20. luku

- Se näyttäis taas olevan jonkin verran tajuissaan.

Avasin silmät, niitä särki, mun koko kehoa särki joka paikkaan aivan helvetisti. Päässä hakkasi, sydän hakkasi, joka ikinen suoni mun kehossa tykytti ja aiheutti kipua.
Tuijotin valkoista kattoa, makasin pehmeällä sohvalla vaaleanvihreän viltin alla. Mulla oli edelleen päälläni Lindan horovaatteet ja mulla ei ollut aavistustakaan missä vitussa olin.

- Maura, mikä olo?

Mona.

- Miten mä oon tänne päätynyt...

Tajusin että puhuminenkin sattui, mun kurkku oli kuiva ja kipeä, mua palelsi.

- Toi on varmaan kuudes kerta kun kysyt ton. Mutta edelleen. Hain sut neljä päivää sitten linja-autoasemalta ja sä olit törkeän kän.. pil.. no okei, en tiedä mitä sä olit vetänyt mutta en koko huumehuuruisen elämäni aikana oo nähnyt niin sekaisin olevaa ihmistä.

- Oonko mä nukkunut neljä päivää?

- Puoltoista sä nukuit, sit oot ollut välillä nuokkumassa ihan saatanan sekavana. Tarjottiin sulle savuja et pystyisit nukahtamaan, ja tiedätkö et sä oot laihtunut varmaan kymmenen kiloa siitä ku näin sut viimeksi pari viikkoa sitten.

Käsivarsi tuntui puutuvan, samalla kuitenkin tuntui repivää, raastavaa, sykkivää kipua. Hermosärkyä. Joskus penskana joku nuori sairaanhoitaja oli tökännyt mua verikoetta ottaessa hermoon ja silloinkin mulla oli samanlaista hermosärkyä... kyynärtaipeessa?

Käänsin salamana katseeni kohti oikeaa särkevää kättäni ja meinasin oksentaa, mustelmia, paiseita, vittu, vittu, voi vitun vitun vittu.....

Reikiä.

- Niin. Sä et vastannut kertaakaan kun kysyttiin noista, Mona sanoi ja tuijotti mua vakavana.
- Mitä...vittua? parahdin.
- Se mekin haluttas tietää, Zorro totesi. - Tätä on varmaan täysin turha kysyä koska vastaus on ilmiselvä mutta kysyn koska mua kiinnostaa että kenen kanssa, mitä ja ennen kaikkea miksi? Maura Mäkipaakka, ootko sä vetänyt suoneen?

" Maura Mäkipaakko, ootko sä vetänyt suoneen? "


Semmoista kysymystä ei kenenkään, koskaan, pitänyt esittää. Semmoista mahdollisuutta ei pitänyt olla. Ei koskaan, ei ikinä.


Jossain ylä- ja ala-asteen välissä kokeilin ekaa kertaa pilveä. Neljätoistavuotiaana mulla oli jo paikkoja mistä saatoin käydä itse hakemassa. Rippikoulun käytyäni se alkoi olla päivittäistä. Oli välissä taukoja, jopa kuukausia jolloin en polttanut. Se oli mulle tapa rentoutua, rauhoittua, joskus se toimi unilääkkeenä, se oli vaan... hyvä.
Kaveripiiri poltteli, se toi meitä yhteen, oli rento meininki, jengi leijaili, toisinaan sananvaihto ja läpänheitto oli yhtä eeppistä notkeaa verbaaliakrobatiaa, oli hauskaa.


Mutta ei pitänyt olla koskaan mitään muuta.
Olin nuori ja utelias, tottakai satunnaisesti tuli jotain muuta. Olin ihan liian nuori kun otin happoa ekan kerran, mutta tiesin että se oli harvinaisuutta tässä kaupungissa ja halusin kokeilla kun kerran oli tarjolla.
Jeremiaksen idioottikavereiden kanssa impattiin butaania pari kertaa.
Jotain pikkuhurjaa paskaa.


Olin täysi-ikäinen tai ainakin liki kun Monan kanssa kokeiltiin essoja. Ihan vaan pelkästään siitä typerästä syystä että oltiin katsottu niin monta leffaa missä jengi napsi niitä että tultiin uteliaiksi. Luettiin netistä artikkeleita niistä, vaikutuksista, riippuvuusalttiudesta, mahdollisista haittavaikutuksista, tehtiin kunnon taustatutkimuksia ennen kuin tehtiin päätös ostaa molemmille kaksi tablettia joihin oli painettu sydämen kuva.


Kemikaalikokeilut jäi vuosiksi siihen, mutta sitten alkoi ilmaantua kavereille uusia "turvallisia" päihteitä, luonnontuotteita, psykedeelejä. Uskalsin ottaa LSD:tä uudestaan. Tykkäsin. Ei ollut yhtään syksyä jolloin Tanelta, Monalta ja Zorrolta ei olisi löytynyt sieniä.
Ja pilvessä oltiin edelleen, kaikkialla, kaikkien kanssa, kaiken aikaa.


Amfetamiini oli mulle kirosana. En tuominnut mikäli joku tuttavapiirissäni veti sitä, mutta jokainen tiesi, että mulle oli turha tarjota.
Lääkkeiden väärinkäyttö... no, teininä tekee kaikkea tyhmää. Pidin sitä teinien hommana.


Kaikki mun lupaukset itselleni, mun periaatteet, mun koko elämäntyyli ja mun... ELÄMÄ.
Ne kaikki oli silmänräpäyksessä poissa, kuolleet, menneet, kun näin omat piikitetyt käsivarteni.

- Näemmä, oli ainoa sana jonka sain kakistettua vastaukseksi Zorron kysymykseen. - Miks mulla on näin kylmä?
- Sulla on viekkarit, Zorro vastasi. - Piru tietää mistä.

Tärisin. Tunsin kyyneleet jotka puskivat väkisin silmistä.

- Mä en muista mitään, sopersin. - Me oltiin Tampereella, me...
- Ketkä te?! Zorro tivasi. Hätkähdin, sen suusta tuli harvemmin ulos mitään niin aggressiivisesti.
- Ei mitään...

- Maura.
Mona tuli mun viereen istumaan ja silittämään mun päätä.
- Lopeta toi sekoilu. Ja Lindan kanssa pyöriminen. Sillä on nyt vähän kuvioita joista sun kannattaa pysyä kaukana... Mee kotiin, Jeremias on ollu vitun huolissaan. Käy suihkussa ja mee kotiin, mä voin heittää.

Päässä heitti ja huimasi, käänsin vettä niin kuumalle kuin sain, mutta palelu ei loppunut. Kyyristyin kaakelilattialle pieneksi palloksi, itkin, nousin ylös, silmissä pimeni saman tien, hapuilin suihkusaippuaa, löysin sen, kyykistyin uudelleen.
Hinkkasin itseäni saippualla, tajusin että tältä varmaan raiskatuista tuntui kun ne ottivat ensimmäisen suihkunsa tapahtuneen jälkeen.

Himmeään päähäni valui takauma.
Hotellihuoneen suihku. Minä ja Linda.
- Ennenku lähetään sinne klubille ni mul ois sulle jotain tajunnanräjäyttävää.
Kaksi ruiskua.
- Suomen cannonbal.

Värähdin inhosta.
Päässä oli hämäriä muistikuvia monista pistoksista, kuin himmeneviä muistikuvia painajaisista joiden tiesi olevan totta.
Monta muistikuvaa Lindasta äärimmäisen sekavana sopertamassa: " Oho, sori, seuraaval osun... "

Havahduin ajatuksistani kun Mona huhuili oven takaa oonko nukahtanut vai mikä on kun olin kuulemma lojunut puolitoista tuntia suihkussa.

- Mä tarviin vaatteita, totesin kuivatessani itseäni. - Ihan mitä vaan.
Mona ei kysynyt mitään, se tajusi tasan tarkkaan. Voin vaan kuvitella mitä se on kysynyt multa kun se on nähnyt mun hoipertelevan ulos bussista Lindan vaatteissa, se ei varmasti koko meidän parin vuosikymmenen tuntemisen aikana ollut koskaan nähnyt mua pukeutuneena niin.

Sain Zorron bokserit, Monan vanhat lökärit, mustan t-paidan ja Zorron hupparin missä oli lämmin vuori. Näytin taas itseltäni. Mutta en tuntenut olevani enää minä.
Mona puolittain talutti mut autoon ja ajoi mitään sanomatta meidän pihaan.
- Ole nyt kunnolla, se sanoi kun astuin ulos autosta. Ja sen jälkeen se ajoi pois.

Istuin mattotelineelle, huokaisin, yritin selvittää ajatuksiani. Vasta sillä hetkellä tajusin tarkistaa laukkuni, mikä luojan kiitos oli löytynyt Monan ja Zorron eteisestä.
Kaikki oli tallella. Lompakko, pankkikortti, avainnippu, kännykkä. Jopa avaamaton maksiaski punaista Mallua. Kosketin kaulaani, varakassan avain roikkui siinä. Ei se sittenkään niin paha. Ehkä.
Tuijotin rappukäytävän ovea. Sytytin tupakan, vedin pitkät henkoset. Tuntui kuin ovesta olisi huokunut muhun päin jotain negatiivista energiaa, mene pois, et oo tervetullut tänne. Värähdin, kylmät väreet kulkivat päästä varpaisiin ja takaisin.

Samassa pomppasin seisomaan, en välittänyt sumentuvasta näöstäni, lähin kävelemään kohti parkkipaikkaa ja autoa. Avasin oven, tärisevin käsin työnsin avaimen virtalukkoon, sydän takoen peruutin pois parkkipaikalta ja vaan ajoin, tietämättä mihin, mutta mitä kaueammas koti jäi, sitä helpottuneempi fiilis mulla oli.

Pysähdyin ensimmäiselle vastaantulleelle automaatille. Mulla oli tilillä vajaa kuusikymppiä. Ajoin lähimmälle huoltasemalle ja tankkasin tankin täyteen ja jatkoin vaan ajamista. Avasin autoradion mutta suljin sen samantien, musiikki tuntui räjäyttävän pään.

Pysähdyin mutsin talon pihaan. Mitään mistään tajuamatta nousin autosta, kävelin ovelle ja soitin ovikelloa.

Meni hetki ja Jeri tuli avaamaan, ei varmaan tarvinne mainita että se näytti yllättyneeltä.
- Onks mutsi himassa? kähisin. Silmissä sumeni taas.
- Ei, se on kaupassa..., Jeri vastasi melkein kysyvästi. - Sä et näytä oikein hyvinvoivalta. Tuu sisään.

Nojasin Jeriin kun se talutti mut olohuoneen sohvalle. Sain käteeni lasin vettä. Jeri meni keittiöön tekemään mulle voileipää.
- Ootko sä vetänyt jotain? se kysyi.
- Oon..., kuiskasin. - Mä oon vitun kusessa. Mun on kadottava hetkeksi. Mä en voi mennä kotiin... mä en... vaan... voi...
Tajusin itkeväni taas.
- Mitä? Jeri kysyi. Tajusin että nyt se muuttuisi isäpuolesta ja ystävästä päihdetyöntekijäksi.
- Essoja... piriä...
- ...ja pilveä. Ja?
- En tiiä mitä muuta. Mä en muista mitään.
Sitten tajusin kysyä:
- Mikä päivä nyt on?

Päivä oli huhtikuun kahdestoista. Meinasin huutaa ääneen sen kuulleessani. Multa oli kadonnut melkein kaksi viikkoa. Neljä päivää olin ollut Monalla ja Zorrolla mutta entä ne kahdeksan muuta? Mua huimasi, mua oksetti, mua pelotti.
- Mä tarviin rahaa..., kuiskasin. - Mun pitää kadota hetkeksi. Ja mä tarviin rauhottavia.
Jeri näki mun epätoivon, pakokauhun, mitään enempää kysymättä se ojensi mulle viisikymppisen.
- Älä nyt joudu mihinkään vaikeuksiin, se sanoi. Se meni keittiöön ja tuli takaisin mukanaan tulitikkuaski missä oli neljä sinistä tablettia.
- Pameja, älä kysy mistä, älä kysy miksi.
Sitten mutsi tuli kotiin.

- Mitä sä täällä teet? se kivahti.
- Mauralla on vähän huono olo, se tuli hakemaan särkylääkettä..., Jeri selitti, se valehteli mun puolesta.
- Jaa, mutsi tokaisi. - Varmaan niitä opiaattipohjaisia.

Se riitti. Ponnahdin ylös sohvalta, nappasin laukkuni, juoksin eteiseen, vedin kengät jalkaan, ovesta ulos, autoon. En nähnyt tietä kyyneleiltäni, avasin autoradion, kaivoin laukusta tulitikkuaskin, nielin kaksi sinistä tablettia ilman vettä, vedin syvään henkeä. Ajelin vain edestakaisin, puolen tunnin päästä alkoi väsyttää. Ajoin metsätien laitaan, lukitsin ovet, käperryin takapenkille ja nukahdin.

Pidin kännykkää pois päältä, aika-ajoin avasin sen tarkastaakseni kellonajan ja päivämäärän lukematta saapuneita viestejä.
Elin makkaraperunoilla ja limuilla. Pamit loppuivat ekana päivänä. Silti vaan nukuin takapenkillä suurimman osan ajasta. Välillä ajelin, vaihdoin pysäköintipaikkaa, välillä kävin satunnaisilla huoltamoilla juomassa kahvia ja syömässä munkkeja jotta saisin nostettua verensokeria.

Ajattelin että voisin jatkaa niin. Kolme päivää kestin selvinpäin. Sitten oli pakko avata puhelin soittaakseni.

- Jane.
- No moi, mitäs sä?
- Kuka siinä on?
- Mäkipaska.

" Maura Mäkipaska. "
Jarno, paremmin tunnettu nimellä Jane, seinänaapuri Jeremiaksen paska-aluekaksion naapurirapusta ei koskaan oikein pitänyt musta. Enkä mä siitä. Se kävi meillä onneksi lähinnä vaan sadonkorjuupäivinä, tai niinä päivinä kun seinän läpi kuului liian kovalla liian iloista musiikkia.


Yhtenä iltana yksissä niistä monesta sen syksyn yksinäisissä angstikänneissäni itkuhuusin pari tuntia putkeen jolloin Jane tuli ovemme taakse pesäpallomailan kanssa luullen että joku yrittää tappaa mua. Olin sen ritarillisesta eleestä niin liikuttunut, että kutsuin sen sisään kaljoittelemaan mun kanssa. Sillä oli jotain nappeja lompakossa, kännisen ihmisen harkintakyvyllä varustettuna päätin maistaa muutaman. Ja sittenpä sitä herättiin naapurirapun kämpästä ilman housuja vessan lattialta älyämpäriin kietoutuneena.


Housuttomuuteni ei kuitenkaan mitä ilmeisimmin johtunut siitä että oltaisiin harrastettu seksiä, kuulemma olin ennen ämpärin viereen tipahtamista oma-alotteisesti mukavuussyistä riisunut housuni. Siitä huolimatta tai juuri siksi sen reissun jälkeen olin aina lähtenyt kotoa evakkoon jos Jeremias ilmoitti Janen olevan tulossa käymään.

- Moro, mitä kuuluu? Onks Jeremias vaihtanu numeroa, en oo saanu sitä kiinni...
- Ei puhuta nyt siitä. Kuule, onks sulla mitään poltettavaa? Tai ees mitään vedettävää?

Linjan toisessa päässä vedettiin syvään henkeä ja sitten hymähdys.
- Wou, juuri näin puhutaan puhelimessa..., Jane tuhahti. - Kiva kuulla sustakin.
- On hei hitusen epätoivoinen tilanne.
- Oot kyllä yhtä kova tinkimään ku aina ennenkin...

Meinasin ratketa itkemään, kyyneleet esti vain se kuinka säikähdin omaa reaktiotani. Ja Janen seuraava lause:
- Tuu hei kahvilla käymään ja vähän selvittämään sun tilannettas...

En ole koskaan elämässäni syöksynyt autolla kohti paska-aluetta sellaisella nopeudella.



Jane oli edelleen sama vanha Jane. Tummanruskea limainen tukka, huivi, korvarenkaat ja tyylittömät tribaalitatuoinnit kummassakin olkapäässä. Se hymyili mulle ällöttävän tuttavallisesti kun avasi oven.

- Sullapas menee hyvin, se totesi johdattessaan mua kohti olohuonetta joka oli peilikuvakopio entisen kämppämme olohuoneesta. Sillä oli jopa samantyylinen sisustus kuin Jeremiaksen makuuhuoneolohuoneessa oli ollut, sohva keskellä huonetta, patja sohvan takana, tv-taso ikkunan edessä.
Raivasin tyhjiltä energiajuomapulloilta, pizzalaatikoilta ja mainoksilta tilaa mustalle nahkasohvalle ja suin rasvaista tukkaani korvan taakse ja tajusin jotain, tajusin että mun pitäisi ostaa jostain huivi mikäli en pian pääsisi käymään suihkussa, koska näytin juuri niin likaiselta ja rasvatukkaiselta nistiltä kuin Janekin. Jos tatuointini olisivat yhtäkkiä muuttuneet kotikutoisiksi tribaalihirvityksiksi, meitä olisi voinut luulla sisaruksiksi.

- Asun autossa, puolustauduin.
- Ootte riitaantuneet Jeremiaksen kanssa? Jane tahtoi tietää.
- Ei, ei mitään semmoista..., piipitin vaikken tiennytkään oliko Jeremias kuinka raivoissaan katoamistemppuni, sekoiluideni ja kännykkäänvastaamattomuuteni vuoksi.
- Kyllä tohon sun ulkonäköön on jokin muukin syy kuin se että oot päätynyt mukavuussyistä autoasumiseen, Jane heitti ja hekotteli itsekseen.
- Joo, mä haluaisin jotain..., sopersin samalla miettien, miten nistipiireissä oli tapana tiedustella sitä ettei ollut väliä mitä saisi, tahtoi polttoa, rauhoittavia, kaljaa, vauhtia, kipulääkkeitä, ihan mikä vaan menee kunhan se muuttaa jollain tavalla tajunnan tasoa tai mielialaa.
- Mitä on jotain? Jane tuhahti. Vedin syvää henkeä ja mietin mitä uskaltaisin tiedustella.
- Rauhoittavia... polttoa... pari kaljaa...
- Tai jos vaan heitän sulle vähän lämpöä ja saat kaikkien noiden toivotut vaikutukset.

Lämpö eli bubrenorfiini, Subutex.
Olin kuullut juttuja, olin nähnyt käyttäjiä, mutten koskaan ollut ajatellut että päätyisin siihen, jonkun hämäräperäisen nistin kämppään josta en tiennyt muuta kuin lempinimen, odottamaan että se hämäräperäinen nisti sekoittelee mulle opiaattikorvaushoidossa käytettävästä vieroituslääkkeestä vedettävät satsit että tulisi parempi olo.

Jane ei edes kysynyt multa, vedänkö suoneen. Se heilutteli ruiskua, sekoitteli liuosta, kuin vanha tekijä ja sehän se varmasti olikin, tuskin värkki oli ekaa kertaa sen miehen kädessä.

- Ja nyt hihaa ylös, kuului käsky. - Laitatko ite vai laitanko mä sulle?

Vastasin että voisi olla parempi jos se laittaisi. Jane tarttui käsivarrestani kiinni, läpsytteli pari kertaa kyynärtaivettani ja kumartui sitten tutkimaan suoniani kuin vaikeaan kirurgiseen operaatioon varautuva lääkäri.
- Tossahan on ihan kiva..., se mutisi enemmänkin itselleen, pyydysti mun suonen sormensa alle ja valmistautui tökkäämään sitä piikillä.

Oli pakko katsoa muualle, en halunnut olla näkemässä kun mun käsivarren parissa operoitiin niin kuvottavat välineet kädessä.

Tunsin tökkäyksen, sitten Janen kiukkuista jupinaa.
- Sori, joudun pistää uudestaan, suoni karkasi...

Uusi tökkäys. Ja paljon positiivisemmalta kuulostava kommentti:
- Noni, nytten...

Vilkaisin sivulle. Ruiskuun valui verta. Minun vertani. Minun suonesta pumpattua verta, jonka tilalle kohta valuisi jotain sinne kuulumatonta. Tosin oliko sillä niin väliä, kunhan siitä tuli hyvä olo niin onko se sit niin justiinsa jos ei välttämättä olekaan syntynyt bubrenorfiinit suonissaan.

Sillä sekunnilla kun Jane alkoi painaa mäntää alaspäin tajusin, miksi tavaraa sanottiin lämmöksi. Mitä enemmän litkua valui suoneeni, sitä lämpöisemmältä raajat, kasvot, kaikki tuntuivat, nahkasohva allani pehmeni ja likainen kehoni tuntui kevyeltä.

- Siinä.

Jane puhalteli pari kertaa taipeeseeni josta oli ottanut neulan pois, kuin äiti joka puhalsi pikkulastaan joka oli saanut pipin sormeen.



Lämmön noustua pääsin käymään suihkussa. Likaiseksi nistiksi Jane omisti yllättävän laajan kokoelman erilaisia ihon-, hiusten- ja vartalonhoitomömmöjä, kas kun ei vielä meikkejäkin.
- Ei sun tarvi takas sinne autoon mennä, Jane huhuili oven takana kun olin kuivattelemassa itseäni ja voivottelin että kohta täytyisi palata kylmään ja ankeaan majapaikkaani. – Voit bunkata täällä pari päivää, ei mulla oo mitään ongelmaa sen kanssa, aika yksinäistä ollut viime aikoina.

Katsottiin leffoja, välillä silmät lupsuivat kiinni, välillä pystyin seuraamaan. Kolmannen leffan puolivälissä nukahdin, Jane toi mulle peiton ja tyynyn ja peitteli sohvalle ja meni itse makuuhuoneeseen nukkumaan.

Seuraavana aamupäivänä heräsin ulko-oven kolahdukseen. Jane astui sisään mukanaan mäyräkoira kaljaa ja pari kauppakassia.
- Kävin tossa asioilla sinä aikana ku nukuit, se totesi. - Varmaan astetta mukavampi makuupaikka auton takapenkin jälkeen...

Vihellellen se vei ostokset keittiöön ja tuli hetken päästä sohvalle mun viereen. Ensimmäinen kalja sihahti auki.
- Hain vähän lämpöä lisää, sä tahdot kuitenkin...

En sanonut mitään, päätä särki. Kai ne oli niitä kuuluisia vieroitusoireita. Jane ei jäänyt odottamaan kerjäämistäni, se alkoi väsäillä vetoja.


Bunkkasin entisen naapurini kämpillä loppujenlopuksi yli viikon. Takaisin autoon siirryin siinä vaiheessa kun Jane ryhtyi turhan läheiseksi, alkoi vihjailla että tahtoisi multa jotain fyysistä kannsakäymistä hyvitykseksi tarjoamistaan päihteistä. Vaikken sinänsä ollut pyytänyt muuta kuin ensimmäisenä päivänä, muina päivinä se vaan tuli ruisku kädessä mun luo ja tökki muhun lämpöä. Pari päivää mentiin ihan vaan rauhoittavalinjalla nukkuen kun sen tavarantoimittajalla oli esteitä.


Oli huhtikuun loppu, vappu lähestyi, kun eräänä iltapäivänä heräsin siihen että joku koputti ikkunaan.
- Maura, nyt sä lähdet kotiin, Tane huusi.

Tanella oli Pinkki mukanaan. Tane ajoi edellä ja Pinkki ajoi mun autoa, minä makasin edelleen takapenkillä ja tärisin ja pelkäsin.
- Ikäviä uutisia, se totesi puolivälissä matkaa. - Mä ajan sua kotiin lainausmerkeissä. Sulla ei ole enää kotia.
- Mitä vittua..., mutisin.
- Jeremiaksen oli pakko saada vuokrat hoidettua jotenkin, sillä on uusi kämppis... Sun kamat on pakattu, sun pitää ettiä itelles kämppä. Mahdollisimman pian.

Pinkki ja Tane saattoi mut kotiovelle ja pitivät huolen että avasin oven ja menin sisään. Sitten ne lähtivät. Marssin suoraan huoneeni ovelle itkien ja täristen. Linda makoili alusvaatteisillaan tupakoimassa mun sängyssä. Huone oli täynnä pahvilaatikoita, mun samettiselle päiväpeitolle oli tumpattu tupakka.

- Mitä helvettiä?
Mitä muutakaan siinä tilanteessa saattoi todeta?

- Eiks pojat kertoneet sulle? Jeremias vuokras tän huoneen mulle. En pysty douppivelkojen takia maksamaan vuokraa mun asunnosta. Sen jälkeen ku katosit Tampereella päiväkausiksi etkä ilmottanut mitään et oot Monalla Jeremias vähän hiiltyi. Satuttiin juttelemaan meidän vuokranmaksuongelmista ja se sanoi et mä asun tässä siihen asti et saan ongelmani hoidettua.

- Et vittu varmana asu! Jeremias!!

Jeremias ei ollut kotona.

- Mitä vittua oikeasti? Sä ajat mut pois mun omasta kodista?
- Pelkäätkö sä noin paljon että mä yritän iskeä Jeremiaksen? Linda tuhahti ja karisti tupakkansa mun tuhkakuppiin.. - Kuinka usein sä ees muka käytit sun huonettas? Sehän oli sulle pelkästään vittu varasto. Sä nukuit aina teidän olohuoneen sohvalla ku sammuit hiisatessas ja kirjotit keittiössä. Mitä vittua sä teet tolla huoneella?
- ...mitä helvettiä nää kissat on?
- Nisäkkäitä.
- Haista vittu vitun huora, onks nää sun?!
- Elävää olentoa ei voi omistaa. Mutta kyllä, ne on mun lapset.

Laskin nopeasti neljä erilaista rumaa, lihavaa, haisevaa kissaa ympäri kolmiotamme.
- En kyllä vittu todellakaan halua tietää kuka näiden isä on...

Samassa ulko-ovi aukesi, Jeremias saapui.
- Kato, näkeehän suakin, se totesi. - Sä olit kateissa melkein kuukauden! Linda kertoi et olit lähtenyt sekoilemaan omias Tampereelle, et vastannut puheluihin, sit yhtäkkiä olit soittanut monen päivän päästä Monalle että tuu hakee mut linjikseltä. Ja ollut ihan saatanan sekaisin.
- Mä... siis...
- Ja sit karkaat autolla jonnekin ties missä tiloissa ja kännykkä poissa päältä! Oltiin puolikuolleita huolesta ja sä olit jollain narkkausreissulla.
- Ei...
- Maura, mulla tuli mitta täyteen. Meidän kämppäkaveruus on ohi. Jotenkin mä vielä siedin sun ikuisen itkemises Joonaksesta, mutta tää oli viimeinen piste. Mä en katso nurkissani mitään narkkaria.
- Mut Lindakin...
- Mä mitä? Linda kivahti mun... entisen huoneeni ovelta. Oli se sentään laittanut t-paidan päälleen, ei se selvästikään yrittänyt iskeä Jeremiasta. Se ojensi käsivartensa ja paljasti taipeensa jossa ei ollut piston pistoa. - Näytä omas vitun pirihuora.
Jeremias oli hetkessä mun luona, se kiskoi hupparin vetoketjun auki ja repi sen päältäni ja tarttui mun oikeaan käteen.
- Mä en koskaan uskonut että sä vajoaisit näin alas, se tuhahti.
- Jeremias... Kato mua...
Jeremias kohotti katseensa, sen katse mua kohtaan ei ollut niin kylmä edes silloin kun aikanaan kerroin sille pettäneeni sitä Joonaksen kanssa.
- Saat bunkata sohvalla. Maksat mitä pystyt sossutuillasi. Tässä asunnossa sä et käytä yhtään kamaa tai heitän sut kadulle.

Tuijotin Jeremiasta, tuijotin Lindaa, tuijotin asuntoa joka oli ainakin ennen ollut mun koti, tää ei voinut olla totta, ei tällaista tapahtunut, tän oli pakko olla unta. Mitä helvettiä oli tapahtunut?