä että hukkaisin sen avaimen, murisin. - Ja vitun Launo lähti takas Kuopioon, en saa röökiä millään...

- Mä voin heittää sulle, Jeremias haukotteli ja lähti hakemaan röökejään olohuoneesta.

- Ei siitä nyt oo kyse vaan siitä että haluan löytää sen avaimen! elämöin.

Puolen tunnin etsimisen ja hikoilun ja ällöttävyyksien (Jeremias joutui tunkemaan kätensä kylphuoneen lattiakaivoon) jälkeen hopeinen ketju ja avain löytyi sänkyni alta. Tupakantarpeeni oli kasvanut sen verran suureksi että heti saatuani avaimen käteeni, syöksyin kirjoituspöytäni laatikolle, raivasin rojut pois tieltä ja tartuin lippaaseen.

- Mitä helvettiä, tää on auki? ihmettelin ja aloin aavistella pahinta.

- Ehkä sä unohdit lukita sen kun viimeksi kävit sillä, Jeremias totesi. Pyöritin päätäni, enkä sanonut mitään. Sisintä kutitti inhottava tunne avatessani hitaasti lippaan kannen.

- Se on tyhjä?!

Jeremias soitti porukan koolle, minä soitin huutopuhelun Launolle, vaikka tiesin sataprosenttisen varmasti ettei kaksoisveljeni ollut vienyt rahoja. Sitä paitsi lipas oli ilmeisesti avattu mun avaimellani joten sen täytyi olla joku jolla ei ollut omaa.

                      Vili saapui ensimmäisenä ja saman tien kun se oli saanut oven perässään kiinni, Jeremias tarttui sitä kauluksesta ja paiskasi seinää vasten.

- Vitun äpärä, vitun nilkki saatana, miksi helvetissä sä olet nyysinyt Mauran rahat?!

En ollut varmaan ikinä nähnyt Jeremiasta niin vihaisena ja koska se oli vihainen mun puolestani, oli tilanne melkeinpä liikuttava. Lisäksi musta oli liikuttavaa että Viliä heiteltiin pitkin seiniä.

- Mitkä vitun rahat? Vili piipitti ja vaikutti olevan aidosti hämillään. Ovikello soi, päästin Zorron ja Monan sisään ja harmikseni sain todistaa sitä kuinka ne repivät Jeremiaksen irti serkustaan. Raivosta puuskuttaen Jeremias selitti tilanteen ja ihmiset alkoivat pohtia, kuka olisi nyysinyt avaimen ja rahat ja missä välissä. Joku heitti Pinkin nimen, mutta Jeremias oli vakuuttunut sen syyttömyydestä, "vaikka se on ärsyttävä kusipää niin ei se tekisi sellaista Mauralle".

- Sen avaimen on vienyt joku joka on päässyt tarpeeksi lähelle Mauraa, Mona pohti. - Ja pitkäksi aikaa että on onnistunut sormeilla ton ketjun lukon auki.

Hipelöin kaulassani roikkunutta avainta hermostuneena, en siksi että olisin pelännyt että joku ystävistäni varastaisi sen uudelleen vaan siksi että sisuskaluja kylmäsi kun tajusin että oli vain yksi ihminen joka oli lähiaikoina viettänyt lähelläni pitkiä aikoja.

- Vitun kusipää! Vitun saatanan kusipää!

Zorro ja Jeremias joutuivat pitelemään musta kiinni jotten olisi mukiloinut Tanea.

- On toi mustakin kieltämättä varsin häijyä, Mona totesi ja sytytti tupakan. - Ei sillä että sun valintas meille kuuluisi. Musta on vaan outoa että sä annat sen petturin ja selkäänpuukottajan bunkata sun sohvalla, etkä edes ensin kerro siitä meille. Tiesitkö sä että Joonas varastaa Mauralta rahaa?

- En, Tane vastasi ilmeettömänä. - Joskus kännipäissään se totesi että toisinaan sen tekisi mieli tehdä Mauralle jotain häijyä kostoksi siitä että se joutui linnaan sen takia, mutta mä ajattelin että se on vaan kännistä löpinää.

- Eli käytännössä sä tiesit, kivahdin.

- En tiennyt, Tane sanoi edelleen ilmeettömänä. - Oliko siinä paljonkin rahaa? Mä voin korvata sen sulle...

- Sun ei tartte korvata mitään mitä se paskiainen on tehnyt, Jeremias ärähti. - Korkeintaan siten että ajat meidät kaikki nyt teille ja me piestään se yhdessä.

- Voin ajaa teidät mun kämpille mutta ette te Joonasta löydä sieltä, Tane totesi. - Se tuli eilen kämpille, pakkasi kamansa ja ilmoitti että se muuttaa pois.

- Minne? Jeremias tivasi.

- Ei se sanonut, varmaan juuri sen takia ettette te lähtisi sen perään, Tane vastasi. - Sen verran se sanoi että Helmi sai jonkun kämpän, se muuttaa kai sinne.

- Helmi..., mutisin ja kurkkua kuristi. Mieleen pamahti kuva niistä kahdesta suutelemassa tanssilattialla. Kaikkea ei näköjään voinut unohtaa edes tujulla humalalla. Rimpuilin irti Zorron ja Jeremiaksen otteesta, kiedoin käsivarret ympärilleni, palelsi.

- No niin, ootko sä nyt tyytyväinen, tyttö itkee nyt, Jeremias puuskahti. - Mä oon vakaasti sitä mieltä että piileskelee se rotta missä tahansa, me etsitään se ja hakataan se.

- Ei..., mutisin. - Ei hakata. Annetaan olla. Kaikki.

Laahustin huoneeseeni, laitoin oven kiinni hiljaa, heittäydyin sängylle ja hautasin kasvot tyynyyn, suljin silmät ja halusin nukahtaa ja herätä ja huomata että mennyt viikonloppu oli vaan typerää painajaista.

Loppuvuosi kului synkkääkin synkemmässä apatiassa, milloin pyörittelin käsittäni entistä kihlasormustani ja itkin, milloin selasin vanhoja valokuvia ja itkin, löysin nostalgiaa päivämääristä, astiastoista, musiikista, paikoista, vaatteista, televisiosarjoista ja Jeremiaksella meni hermot viimeistään siinä vaiheessa kun kävin itkemään että tää on samaa kannabislajiketta mitä poltettiin yhdessä vaiheessa jatkuvasti Joonaksen kanssa.

- Sano kerran vielä Joonas niin mä ammun sut, se murisi ja laittoi pyörimään uuden jakson Kylmää rinkiä.

Kieltäydyin käyttämästä bongia mikä oli Joonaksen ostama, mutta aloin ulvomaan kun Jeremias ehdotti että pitäisikö se sitten antaa vaikka Monalle.

Uutenavuonna olimme koko porukka kokoontuneet Zorrolle, vedin kahdessa tunnissa todella teinit avautumis- ja itkemiskännit, oksensin, sammuin, heräsin kymmentä minuuttia ennen puoltayötä, oksensin lisää ja muiden kilistellessä laseja viereisessä huoneessa toivotin hyvää uutta vuotta vessanpöntölle ja toistelin huutaen uudenvuodenlupaustani:

- Mä en juo enää ikinä!

Vuodenvaihteen jälkeen oli Monan vuoro innostua elämänmuutoksesta, se hankkiutui takaisin töihin entiseen työpaikkaansa lävistysliikkeeseen ja vihdoinkin pakkasi tavaransa ja muutti pois Nicon olohuoneesta. Sen uusi kämppä oli ihanan monamaisesti sisustettu yksiö keskustassa, siinä asunnossa ei ollut rikkinäistä ikkunaa, se osti paljon erilaisia psykedeelisiä seinälippuja, värikkäitä lämppuja ja kynttilöitä. Lisäksi Mona jaksoi pitkästä aikaa meikata kauniisti, se nukkui hyvin ja sen silmäpussit katosi. Se tuntui yhtäkkiä nuorentuneen ulkoisesti ja henkisesti ja mulle iski ikäkriisi koska tajusin pian täyttäväni kaksikymmentäkolme.

Eräänä tiistaiaamuna Mona soitti ja ilmoitti että mulla oli kymmenen minuuttia aikaa selvitä ylös sängynpohjalta ja olla lähtövalmis.

- Mitä helvettiä, kello on vissiin varttia yli yhdeksän ja mulla on krapula..., parahdin.

- Sulla on aina krapula, Mona hymähti. - Kunnolliset ihmiset ei makaa krapulassa tiistaiaamuna. Ylös sieltä ja vaatteet päälle, mä tuun kohta hakemaan sua.

- Minne me ollaan menossa? örisin.

- Sittenpähän näet!

Mona vei minut shoppailemaan.

                      En ollut shoppaillut uusia vaatteita varmaan kolmeen-neljään vuoteen. Suurin osa vaatekaappini sisällöstä oli pitkäaikaisessa lainassa Jeremiakselta tai Launolta. Kaupassa Mona joutui väkisin kantamaan mut pois miestenosastolta ja pakottamaan mut katselemaan oikean kokoisia naistenvaatteita.

- En mä haluu, nurisin.

- Sä ostat hameen, Mona painotti. - Ennen me ei lähdetä täältä kaupasta mihinkään.

Ostoskeskushelvetin jälkeen Mona ilmoitti että sen pitää hoitaa yksi työjuttu.

- Mikä ihmeen työjuttu, eihän se liike ole aukikaan vielä, haukottelin.

Mona kuitenkin päättäväisesti raahasi mua kohti lävistysliikettä. Sisälle päästyämme se alkoi vetää kumihanskoja käteen ja järjestellä instrumentteja.

- Aiotko sä tehdä lävistyksiä näkymättömille asiakkaille? naljailin.

- En, vaan ihan lihaa ja verta oleville, Mona totesi.

- Nyt sä oot lopullisesti tullut hulluksi.

- ... nimittäin sulle. Sä olet se työjuttu.

- Et oo vittu tosissas.

Mona teki mulle huulikorun. Huomattavasti ammattitaitoisemmin ja kivuttomammin kuin kahdeksan vuotta takaperin rippileirillä välineenään hakaneula. Tutkailin kuvaani peilistä kun Mona ilmestyi takahuoneesta kädessään sakset.

- Ja nyt siistitään toi järkyttävä takkupehko sun päässäs, se totesi.

- Tiedätkö että tää menee jo ihmisryöstön ja raiskauksen puolelle kohta, mutisin, mutten voinut olla nauramatta Monan innokkuudelle.

- Mä vaan autan sua, Mona hymähti. - Oot varmaan puoli vuotta jo puhunut uusien vaatteiden hankkimisesta ja tukanleikkaamisesta ja lävistyksistä joten nyt toteutetaan kaikki samantien.

Hymyilin ja Mona hymyili, tarttui mua kädestä ja raahasi mut takahuoneeseen kynittäväksi.

Jeremias oli tippua sohvalta kun ilmestyin olohuoneen oviaukkoon.

- Mitä helvettiä? se parahti. - Luulin että makaat darrassa sängynpohjalla. Ootko sä ees Maura ja jos et ole niin mitä oot tehnyt Mauralle?

- No mitä tykkäät? tiedustelin.

- Onhan toi ihan... tai siis... aika kiva... meinaan että... vau, Jeremias änkytti. - Jukra, sä oot tyttö!

Epämääräinen tummanruskeanmustanharmaa hiuspehkoni oli lyhentynyt tuntuvasti ja se oli muuttunut hunajanvaaleaksi. Mulla oli päälläni tiukka sininen t-paita ja istuvat valkoiset farkut. Olin edelleen luurangonlaiha mutta näytin melko hyvältä.

- Meinaatko? kysyin. - Mä en oo ihan varma tästä vaaleasta, että sopiiko se mulle.

- Sopii ku skunkki naapurien ärsyttämiseen, Jeremias hymyili ja kerrankin se ei hymyillyt vittumaisesti. - Okei, vertaus oli paska mutta oikeasti, toi on just hyvä! Ja hyvä muutenkin että oot hereillä, mulla oli sulle asiaa.

- No? tiedustelin ja istuin Jeremiaksen viereen sohvalle.

- Onko sun luottotiedot kunnossa? se kysyi.

- En mä nyt näitä luottokortilla maksanut, älähdin.

- Ei, ei sitä... Katseles vähän ympärilles.

Jeremias näytti olevan innoissaan, se virnuili salaperäisesti. Pälyilin ympärilleni ja vasta sillä hetkellä tajusin että olohuoneemme oli täynnä pahvilaatikoita.

- Miks täällä on näin paljon pahvilaatikoita? kysyin.

- Eikö yhtään raksuta? Jeremias virnuili. - Mihin pahvilaatikot yleensä liittyy?

- Öö... kierrättämiseen?

- Douh, ootko sä oikeasti noin tyhmä?

Mietin. Pahvilaatikot, pahvilaatikot...

- Kuka muuttaa? kysyin.

- Me!

- Mitä?

- Me muutetaan!

- Mitä? Milloin? Minne? Mitä?

Jeremias kertoi lisää.

                      Sillä aikaa kun minä olin maannut sängyn pohjalla, se oli tehnyt vähän järjestelyjä. Sen porukat oli myyneet jotain metsämaita ja osan saamistaan rahoista ne oli antaneet Jeremiakselle vähän niinkuin ennakkoperintönä. Salaa multa se oli maksanut kaikki rästilaskut pois ja sitten käynyt miettimään, mitä se voisi tehdä jäljelle jääneillä rahoilla. Tarkkaa summaa se ei suostunut paljastamaan mutta kertoi olleensa vakaasti sitä mieltä, että se halusi sijoittaa ainakin osan johonkin viisaaseen eikä polttaa kaikkea menemään. Niinpä se mietti että takuuvuokra voisi olla sellainen sijoituskohde, kun sen vieläpä saa takaisin. Sen isän veli on kiinteistövälitysfirmassa töissä ja...

- Loppu on historiaa, Jeremias virnisti selkeästi tyytyväisenä itseensä.

- Anna kun arvaan, tällä kertaa mä saan olohuoneen? inahdin.

- Tässähän tää paras juttu tuleekin: kumpikaan ei saa olohuonetta. Me saadaan molemmat omat huoneet!

- Sä vuokrasit kolmion?!

- Kyllä vain. Keskustasta.

- Sä vuokrasit meille kolmion keskustasta?!

- Me muutetaan paska-alueelta pois.

- Me muutetaan paska-alueelta pois?!

- Nyt mua saa halata.

Nappasin Jeremiasta hartioista kiinni ja pussasin sitä suulle.

- Sä vuokrasit meille kolmion keskustasta! kiljuin. - Ja me päästään muuttamaan täältä pois! JIPPII!

Tanssahtelin keittiöön, keittiöstä omaan huoneeseeni, huoneestani olohuoneeseen.

- Hyvästi paska-alue, hyvästi nistit lähikaupassa, me muutetaan keskustaan! rallattelin. - Hyvästi essoa diilaavat naapurit, hyvästi sammuneet spurgut rappukäytävässä! Hyvästi vittu kaikki paska!

- Maura Mäkipaakka, te virallisesti pelotatte minua, Jeremias naurahti. - En osaa sanoa että ootko sä innoissas vai harmistunut.

- Lue se mun huulilta, myhäilin ja työnsin naamani melkein kiinni Jeremiaksen naamaan. - Me muutetaan keskustaan! Jos olisin yhtään enemmän innoissani, kusisin alleni.

Vasta parin päivän päästä Jeremias tajusi ilmoittaa että tulevassa kämpässämme oli sen verran korkea vuokra että mun olisi parasta hommata töitä.

-----------

Tonne väliin on tulossa lisää tavaraa, tässä vaiheessa kirjoittamista (alkuvuodesta 2010) olin yli-innokkaalla juonen eteenpäinpuskemistuulella ja halusin päästä angstisimmasta vaiheesta nopeasti eteenpäin. Siksi tarina hyppää muutaman kuukauden ajassa eteenpäin.