26. luku

Mut sijoitettiin osastolle, joka sijaitsi ahdistavan harmaan betonirakennuksen kolmannessa kerroksessa vasemmassa siivessä. Se oli itsetuhoisten, mutta ei niin-vaarallisten hullujen osasto, erityisosaamisena ”päihdepsykiatriset tapaukset”. Eli ilmeisesti minä.

Maura Olivia Mäkipaakka. Syntynyt: 13.5.1987. Kotikunta: Kotka. Siviilisääty: naimaton. Ammatti: Ei ole.
Henkilötietolomakkeiden täyttäminen on masentavaa. Mun nimi on ruma. Mun syntymäpäivä on ruma. Kolmetoista, epäonnen luku. Ja toukokuussa, kuka hemmetti tykkää toukokuusta? Asun Kotkassa, enkä missään siistissä mestassa, kuten Tampereella tai Espoossa, tai ees paikassa millä ois jännä nimi, kuten joku Hailuoto. Siviilisääty... tarviiko edes mainita miksi se on masentavaa... Tai ehkä tarvitsee, miksi sitoutumiskammoisesta ihmisestä on masentavaa olla naimaton? Koska sitoutumiskammoiset ihmiset on sitoutumiskammoisia siksi, että ne on joskus muinaisuudessa tahtoneet oikein kovasti sitoutua, ja sitten pettyneet karvaasti.
Koulutuksettomuuden voi onneksi korjata. Oon miettinyt että tän reissun jälkeen muutan toiseen kaupunkiin ja vaihdan nimeni. En mä voi palata sinne, juorujen ja paisuteltojen legendojen keskelle, en ees halua ajatella miten mut kylillä tunnetaan tän reissun johdosta...
Oon miettinyt että ottaisin uudeksi nimeksi Anastasia. Monan etunimi on Anastasia, mutta se ei vaan ole sitten eskari-iän käyttänyt sitä. Venäläinen isä tahtoi välttämättä nimetä tyttärensä siten, puoliksi suomalainen äiti tahtoi toiseksi nimeksi jotain suomalaisempaa. Nimivalinta on varmaan ainoa asia mistä Mona on kiitollinen äidilleen.


Mun huoneen ovessa helottaa iso valkoinen numero kuusi. Tänään suihkusta tullessa huimasi niin, että hetken se näytti punaiselta. Punainen numero 6. 666. Oon selkeesti aika paha.


Muut potilaat näyttää aika... mielenterveyspotilailta? Normaaleilta ihmisiltä joilla on päässä vähän vikaa? Ei tee mieli ryhtyä juttusille kenenkään kanssa, mieluiten eristäydyn huoneeseeni kannettavan kanssa. Näin on parempi. Ainakin pari päivää. Monan ostamat röökit saa odottaa avaamattomissa askeissa. Tupakkapaikalla voi joutua ottamaan sosiaalista kontaktia.

Muistan kun Mona kirjoitteli mulle kirjeitä osastolta. Ne oli aina pitkiä selostuksia joissa ei välttämättä edes ollut mitään pointtia tai asiaa, se vaan rustaili niitä koska sillä kävi aika pitkäksi muuten.
" Ei siellä pöpilässä ole muuta tekemistä ku kirjoittaa ", se sanoi. Ja niinpä minäkin nyt sitten kirjoitan.

Kävin pyytämässä kansliasta nipun ruutupaperia.
- Pitää vähän selvittää ajatuksia ja kirjoittaa jengille kirjeitä, totesin kun multa kysyttiin mihin tarkoitukseen tarvitsin paperia. Hoitaja ojensi mulle sentin paksuisen nipun ja terotetun lyijykynän, luikin huoneeseeni ja välttelin muiden potilaiden kanssa katsekontaktin ottoa.

Rakas Mona.
Muistin ne kaikki ihanat kirjeet mitä oon saanut sulta kun oot ollut lusimassa. Niinpä sä olet ensimmäinen jolle alan kirjoittaa nyt kun itse olen tässä tilanteessa. Suljettuna betonirakennukseen.


Mä en olisi halunnut että tää menee tähän. Sinänsä typerä lause koska ei kai kukaan halua tiensä vievän sairaalaympäristöön missä viedään pois kännykkä ja korut, syötetään omituisesti mieleen vaikuttavia pillereitä ja vahditaan vuorokauden ympäri. Jouduin äsken perustelemaan tarpeeni kun kävin pyytämässä vaan nipun ruutupaperia. Mitähän muuta ruutupaperilla voi tehdä kuin kirjoittaa sille asioita, varmaan ne ajatteli että menen sahaamaan ranteisiini paperiviiltoja.


Toivoisin niin että aikaa voisi kelata taaksepäin. Vuosi-pari ois ihan jees, toisinaan mieleni kaipaa kipeästi jonnekin kaksituhattaluvun alkuvuosiin, siihen kun oltiin ala-asteella ja kaikki oli oikeasti vielä edessä. Mitä jos me oltaisiinkin yläasteella alettu enemmän pyörimään Petran ja Maijun ja kumppaneiden kanssa, olisiko meistä kasvanut parempia ihmisiä? Tulin miettineeksi yksi päivä niitä kahta ja tajusin että vaikka Maiju on ihan saatananmoinen viikonloppudoku, se on oikeastaan tosi siveellinen, ei edes kännissä anna kelle vaan. Miksen minä ole samanlainen, miksi yhdessä vaiheessa jokainen ryyppyreissuni päättyi siihen että lähdin jonkun yhdentekevyyden matkaan ja aamulla olikin mielenkiintoista.


En oo tehnyt sitä kyllä pitkään aikaan. Varmaan puoleen vuoteen ei ole ollut yhtään satunnaisseksisuhdetta tuntemattoman kanssa, onks tää sit se aikuistuminen vai mikä? Oli mulla tossa jotain peliä Tanen kanssa, kyllä luit oikein, mutta se äijä on niin saatanan hämärä ja se, mitä se teki mulle, kulkee aika pitkälti nimikkeen "seksuaalinen hyväksikäyttö" alla. Se huumasi mua pirillä ku jotain puistosta bongattua teinilorttoa, ja sitten kun en enää ollut tarpeeksi mielenkiintoinen, se alkoi touhuta Lindan kanssa. En oo katkera, onhan tää jo nähty. Teinitytöt vie kaiken.

Jäin tuijottamaan kirjoittamiani lauseita. Katkera? Voi kyllä minä olin, en kai minä muuten olisi lähtenyt tuntemattomassa kaupungissa tuntemattomien äijien mukaan sisäisesti itkien, en kai minä muuten olisi pitänyt niille kolmetuntista palopuhetta siitä kuinka huora Linda oli. Mietin mitä se oli mahtanut puuhailla kolmestaan Tanen ja Oton kanssa, kai se oli päässyt kokemaan mitä on saada kahta veljestä samaan aikaan...
Alkoi oksettaa.

Mietin vaan, että kaikki ne vuodet mitkä oot viettänyt huumeporukoissa, eikö ne oo yhtään koulineet sua tunnistamaan rapanistiä kun semmoisen näet? Miten ihmeessä sä aloit kaveeraamaan sen haahkan kanssa, kun siitä kuitenkin kilometrin päähän näkee että se nauttii juttuja jotka on vähän hatsia hapokkaampia?
Ja miten sä voit enää edes olla tekemisissä sen kanssa, jos joku tekisi sulle niinkuin Linda teki mulle niin ei todellakaan tulisi mieleenkään jatkaa sen kanssa kaveeraamista.

Rivini alkoivat mennä vihaisemmiksi ja vihaisemmiksi, päässä kiehui, teki mieli tupakkaa. Mulla oli kaksi vaihtoehtoa, joko rohkaista itseni ja sosiaalisen kontaktin uhallakin mennä tupakkaparvekkeelle, tai sitten jatkaisin yksinäni kiehumista, haukkuisin parhaan ystäväni kirjeitse ja menettäisin sen viimeisenkin joka enää suostui kuuntelemaan mua.

Päätin mennä tupakalle.



Olin ainoa potilas kolkolla ja harmaalla tupakkaparvekkeella. Nikotiinista kellastuneiden panssarilasien läpi näki pihalle, joku hölkkäili siellä.

Sytytin tupakan, imin savua ahnaasti sisään. Teholla maatessani en päässyt käymään tupakalla, muutaman päivän polttamattomuuden jälkeen tupakka kävi hienoisesti päähän ja rentoutti koko vartalon. Puhaltelin savurenkaita kun parvekkeen ovi aukesi ja kaksi miespotilasta astui sisään.

Nuorempi miehistä oli isokokoinen, ehkä paikoitellen jopa läski. Sillä oli tummanruskea taaksepäin sliipattu tukka, musta huoleton parransänki, nahkatakki ja cowbow-buutsit. Kaulassaan sillä roikkui koristeellinen, iso hopeinen risti.
Vanhempi oli selvästi jo yli kuudenkymmenen, kumaraselkäinen ja harvatukkainen, suusta puuttui suurin osa hampaista ja kaljamaha pömpötti valkoisen sairaalapaidan alla. Silläkin oli kaulassaan risti, siro kultainen.

- Sua taitaa vaivata sama ku muakin, vanhempi mies sanoi mulle sytyttäessään tupakkaa. - Siis tää maanis-depressiivisyys.
- Eikun sulla taitaa olla vähän näitä ongelmia, nuorempi arveli ja teki käsillään eka eleen joka kuvasi pullosta juomista, sitten nenäänvetämistä kuvaavan käsiliikkeen.
- Ootte kyllä molemmat oikeassa, hymähdin. - Mielentilaongelmainen olotilanmetsästäjä.
- Noni! nuorempi huudahti innoissaan ja ukot heittivät ylävitoset. - Mähän sanoin että ku tarpeeksi kauan tätä jengiä katselee, niin oppii tunnistamaan että mikä siellä latvassa on vinksallaan. Sä tulit tänään?
- Jep...
- Mites oot viihtynyt?
- Noh, onhan tääkin kokemus...
- Tämmönen hullula, nuorempi naurahti ja imaisi Norttiaan. - On näitä ankeampiakin osastoja, tää on tämmönen mukavan rauhallinen. Toisin ku alakerta, akuuttipsykiatrinen psykoosiosasto. Siellä on rankkaa meininkiä.

Hetki vaan keskityttiin omiin savukkeisiimme ja tuijoteltiin ikkunasta ulos. Sitten vanhempi miehistä astui askeleen mua kohti käsi ojossa.
- Ellosen Timppa. Täällä on toisen potilaan fyysinen koskeminen kielletty mutta kai sä mua kätellä voit.
- Joo... Maura Mäkipaakka...
- Ai mikä?
- Maura.
- Nätti nimi. Erikoinen. Mä oon ollut täällä nyt kolme kuukautta, mulla on toi maanis-depressiivisen diagnoosi tehty kymmenen vuotta siihen ja täällä välillä tullut vierailtua... Mutta kun siinä on vaan se että mä oon liian tunteellinen mies, kaikki tunteet tulee aina satakaksikymmentäprosenttisina ja se on, se vaan on rankkaa...
- Noniin, päästäs mutkin esittäytymään, nuorempi mies naurahti ja keskeytti toverinsa selityksen laittamalla käden tämän olkapäälle. - Rusko.
- Kaunis nimi, hymyilin.
- No ei aivan, Rusko hymähti. - Mutsi on ihan kahjo nainen, siskojen nimet on Tuuli ja Säde... Se on semmonen luontoihminen... Mut hieno nainen on. Mä tulin tänne maanantaina, meinasivat ensin laittaa lepositeisiin, yrittivät mutta sitten revin ne irti ja ojensin hoitajille takaisin ja sanoin että en mä ketään vahingoita, haluun vaan röökille. Ei ne sitten niitä uudestaan yrittäneet laittaa.

Katsoin isoa miestä joka selitti tarinaansa naureskellen ja totesin mielessäni että sellaisen järkäleen pistäminen lepositeisiin taisi olla jokaisen mielenterveyshoitajan painajainen.

- Mut älä huoli, ihan kiltti mä oon, Rusko virnisti ja iski silmää. - Mikäs tommosen nätin nuoren naisen on näin ankeaan paikkaan tuonut?
- Jaa, huokaisin. - Jostain psykoosista ne puhuu. Mua puukotettiin. Ja vielä ei oo ihan varmaa että olinko se minä vai mun ex-poikaystävä.
- Huhhuh, Rusko huokaisi. - Ei pitäisi nuorten naisten vetää aineita. Ne menee sekaisin. Siis ei mitenkään naissukupuolta väheksyäkseni, mutta onhan noita nähty. Ku naiset ottaa piriä niin kannattaa lukita terävät veitset yläkaappeihin, sinne ne ei ylety.
- En mä kyllä piriä ollut vetänyt, puolustauduin. - Vaan vitusti viinaa. Mut tuli tossa ennen kuun vaihdetta kyllä aika isosti leikittyä noilla vahvemmillakin aineilla... Mut muuten kyllä yleensä vaan pilveä.
- Ei se poltteleminenkaan hyvää tee päälle pidemmällä tähtäimellä, Rusko hymähti. - Porukka ei vaan tajua sitä ennenkuin on liian myöhäistä. Kun muisti on mennyt niin että hyvä jos muistaa talonnumeron missä asuu. Ja sit on näitä psykoositapauksia... Kaikki ihmiskeholle ylimääräinen on pahasta. Siksi mä oon kasvissyöjä.
- Kasvisruoka on pahaa, protestoin.
- Sulla on ollut vaan huono kokki! Mut ei nää sairaalan kasvisruuat kyllä oo ihmisten ravinnoksi tarkoitettu...

Sytytin toisen tupakan, sosiaalinen kontakti muiden potilaiden kanssa ei sittenkään ollut niin paha. Parvekkeen ovi aukesi, sisään astui kaksi vanhempaa naista joista toinen oli aivan järkyttävän pitkä, pelkkää säärtä koko mummo. Toinen pälyili ympärilleen hermostuneen oloisesti, käveli kumarassa ja kaivoi tupakka-askin taskustaan kuin se pitäisi tehdä erittäin salamyhkäisesti ja huomiotaherättämättömästi, ja meni sitten imemään savukettaan tuhkiksen viereen, karistellen sinne jokaisen imaisun jälkeen.
- Tässä on Maija ja Ulla-Maija, Timppa esitteli, nyökkäsi ensin kohti pitkää naista, sitten kohti kumarassa tuhkiksen luona pälyilevää naista, joka ei edes kääntänyt katsettaan ihmisiä kohti, pidempi nainen hymyili ystävällisesti. - Tää on tää uus tyttö.
- Kuka sun lapsia hoitaa kun sä olet täällä? Maija kysyi ja tuli mun viereen istumaan, epämiellyttävän lähelle. Nainen haisi hieltä ja halvalta hajuvedeltä.
- Ei mulla ole lapsia, vastasin.
- Eikö? Sähän olet siinä iässä että kumma jos ei ole...
- No mä olen kaksikymmentäkolme vasta...
- Minä sain esikoisen yhdeksäntoistavuotiaana! Sun ikäisenä mulla oli jo kolme!
- Maija, nyt on kaksituhattaluku, Rusko hymähti.
- Ruskokin tommoinen herttainen mies ja vapailla markkinoilla vielä, tuhlausta sanon minä.

Sain tupakan viimeisteltyä, juuri parahiksi. Päätin että pidän Timpasta ja Ruskosta mutta suhtaudun Maijaan varauksella, se oli selkeästi vähän enemmänkin vieraantunut todellisuudesta.