Ketkä 2 tai 3 Yömyssyjen hahmoa tahtoisit syksyllä julkaistavan YM Mushroom special -novellin päähenkilöiksi?

Kesäloma

Tässä on nyt sen verran kaikennäköistä meneillään, ettei kirjoittamiselle oikein jää aikaa, ja muutenkin, oon loman tarpeessa. On töitä kahdessa vuorossa, vajaan parin viikon päästä alkaa koulu, ja ilmeisesti muuttoakin pitäisi alkaa puuhastella tässä muutaman viikon sisään.... lisäksi ihmissuhdekiemurat ja alennustilat ja muut mukavat, haluun jonkin aikaa vaan relata sen verran mitä töiden ja opiskelun ohella ehdin, ja olla kuormittamatta aivoja yhtään millään. Viettää sairaslomaa luovasta työskentelystä. Vaikka en juuri mitään ikinä teekään, oon silti stressaantunut kuin helvetti.


Jotain vaihtoehtopäivityksiä, kuvia, tietoiskuja tms on varmaan luvassa pitkin loppukesää, mutta uusia lukuja saatte odottaa elokuun puoliväliin. Mut ne on hyviä, voin kertoo. Ja täynnä yllättäviä juonenkäänteitä, joten pysytään linjoilla!

-SM-


Laittakee kuvia tulemaan kansikuvakilpailuun, vielä reilu kk aikaa osallistua!
Voittajalle luvassa paitsi mainetta ja kunniaa, myös jotain kivaa, ja kun sanon että kivaa, mie myös tarkoitan että kivaa.

^^
-SM-

SisMan kirjoittajakoulu, oppitunti 1

Jokainen ihminen osaa kirjoittaa.

Ihan oikeasti.
Miten muuten te niitä toimeentulotukihakemuksia täyttelette, ellette kirjoittamalla? Siinä vaiheessa kun niihin lomakkeisiin ilmestyy kynällä ymmärrettävää tekstiä, olette hyvässä alussa, osaatte kirjoittaa.
Proosatekstin kirjoittaminen on toimeentulotukihakemuksen täyttämisestä astetta haasteellisempaa, mutta huomattavasti vähemmän byrokratiaa vaaditaan, ellet sitten omista printteriä.

Askel 1: Välineistö

Ensimmäinen askel kirjoittamisen aloittamisessa on hankkia tarvittavat kirjoitusvarusteet. Siwasta saa neljän kappaleen paketin kumikyniä eurolla, ja vessapaperia löytyy joka taloudesta, mutta se ei välttämättä ole se kaikkein inspiroivin vaihtoehto, etenkään jos on kirjoittamassa pidempää tarinaa.
Nykyään ei kannata kirjoittaa käsin mikäli suunnittelee julkaisua, ellei ole valmis helvetilliseen puhtaaksikirjoitusurakkaan koneella. Kustantajat kuitenkin ottavat vastaan mieluiten koneella kirjoitettuja käsikirjoituksia.

Jos kuitenkin jostain syystä haluat kirjoittaa käsin, suosittelen ruutupaperia, tai muistikirjaa missä on se siirrettävä rivisivu. Huomaa paremmin että paperista on loppumassa vapaat rivit.

Kirjoittamiseen riittää maailman tehottomin ja kusisinkin, kerran mereen hukutettu läppäri, kunhan se pyörittää edes notepadia. Koneen tehoja ja ulkoista habistusta tärkempi on näppäimistö. Kullakin lempparinsa millä saa parhaiten näpsyteltyä, itselläni se on tämä:

Omalla kohdallani oon huomannut, että vaikeampi keskittyä kirjoittamiseen jos näyttö on kovin kaukana, esim. tietokonepöydän korotetulla tasolla.

Atk-välineistön lisäksi tärkeää on myös kunnon kahvinkeitin. Jos iskee näpsyttelyvimma päälle ja kirjoittaa yöt läpeensä, kahvi tulee ajatuksenkulun kannalta tarpeeseen.


Uusi oppitunti luvassa taas ensi lauantaina. Ellei Lottovoitto satu kohdalle, silloin oon bilettämässä niin saatanasti.

Peace, not squeeze! c_C~*´´
~SM~

Äänestys: syksyistä spin-offia pukkaa

Ajattelin tässä lähestyvän syksyn kunniaksi alkaa kirjoittaa jälleen yhtä spin-offia, jotain 20-30 -arkkista novellia jossa kaksi tai kolme Yömyssyjen keskushenkilöistä lähtevät syksyiselle sienireissulle... ketkä kaksi, se on lukijoiden päätettävissä.

Äänestysaikaa joku pari viikkoa, ketkä kaksi lähetetään metsään, kerro kommentilla.

35. luku


- Sä olit ensimmäisten joukossa katsomassa mua teholla.

Mona hätkähti toteamustani joka rikkoi minuutteja vallinneen hiljaisuuden.
- Tottakai, miksen olisi ollut?

- Ja kävit siellä monta kertaa. Kun olin psykoosissa, selitin omiani, lisäksi äärimmäisen kärttyisällä ulosannilla.
- Sitä sattuu.
- Joo mutta ei kaikki ole tota mieltä. Zorro katsoo mua jotenkin vinoon.
- Se oli huolissaan susta. Silloin sun muuttopäivän iltanakin se mietti että pitäisikö mennä vielä takas tarkastamaan että oot varmasti kunnossa. Sillon ku sanoit ettet tarvii apua tavaroidenpurkamisessa, hymyilit ja sanoit pärjääväsi...Sä et ollut ihan... no... niinku sitä sanotaan. Sulla oli se  ilme mikä on ennen kuin vajotaan.

” Se ilme mikä on ennen kuin vajotaan. ”


Tane sanoi sen jotenkin niin hienon runollisesti, tai ehkä se kuulosti hienon runolliselta vain siksi että jokainen huoneessaolija oli polttanut keskimäärin kaksi grammaa hyvää kukkaa per nenä viimeisen kolmen vartin sisään. En tiedä että miksi me käytiin niissä tiloissa puhumaan Tonista. Mutta siihen puheenaiheet kaikesta huolimatta illan edetessä meni. Saattoi johtua siitä että oli uudenvuodenaatto vuonna 2008, Tonin kuoleman vuosipäivä. Koko porukka oli pitkästä aikaa koolla Zorron maalaistalossa, oltiin sovittu että jätettäisiin alkoholi kokonaan pois ruokalistalta jottei iltaa vain pilaisi mikään menneen vuoden kaunojen purkaminen humalarähinässä. Alkuillasta istuskelimme  olohuoneessa takkatulen loisteessa, reggaen soidessa taustalla, kaikki mulkoilivat kaikkia. Aina siihen asti kun Zorro pamautti pöytään kilon kukkasäkin ja toivotti ”helevetisti paljon parempaa uuttavuotta 2009!” Sen jälkeen jokainen ryntäsi vuorollaan suutelemaan Zorroa, myös Jeremias, Launo, Pinkki, Tane ja Vili, jonka Zorro torjui tylysti huomauttaen että tämän hengityksen liika liimaltatuoksuminen karkotti kaikki halut.
Kahden tunnin sisään olimme jo kaikki ahtautuneet alasti pieneen pihasaunaan. Saunassa paloi bongi, saunan terassilla paloi bongi, juostiin alasti järvenjäällä jointit suupielissä. Vietettiin ystävämme muistojuhlaa ainakin Tonin elämäntapaa isosti kunnioittavalla tavalla.


- Niin hauska kuin se viimeinen ilta olikin..., Tane alkoi aprikoida kun oltiin kaikki saunan jälkeen pihalla tupakalla. -... jotenkin oli nähtävissä mitä Toni hautoi. Sillä oli se ilme?
- Mikä ilme? Pinkki hörähti.
- Se ilme mikä on ennen kuin vajotaan, Tane tokaisi ja madalsi ääntään dramaattisesti. – Se on pahin kaikista, sen tunnistaa joka kerta mutta aina se tulee niin yllättäen, ettei osaa reagoida ennen kuin on myöhäistä.
- Olipas yläasteen huumevalistuspaasausta, Jeremias pärskähti, mutta vakavoitui kun havaitsi muiden tirskumisen sijaan katsovan Tanea mielenkiinnostuneina.
- Toni yritti liikaa sinä päivänä. Oli liian iloinen, kun se ei kuitenkaan koskaan aiemmin ollut perusluonteensa puolesta sellainen ollut, Tane selitti. – Yhtäkkiä näet viime aikoina varsin kivikasvoisen frendis naamalla niin hitosti erilaisia tunteita, miten se yrittää epätoivoisesti tekopirteydellä ja yli-innokkuudella peittää sitä että alitajunnassaan tietää jo olevansa mennyttä.
- Kuollut? Mona täsmensi.
- Kuollut tai psykoosissa tai kamakoukussa. Sen yhden tietyn  ilmeen jälkeen ei niillä kasvoilla nähdä hetkeen mitään inhimillistä tai elävää. Olin viimeisenä hereillä Tonin kanssa, käytiin aamuyöstä röökillä yhdessä. Se höpötteli niitä näitä, heitti hyvää läppää, mutta yksi toisensa perään jokainen hymy oli vähemmän aito. Mitä enemmän se hymyili, sitä sameammiksi ja kuolleemmiksi sen silmät muuttui. Kun se loppujenlopuksi stögäsi röökinsä, totesi illan olleen mahtava ja toivotti hyvät yöt... silloin jossain sisälläni tiesin että se toivotti hyvää yötä koko maailmalle.



- Ei kai nyt sentään, parahdin. – Noi nyt on vaan niitä Tanen juttuja. Ihme settiä se aina heittää...
- No mutta et voi kieltääkään etteikö Tanella ois koko porukasta eniten elämänkokemusta, Mona huomautti.
- Jos elämänkokemuksella tarkoitetaan kokemusta kamanvedosta, niin joo, on... mitä sä edes loppujenlopuksi tiedät siitä jätkästä? puuskahdin. - Lempinimen. Et muuta.
- Tiedän siitä itseasiassa yllättävän paljonkin, Mona huomautti. – Ja muuten, meidän ulkoiluaika alkaa olla täynnä.

Sisällä jysähti, tajusin etten tiennyt milloin näkisin seuraavan kerran tuttuja, rakkaita ihmisiä. Saati että milloin pääsisin ulos. Heittäydyin Monan kaulaan ja uikutin surkeasti:
- Tuu pian takas...

- Tottakai rakas, Mona hymyili. – Tuon lisää tupakkaa sit.
- Mistä sä revit massit näihin röökimääriin? naurahdin.
- Mutsi maksaa ne.
- Täh?
- Kerroin sille että oot mielisairaalassa. Se huolestui ja alkoi heti hössöttää, ”onko sillä tarpeeksi röökiä?”, ”pitäisikö sille viedä kirjoja että on jotain tekemistä?” ja paras oli ehdottomasti: ”onkos sillä Mauralla, niinku muillakin narkkareilla, semmonen prepaid-liittymä, onkohan sillä tarpeeksi puheaikaa siinä?”

Nauroin. Ja minä kun olin koko elämäni luullut Irenan vihaavan mua. Tosin, se oli kyllä käyttänyt musta nimitystä ”narkkari”, mutta toisaalta oli se imartelevampaa kuin olla viisitoistavuotiaana kutsuttuna jatkuvasti venäjänkielisellä termillä joka tarkoitti ”kaljua huoraa”.

- Ja hei. Ota nää kirjeet. Vie toi toinen Jeremiakselle, tää toinen on sulle.
- Oi, kirjotit mulle kirjeen. Ihanaa.
- Se ei sit oo ihanaa tekstiä... Se on ihan ekoina päivinä kirjotettu.
- No en mä mitään sellaista olettaiskaan sulta.
- Kiitos. Rakastan sua.


Mona lähti, tuli yksinäinen olo. Katselin ulkona paistavaa aurinkoa katkerasti huoneeni ikkunasta, olisin halunnut vaan päästä pihalle, makaamaan vihreälle nurmelle ja tuntemaan auringonsäteet ihollani. Seinät ympärilläni olivat liian valkoiset, liian kylmät, liian... ahdistavat.

No niin, nyt on sitten Joonas haukuttu paskaksi.
Ei sen ollut tarkoitus ihan niin mennä. En mä välttämättä olisi ajatellut että se ihan niin tulisi menemään. Mutta menin intuitiolla ja intuitioni sanoi että nyt, hyvä tämä. Ja tuli siitä kai jotenkin puhdistunut olo.
Ennen kuin eristäydyin huoneeseen, hoitaja totesi että näytän surumieliseltä. Sitten se tsemppasi että tuskin joutuisin enää kauaa olemaan täällä. Hetken kuluttua se tuli tuomaan keltaisen post-itin missä oli päivämäärä ja kellonaika.
- Mikä tää on? kysyin.
- Sun hoitosuunnitelma. Ensi viikon perjantaina. Sitten selviää koska pääset pois.


Pitäisikö nyt tuntua voitonriemuiselta? Tiedossa on nyt päivä, jolloin tulee tietoon päivä, jolloin vapaudun, mutta en tunne mitään. Paluu kotikaupunkiin, tuttuihin piireihin... onko ne enää edes tutut piirit? Eikö meidän porukka vähän olekin hajonnut kaiken mun sekoilun myötä, tai ainakaan mä en voi kuvitella että hetkeen kokoonnuttaisiin kaikki yhdessä heittämään läppää ja polttelemaan niinkuin mitään ei olisi tapahtunut... Mutta ehkä mä kuitenkin olen luopunut suunnitelmastani vaihtaa kaupunkia ja paeta...



Illalla kännykkään tuli tekstiviesti Monalta.
" Kato sun sähköpostit jos millään pystyt. "

Olin koko iltapäivän ollut koneella, joten suhtauduin melko skeptisesti siihen antaisivatko ne enää konetta mulle.

- Vastahan sä koko päivän siinä olit, miespuolinen hoitaja ärähti kansliasta kun kävin koputtelemassa ja ilmoittamassa asiani.
- Eikun tuli vaan kaverilta viesti..., selittelin. - ...että pitäis päästä sähköpostit vaan nopeasti lukemaan. Joku tärkeä viesti.
- Sä oot kyllä erityisen hyvä tossa sääntöjen ja aikarajojen venyttämisessä, hoitaja puuskahti ja meni sitten lukolliselle kaapille missä säilytettiin potilaiden arvotavaroita. Hetken se etsiskeli katseellaan läppäriäni ja ojensi sen sitten mulle. - Kymmenen minuuttia.


Sähköpostiohjelma latasi piinallisen hitaasti. Sinä aikana pohdiskelin, mikä mahtoi olla sen tasoista asiaa ettei sitä voinut sanoa tekstiviestillä tai puhelimitse. Muutenkaan Mona ei ikinä lähettänyt mulle sähköpostia, muistaakseni olin siltä meiliini saanut jotain viimeksi yläasteella, ja silloinkin jotain hassuja sähköpostikortteja tai vastaavaa...

Jotakuinkin kolmensadan roskapostin ja kymmenien uutiskirjeiden joukosta paistoi yksi lukematon viesti lähettäjältä mona_bee@hotmail.com, aiheenaan: " Kirjeidesi lukemisesta heränneitä ajatuksia..."
Voi paska, kirosin. Oli sittenkin liian tylyä vuodastusta, nyt se on vetänyt herneet ja haluaa kertoa että olen ihmisperse...

" Rakas Maura Olivia,
mun oli pakko lukea sun jokainen kirje uudestaan pari-kolme kertaa, vaikka joka kerta niitä lukiessani mulle tuli vitun paha olo. Ensinnäkin siksi että sä olet siellä, siksi että näin tänään sut siellä. Sä et ole niitä ihmisiä jotka suljetaan laitokseen tosta noin vaan, sä olet liian liikkuvainen ja elävä persoona siihen. Kun näin sut tänään, vaikka ootkin saanut lihaa luides päälle ja näytät muutenkin paremmalta, näytit niin tyhjältä, zombiksi lääkityltä, harmaalta... Kun pääset pois teen kaikkeni että tullaan viettämään mahdollisimman paljon laatuaikaa että unohat ton kokemuksen...
Toiseksi mun sydäntä vääntää se että tavallaan syytät mua tästä. Kyllä, tein virhearvion ollessani sitä mieltä että sulle tekee hyvää tutustua Lindaan, tein virhearvion kun itse edes menin tutustumaan siihen. Vaikka sen heti ensinäkemältä tosiaankin näki narkkariksi, en ajatellut että sen lisäksi se olisi vielä niin PAHA ihminen... Mutta en myöskään mielestäni missään vaiheessa kehottanut sua lähtemään mukaan sen sekoiluihin. Esitellessäni teidät ajattelin, että sulla olisi sen verran järkeä päässäsi että osaisit olla sekaantumatta jonkun teinitytön douppisähläyksiin. Mä en ole ollut osallisena kun te kaksi ootte kiskoneet viinaa ja pillereitä. Sä olet ikäsi puolesta aikuinen nainen, vastuu on sulla. Luulisi että etenkin sun taustoilla sitä osaisi tossa iässä jo ottaa vastuun omista tekemisistään.


Jeremias on sulle ehkä jonkin aikaa vihainen. Mutta vain siksi että se välittää susta ja oli kuolla huolesta. Se välittää susta niin paljon ettei teidän välirikko ikuisesti jatku. Etenkään nyt kun selvisi millainen Linda todellisuudessa on. Siitä ei ole muuten hetkeen kuulunut mitään by the way. Jere ja Pinkki yrittää löytää uusia koteja sen kissoille jotka se jätti jälkeensä karatessaan, kuten myös aika suuren osan maallisesta omaisuudestaan, laajakuvatelkkarin, meikki- ja vaatekokoelman, lähemmäs sata DVD:tä... eiköhän se tuu takas vielä jossain vaiheessa, ja jos sen saan käsiini silloin, siitä ei tule nättiä jälkeä. Oon rauhaarakastava ihminen vaan tiettyyn pisteeseen.


Ja mitä tulee siihen Taneen niin.... Niin. En oo aina kertonut ihan kaikkea. 


Niihin aikoihin kun Toni kuoli ja yksi jos toinenkin oli sen takia paskana... oltiin Nicon ja sen Tonin eksän Tytin kanssa vetämässä angstikännejä ja polttelemassa, kun satunnaisesti Tane soitteli ja tahtoi tulla käymään. Sillä oli vauhtia jota se sitten tarjoili kaikille, Tytti lähti seuraavana aamuna kotiin ja me jatkettiin kolmestaan.... Jossain vaiheessa Nico oli tipahtanut, siinä vaiheessa taidettiin jo valvoa kolmatta tai neljättä vuorokautta, ja Tane ehdotti että lähdettäisiin sen luokse, sillä on siellä lisää...
Olin siinä vaiheessa kokeillut pari kertaa vauhtia Nicon kanssa joten tiesin jotakuinkin mitä se oli, mutta siihen tilaan, ystävän kuolemasta aiheuttuneen surun turruttamiseen, se oli vaan niin loistava ja täydellinen, että halusin vaan lisää ja lisää, hinnalla millä hyvänsä, en halunnut koskaan laskeutua niistä oloista.


Taisin lähemmäs viikon majailla Tanen luona. Mulla ei ollut niihin aikoihin puhelinliittymää, joten Nicolla ei ollut mitään keinoa saada muhun yhteyttä, ja se oli aivan helvetin huolissaan... Sinä aikana pantiin Tanen kanssa jotain viisi-kuusi kertaa ja se soperteli mulle kaikkea että olen upea nainen ja että hukkaan itseni ja elämäni Nicon kanssa. Sitten kun aloin olla turhan sekaisin valvomisesta, oloissani ja flipannut, se vaan tylysti sanaakaan sanomatta kuskasi mut himaan missä odotti vuosisadan riita ja parisuhdeväkivaltakokemukset ja näin...


Tane on ton pirin kanssa hyväksikäyttänyt ihmisiä vähän enemmän ja vähemmän, näin olen kuullut. Kun Tytti ja Toni oli eronneet, Tane oli ollut alle viiden tunnin sisään erosta Tytin luona piripussin kanssa "lohduttamassa". Tonin se oli joskus onnistunut houkuttelemaan kanssaan jollekin viikon putkelle ja saanut sen maksamaan kaiken, ja yksi Nicon kaveri sanoi että sitä on usein nähty baarissa pyörimässä joidenkin teininarkkaripimujen kanssa, eikä ollut kovin vaikea arvata mitkä hyödykkeet vaihtuivat keskenään.


Jotenkin en vaan antanut sen häiritä kaverisuhdetta sen kanssa, enkä koskaan puhunut tapahtuneesta tai kuulemistani juoruista eteenpäin. Ajattelin että sellaisia ihmisiä vaan on maailmassa, Niconkin kaveripiiriin kuului monta niljaketta jotka kerskuivat saaneensa pillua kamalla, mitä sitten että yksi niistä pyörii samassa jengissä.
Sitä paitsi Tytti oli aikamoinen jakari muutenkin, sehän petti Tonia monta kertaa niiden suhteen aikana, ei ihmekään että se juuri eronneena hellyydenkipeyspäissään menee eksänsä kaverin kanssa sänkyyn, ei siihen olisi edes sitä vauhtia tarvittu välttämättä... Ja jotenkin omalla kohdallanikin pidin lähinnä itseäni syypäänä, kuitenkin muistin hämärästi että Tanen kämpillä olin kuumuutta valitellen riisunut toppini kuin joku aivoton teinikana joka tahtoi paikalla olevan miespuolisen kiinnittävän enemmän huomiota tisseihinsä. Sitä paitsi olihan Tane ihan hyvä pano, ei siinä mitään. 
Ja teinistä pitäen oli kuitenkin tottunut siihen että kama vaihtui valuuttaan tai sen puutteessa muihin hyödykkeisiin, "jos antaa niin saa" -meiningillä. Mutta sitä ennen ne muut hyödykkeet oli olleet lähinnä ryssäröökiaskeja, kahvipaketteja, pieniä palveluksia kuten tiskaamista, kaupassakäyntiä tai kämpän siivoamista. Kerran seitsemäntoistavuotiaana ajelin sen yhden nistin nurmikon viidestä grammasta kukkaa. Joo, ja olihan näitä kertoja kun baarissa nuoleskeltiin jonkun yhdentekevyyden kanssa vain jotta pääsisi sen kämpille jatkoille koska se oli paljastanut että sillä oli kasvit himassa. Ja kerran olen änkyräkännissä ottanut suihin pameista, mutta muuten en ollut kehoani kaupannut kamasta kertaakaan ennen sitä Tanen reissua. Ja tiedän että sulla oli varmastikin sama fiilis sen jälkeen. Että oliko juuri ollut kaverinsa pirihuorana, vai pelkästään typeryyttään sekopäissään mennyt antamaan liian lepsusti, vai oliko vain stimulanttipäissään padotut tunteet nousseet pintaan ja karanneet käsistä? Niinpä niin.


Ehkä olen vaan viettänyt liikaa aikaa äijäporukassa, mutta jotenkin oon hitusen Tanen puolella tässä jutussa ja sanon, ettei sulla oo mitään syytä olla sille vihainen. Älä vihaa pelaajaa, vihaa peliä, ja ethän sä sitä paitsi siihen edes ollut mitenkään syvemmin ihastunut, mitä sitten vaikka se meni touhuamaan Lindan kanssa? Okei, välinpitämättömästä ja vastuuttomasta käytöksestä kyllä voit syyttää sitä, kun se ei yhtään katsonut sun perääsi Tampereella kun olit ensimmäistä kertaa vauhtipäissäsi, mutta tästäkin päästään taas siihen seikkaan ettei sulla pitäisi kaksikymmentäkolmevuotiaana enää olla tarvetta huoltajalle.


Mut jutellaan lisää tästä aiheesta kasvotusten. Mun oli vaan pakko saada nää ajatukset purettua ja siirrettyä sulle. Nyt pitää varmaan alkaa lopetella kun Zorro haluaa koneelle...


Pärjäilehän, olet tärkeä!
xxx
Mona "


Rullasin pitkää sähköpostiviestiä näytöllä edestakaisin, luin sen läpi alusta loppuun sana sanalta varmaan kuudesti, mutta silti tuntui että siinä oli aivan liikaa pureksittavaa ja nieltävää yhdeksi kertaa. Olisi tehnyt mieli ottaa printti ja eristäytyä huoneeseen koko loppuillaksi vain tujottamaan sitä. Melkoinen informaatiopommi, jonka sulaminen ottaisi varmasti aikansa.

Mikä päivä, huokaisin mielessäni palauttaessani läppäriä kansliaan. Tupakkaparvekkeella eristäydyin nurkkaan johon ilta-aurinko ei paistanut, selkä muihin päin imeskelin savukettani hitaasti kuin nautiskelisin viimeistä röökiä matkalla sähkötuoliin. Ei tuntunut sulavan vieläkään.

Iltapalalla otin kaksi ruisleipää kahden paahtoleipäviipaleen sijaan, päälle otin tomaattia mutta skippasin suolakurkut. Mutustin ateriani hiljaisuuden vallitessa, nostamatta hetkeksikään katsetta mehulasista jota tuijotin.
Iltalääkkeidenjakojonossa mietin yhä Monan sähköpostia. Mieleen nousi polttelemaan eristyisesti kaksi lausetta. " Luulisi että etenkin sun taustoilla sitä osaisi tossa iässä jo ottaa vastuun omista tekemisistään. " " ...ei sulla pitäisi kaksikymmentäkolmevuotiaana enää olla tarvetta huoltajalle. " Olin mielessäni kaikessa hiljaisuudessa kaiken aikaa pitänyt perimmäisenä syyllisenä osastollejoutumisestani ja kaikesta ikävästä jotain muuta. Milloin Joonasta, milloin Jeremiasta, Tanea, Lindaa... Vaikka totuus oli se että ne olivat kiskoneet omat mömmönsä, eivät missään vaiheessa pakottaneet mua mukaan jakamaan pottia ja sekoamaan.

Sinä iltana jouduin pyytämään unilääkeannoksen tuplana saadakseni unta.

Blokki

Mie yritän kirjoittaa. Ihan oikeasti yritän. Mutta ku. Mutkun mutkun.
Henkilökohtaisessa elämässä tapahtunut kaikenlaista ikävää sontaa. Meni melkein puolentoista vuoden seurustelusuhde poikki ja... no, ainoastaan se on tapahtunut. Mutta siitä voi ihan hyvin halvaantua henkisesti vähäksi aikaa.

Ei jaksa tehdä mitään, kämppä ympärillä paskaantuu. Se mikä ennen oli keittiönpöytä, on nyt vaan helvetillinen sekamelska piuhoja ja atk-tarvikkeita kun oon parkkeerannut datauspisteeni tähän. Tai jos oikein laiskottaa, dataan sängyssä mistä johtuen lakanat on täynnä sipsinmuruja ja tupakantuhkaa.

Maanantaihin mennessä pitäisi edes puoliksi saada koottua itsensä, meen allekirjoittamaan työsopimuksen, wou. En oo ees verokorttia saanut sitä varten etsittyä tai mitään.
Jos olisin yhtään enemmän jumissa, olisin tyyny.

-SM-


34. luku


Makoilin silmät kiinni sängyllä huoneessani.

Hoitaja, joka oli päästänyt mut sisään, näytti äkäiseltä sanoessaan että olivat hoitotiimissä luulleet jo että minä olin karannut. Silmiin katsomatta pahoittelin ja pyysin anteeksi sitä että olin kadottanut ajantajuni.

- No ymmärtäähän tuon kun ekaa kertaa pääsit ulkoilmaan, hoitaja sanoi hymyillen. – Pääasia että kuitenkin tulit takaisin.

Se kysyi vielä, tahdoinko jutella jostakin, keventää mieltäni tapaamisen aikaansaamista tunteista. Mutisin ettei vierailija ollut paljon puhuttu ex-mieheni ja luikin huoneeseeni.

Tuntuu melko uskomattomalta että ensimmäinen ihminen joka mua tuli tänne tapaamaan oli Pinkki. Ja että se tarjosi mulle savut ja siinä ohessa kertoi oikean nimensä. Petteri Mäki-Paakkanen, tosin en hetkeäkään usko että se puhui totta sukunimestään, ei vaan voi olla, liian suuri yhteensattuma.


Näen Joonaksen puolen tunnin päästä, yhtäkkiä se ei huvita mua enää yhtään. Koska, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, Pinkki oli oikeassa. Ei siihen voi luottaa pätkääkään. Joo, oli tosi herttainen teko että se silloin aikanaan puhui mut ulos siitä törkeästä h:sta, mutta linnasta päästyään se ei ole tehnyt mua kohtaan mitään herttaista. Pelkkää paskaa. Ja sitä on kaikki yrittäneet mulle viimeiset kaksi ja puoli vuotta hokea, tuntuu jotenkin tosi hullulta että vasta PINKKI sai mut ymmärtämään sen.
Pitäisikö mun oikeasti lyödä? Koska kun mietin sitä baari-iltaa ja niitä varastettuja rahoja, mun sisällä kuohahtaa vain viha, ei mikään hiuksenhieno himmennys vaan puhdas, käsittelemätön, tappava raivo. Voisin repiä sen lävistykset yksitellen irti, tarttua sitä hiuksista, pamauttaa polvella naamaan, ottaa lihakoukun ja avata sen peräaukosta takaraivoon. Vaikka se nyt yhtäkkiä haluaisikin mut takaisin niin mitä sitten, miten minä koskaan enää pystyn luottamaan siihen sellaisen tempun jälkeen? Yhtäkkiä jokainen Jeremiaksen koskaan sanoma tylyttäminen mun tunteista sitä kohtaan tuntuu kiveen hakatulta totuudelta, se on vaan kierosilmäinen hippi joka aiheuttaa vitusti ongelmia. Paitsi ettei se ole hippi, koska hipit on mukavia ihmisiä.

- Maura, sulle ois vieraita.

Kynä pysähtyi kesken lauseen, sydän pysähtyi kesken lyönnin. H-hetki oli käsillä. Koko matkan käytävää pitkin vierashuoneeseen pyöritin päässäni kantoja puolesta ja vastaan, lyödäkö vai eikö lyödä.

- Voidaanko me mennä ulos? kysyin hoitajalta käsi vierashuoneen ovenkahvalla. - Edes tohon sisäpihalle.
- En kyllä oikein tiedä..., oli vastaus joka sai tutisevat jalkani vispaamaan entistä pahemmin. - No jos nyt poikkeusluvalla vartin verran, ja se sit kans on se vartti, ei minuuttiakaan yli.
- Kiitos, henkäisin. Tuijotin kiinni olevaa ovea, enää hetki itsensä kasailua ja sitten menisin, sitten menisin ja joko huitaisen tai jätän huitomatta, olkoon homma täysin intuitioni varassa.

Tee nyt saatana jotain, et sä voi koko päivää käsi siinä kahvalla seistä ääni päässäni ärähti ja se sai muhun puhtia, painoin kahvan alas ja avasin oven. Olin tuskin edes ehtinyt päästä huoneen sisäpuolelle kun Mona roikkui kaulassani.

- Mulla on ollut niin ikävä sua, se rääkäisi ja rutisti mua niin tiukasti että meinasin tukehtua rintoihinsa. - Sä oot lihonut! Siis pelkästään hyvä juttu vaan. Näytät hyvältä!

Osastolla ei turvallisuussyistä ollut peilejä, en ollut nähnyt kuvajaistani viikkoihin, mutta pieni aavistus mulla oli pyöristymisestä kun sairaalan XS-kokoisten college-housujen kuminauhasta jäi punertava raita alavatsaan ja oli pakko pyytää isompaa kokoa.

- Kiitos, mumisin ja pyristelin irti halauksesta joka voimakkuutensa takia alkoi muistuttaa kuristamisyritystä. Mona siirtyi istumaan sohvalle Zorron viereen ja sydän jätti lyönnin väliin. Joonas istui nojatuolissa pariskunnan oikealla puolella, neitimäisesti jalat ristissä, mutta komealta se siitä huolimatta näytti. Sen tukka oli kasvanut sen verran että sen sai pienelle ponnarille, iho oli alkukesän auringossa kevyesti ruskettunut ja hihaton paita teki oikeutta lihaksikkaille käsivarsille. Se katsoi mua, hymyili ja nyökkäsi tervehdykseksi.
Yhtäkkiä huoneessa oli kuuma, aivan liian kuuma, jähmetyin enkä tiennyt paskan vertaa mitä sanoa, mihin katsoa, miten hengittää, mihin istua. Mona huomasi jäätymiseni ja kiirehti sanomaan:
- Niin pitäisikö meidän sinne pihalle lähteä, tää huone on vähän ankea...

Nyökkäsin sanaakaan sanomatta. Koko matka vierashuoneesta hissille, hissiltä ulko-ovelle ja sisäpihalle meni sumussa, painostavan hiljaisessa sumussa sillä kukaan ei sanonut mitään. Mona, Zorro ja Joonas istuivat auringonlämmittämälle vihreälle penkille, minä kolmikon eteen maahan.

- No niin..., puuskahdin kun olin tarpeeksi kauan ihmetellyt sairaalatossujani ja maassa olevaa hiekkaa. - Mitäs kuuluu?

Mona ja Zorro käänsivät katseensa kohti Joonasta kuin selventääkseen että kysymykseni oli lähinnä osoitettu sille.

- Ihan..., kuului äärimmäisen tyhjentävä vastaus. - Miten sä oot voinut?
- Ratkiriemukkaasti suorastaan, puuskahdin. - Voisin kyllä tahtoa jo kotiin.
- Onks sulla mitään tietoa koska pääset pois?

Pyöritin päätäni, yksinkertaisimpienkin lauseiden muodostaminen tuntui mahdottomalta. Kiusaantuneisuus tarttui, Zorro hypisteli poissaolevan näköisenä rastojaan, Mona tutkaili kynsinauhojaan.

Oliko sittenkään niin vitun hyvä idea raahata toi mukaan, mutisin mielessäni ja toivoin että telepaattinen viestini tavoitti Monan.

- Tässä on muuten nää tuliaiset, Mona totesi yhtäkkiä ja kaivoi kangaskassistaan kaksi maksikokoista tupakka-askia, puolentoista litran Coca cola -pullon ja Taffelin sipsipussin.
- Kiitos, nyt mä ainakin lihon, naurahdin.

- No sulla on varaakin, Joonas hymähti. - Saisit saada vaikka parikymmentä kiloakin painoa lisää. Mulla on ikävä sun persettä.

Hetki sitten vallinnut painostava hiljaisuus muuttui hiljaisuudeksi, jonka rinnalla tunnelma hautajaisissa muistutti pirireivejä.

- Anteeksi mitä? pärskähdin. - Tänne tullessas sä et voi sanoa mulle edes "moi", et voi vastata kuulumistenkyselyyn muuta kuin yhdellä sanalla ja ensimmäinen asia minkä sanot mulle on että "mulla on ikävä sun persettä"?!

Se tunne lähti jostain vatsanpohjalta, kulki molempia kylkiä pitkin rintalastan alle ja eteni siitä selkärankaa pitkin päähän ja aivojen alkukantaisimpiin osiin muuttaen siinä mennessään sydämen tunne-elimestä sotarummuksi. En muista että olisin tuntenut pitkään, pitkään aikaan sitä niin voimakkaasti selvinpäin, tosin en silläkään hetkellä ihan täysin selvä ollut vaan lievästi jälkisavuissa.
Sillä tunteella oli yksinkertainen kaksiosainen nimi: murhanhimo.
Mona tunnisti sen ilmeestäni ja laittoi käden rauhoittelevasti olkapäälleni, sysäsin sen syrjään ja ponnahdin seisomaan, yhtäkkiä kaikki Pinkin tarjoamien savujen tuoma säyseys oli poissa ja välittämättä vähän matkan päässä istuvista kanssahulluista annoin tulla suoraa huutoa.

- Kusipää! Saatanan vitun kusipää! Saatanan helvetin nilkki kusipää huora paska!

- No en mä nyt sitä niin tarkottanut, Maura-kulta hei..., Joonas änkytti, mutta sen puolustautuminen oli yhtä hyödyllistä kuin jos se olisi puhunut kivelle.
- Älä sinä siinä yhtään kullittele mua! Tai no, kullillas sä varmaan ajattelit kun tänne päätit tulla! Viimeksi kun erehdyin luottamaan suhun meni rahat ja järki, nyt sitten ajattelit että viet homman loppuun luikertelemalla mun pöksyihin.

Yhtäkkiä huutoni vaikutuksesta silmissä kutistunut Joonas ei enää ollutkaan vain Joonas, se oli kaikki viimeisen kahden vuoden aikana tapahtunut, se oli mutsinsa, se oli Linda, se oli Tane, kaikki elämääni hankaloittaneet ja tuhonneet ihmiset ja tilanteet henkilöityi sen ryhdittömässä, pelokkaassa olemuksessa. Persoonattomassa lammasmaisessa olemuksessa, ne lihakset, lävistykset, tatuoinnit, kampaus, se ei ollut Joonas Leppävirta vaan mun luomus, kuori, jonka se oli omaksunut itselleen kelvatakseen mulle, ja peittääkseen sen että todellisuudessa se oli yhä se liimalettinen nörttipoika joka ei voinut juoda olutta jollei puolet pullon sisällöstä ollut vettä. Äidin pikku kultapoika. Minun äitini vammauttaneen rattijuopon poika.

- Tota, ehkä on parempi jos me mennään odottamaan autoon..., Zorro mutisi, se joutui korottamaan ääntään jotta se olisi kuulunut spontaanin avautumiskarjumiseni yli.

- Maura-rakas..., Joonas parahti, se kuulosti siltä kuin itkisi tai ainakin oli hyvin lähellä sitä. - En mä oikeasti... tarkoittanut sitä niin... Kuuntele mua...
- Mä olen kuunnellut sun valheitas tarpeeksi, tuhahdin. - Mene Zorron kanssa autoon ja pysy siellä. Mutta pysy helvetin kaukana siitä ratista jos oot liikennekäyttäytymisessäs yhtään tullut nyrkillä tapettavaan huoramutsiisi.

Multa olisi löytynyt varastosta vielä pahempaakin settiä, mutta Zorro tarttui eksääni käsipuolesta ja lähti taluttamaan kohti parkkipaikkaa. Miesten mentyä Mona tuijotti mua silmät pyöreinä.

- Okei, olin varautunut melkein kaikkeen mutta... mitä helvettiä toi oli? se puuskahti.
- Se oli Maura joka ei ole enää psykoosissa, ilmoitin ylväästi ja sytytin tupakan.
- No vaikka et olisikaan niin pitikö sun se ihan paskaksi haukkua?
- En mä sitä ihan paskaksi haukkunutkaan, mikä toisaalta vähän harmittaa. Seuraavaksi olisin varmaan tarttunut sen mulkun kokooon ja suorituksiin sängyssä.
- ...mutta sähän sanoit aina että sillä on iso ja että se on hyvä sängyssä?
- Valehtelin.
- Miks?
- Tiedätkö sen sanonnan että rakastuminen saa pienetkin asiat tuntumaan isoilta ja merkityksellisiltä...?

Mona repesi nauramaan, sen nauru oli niin aito ja raikas että se sai mut hymyilemään, ja pian räkätettiin hulluina molemmat.

- No, se huokaisi kun vihdoin sai kikatukseltaan puhuttua. - Saitko sä nyt mitä sä halusit?
- Sain, huokaisin ja sanomaani tehostaakseni heittäydyin makaamaan selälleni ja vedin syvän, helpottuneen hengenvedon. - En joutunut turvautumaan fyysiseen väkivaltaan, hoidin tilanteen erittäin aikuismaisesti ja mallikkaasti ja... äläkä virnuile siinä, oon pöpilässä joten skitso käytös on sallittua ellei jopa suotavaa... niin ja ennenkaikkea: nyt mä olen vapaa.