34. luku

Makoilin silmät kiinni sängyllä huoneessani.

Hoitaja, joka oli päästänyt mut sisään, näytti äkäiseltä sanoessaan että olivat hoitotiimissä luulleet jo että minä olin karannut. Silmiin katsomatta pahoittelin ja pyysin anteeksi sitä että olin kadottanut ajantajuni.

- No ymmärtäähän tuon kun ekaa kertaa pääsit ulkoilmaan, hoitaja sanoi hymyillen. – Pääasia että kuitenkin tulit takaisin.

Se kysyi vielä, tahdoinko jutella jostakin, keventää mieltäni tapaamisen aikaansaamista tunteista. Mutisin ettei vierailija ollut paljon puhuttu ex-mieheni ja luikin huoneeseeni.

Tuntuu melko uskomattomalta että ensimmäinen ihminen joka mua tuli tänne tapaamaan oli Pinkki. Ja että se tarjosi mulle savut ja siinä ohessa kertoi oikean nimensä. Petteri Mäki-Paakkanen, tosin en hetkeäkään usko että se puhui totta sukunimestään, ei vaan voi olla, liian suuri yhteensattuma.


Näen Joonaksen puolen tunnin päästä, yhtäkkiä se ei huvita mua enää yhtään. Koska, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, Pinkki oli oikeassa. Ei siihen voi luottaa pätkääkään. Joo, oli tosi herttainen teko että se silloin aikanaan puhui mut ulos siitä törkeästä h:sta, mutta linnasta päästyään se ei ole tehnyt mua kohtaan mitään herttaista. Pelkkää paskaa. Ja sitä on kaikki yrittäneet mulle viimeiset kaksi ja puoli vuotta hokea, tuntuu jotenkin tosi hullulta että vasta PINKKI sai mut ymmärtämään sen.
Pitäisikö mun oikeasti lyödä? Koska kun mietin sitä baari-iltaa ja niitä varastettuja rahoja, mun sisällä kuohahtaa vain viha, ei mikään hiuksenhieno himmennys vaan puhdas, käsittelemätön, tappava raivo. Voisin repiä sen lävistykset yksitellen irti, tarttua sitä hiuksista, pamauttaa polvella naamaan, ottaa lihakoukun ja avata sen peräaukosta takaraivoon. Vaikka se nyt yhtäkkiä haluaisikin mut takaisin niin mitä sitten, miten minä koskaan enää pystyn luottamaan siihen sellaisen tempun jälkeen? Yhtäkkiä jokainen Jeremiaksen koskaan sanoma tylyttäminen mun tunteista sitä kohtaan tuntuu kiveen hakatulta totuudelta, se on vaan kierosilmäinen hippi joka aiheuttaa vitusti ongelmia. Paitsi ettei se ole hippi, koska hipit on mukavia ihmisiä.

- Maura, sulle ois vieraita.

Kynä pysähtyi kesken lauseen, sydän pysähtyi kesken lyönnin. H-hetki oli käsillä. Koko matkan käytävää pitkin vierashuoneeseen pyöritin päässäni kantoja puolesta ja vastaan, lyödäkö vai eikö lyödä.

- Voidaanko me mennä ulos? kysyin hoitajalta käsi vierashuoneen ovenkahvalla. - Edes tohon sisäpihalle.
- En kyllä oikein tiedä..., oli vastaus joka sai tutisevat jalkani vispaamaan entistä pahemmin. - No jos nyt poikkeusluvalla vartin verran, ja se sit kans on se vartti, ei minuuttiakaan yli.
- Kiitos, henkäisin. Tuijotin kiinni olevaa ovea, enää hetki itsensä kasailua ja sitten menisin, sitten menisin ja joko huitaisen tai jätän huitomatta, olkoon homma täysin intuitioni varassa.

Tee nyt saatana jotain, et sä voi koko päivää käsi siinä kahvalla seistä ääni päässäni ärähti ja se sai muhun puhtia, painoin kahvan alas ja avasin oven. Olin tuskin edes ehtinyt päästä huoneen sisäpuolelle kun Mona roikkui kaulassani.

- Mulla on ollut niin ikävä sua, se rääkäisi ja rutisti mua niin tiukasti että meinasin tukehtua rintoihinsa. - Sä oot lihonut! Siis pelkästään hyvä juttu vaan. Näytät hyvältä!

Osastolla ei turvallisuussyistä ollut peilejä, en ollut nähnyt kuvajaistani viikkoihin, mutta pieni aavistus mulla oli pyöristymisestä kun sairaalan XS-kokoisten college-housujen kuminauhasta jäi punertava raita alavatsaan ja oli pakko pyytää isompaa kokoa.

- Kiitos, mumisin ja pyristelin irti halauksesta joka voimakkuutensa takia alkoi muistuttaa kuristamisyritystä. Mona siirtyi istumaan sohvalle Zorron viereen ja sydän jätti lyönnin väliin. Joonas istui nojatuolissa pariskunnan oikealla puolella, neitimäisesti jalat ristissä, mutta komealta se siitä huolimatta näytti. Sen tukka oli kasvanut sen verran että sen sai pienelle ponnarille, iho oli alkukesän auringossa kevyesti ruskettunut ja hihaton paita teki oikeutta lihaksikkaille käsivarsille. Se katsoi mua, hymyili ja nyökkäsi tervehdykseksi.
Yhtäkkiä huoneessa oli kuuma, aivan liian kuuma, jähmetyin enkä tiennyt paskan vertaa mitä sanoa, mihin katsoa, miten hengittää, mihin istua. Mona huomasi jäätymiseni ja kiirehti sanomaan:
- Niin pitäisikö meidän sinne pihalle lähteä, tää huone on vähän ankea...

Nyökkäsin sanaakaan sanomatta. Koko matka vierashuoneesta hissille, hissiltä ulko-ovelle ja sisäpihalle meni sumussa, painostavan hiljaisessa sumussa sillä kukaan ei sanonut mitään. Mona, Zorro ja Joonas istuivat auringonlämmittämälle vihreälle penkille, minä kolmikon eteen maahan.

- No niin..., puuskahdin kun olin tarpeeksi kauan ihmetellyt sairaalatossujani ja maassa olevaa hiekkaa. - Mitäs kuuluu?

Mona ja Zorro käänsivät katseensa kohti Joonasta kuin selventääkseen että kysymykseni oli lähinnä osoitettu sille.

- Ihan..., kuului äärimmäisen tyhjentävä vastaus. - Miten sä oot voinut?
- Ratkiriemukkaasti suorastaan, puuskahdin. - Voisin kyllä tahtoa jo kotiin.
- Onks sulla mitään tietoa koska pääset pois?

Pyöritin päätäni, yksinkertaisimpienkin lauseiden muodostaminen tuntui mahdottomalta. Kiusaantuneisuus tarttui, Zorro hypisteli poissaolevan näköisenä rastojaan, Mona tutkaili kynsinauhojaan.

Oliko sittenkään niin vitun hyvä idea raahata toi mukaan, mutisin mielessäni ja toivoin että telepaattinen viestini tavoitti Monan.

- Tässä on muuten nää tuliaiset, Mona totesi yhtäkkiä ja kaivoi kangaskassistaan kaksi maksikokoista tupakka-askia, puolentoista litran Coca cola -pullon ja Taffelin sipsipussin.
- Kiitos, nyt mä ainakin lihon, naurahdin.

- No sulla on varaakin, Joonas hymähti. - Saisit saada vaikka parikymmentä kiloakin painoa lisää. Mulla on ikävä sun persettä.

Hetki sitten vallinnut painostava hiljaisuus muuttui hiljaisuudeksi, jonka rinnalla tunnelma hautajaisissa muistutti pirireivejä.

- Anteeksi mitä? pärskähdin. - Tänne tullessas sä et voi sanoa mulle edes "moi", et voi vastata kuulumistenkyselyyn muuta kuin yhdellä sanalla ja ensimmäinen asia minkä sanot mulle on että "mulla on ikävä sun persettä"?!

Se tunne lähti jostain vatsanpohjalta, kulki molempia kylkiä pitkin rintalastan alle ja eteni siitä selkärankaa pitkin päähän ja aivojen alkukantaisimpiin osiin muuttaen siinä mennessään sydämen tunne-elimestä sotarummuksi. En muista että olisin tuntenut pitkään, pitkään aikaan sitä niin voimakkaasti selvinpäin, tosin en silläkään hetkellä ihan täysin selvä ollut vaan lievästi jälkisavuissa.
Sillä tunteella oli yksinkertainen kaksiosainen nimi: murhanhimo.
Mona tunnisti sen ilmeestäni ja laittoi käden rauhoittelevasti olkapäälleni, sysäsin sen syrjään ja ponnahdin seisomaan, yhtäkkiä kaikki Pinkin tarjoamien savujen tuoma säyseys oli poissa ja välittämättä vähän matkan päässä istuvista kanssahulluista annoin tulla suoraa huutoa.

- Kusipää! Saatanan vitun kusipää! Saatanan helvetin nilkki kusipää huora paska!

- No en mä nyt sitä niin tarkottanut, Maura-kulta hei..., Joonas änkytti, mutta sen puolustautuminen oli yhtä hyödyllistä kuin jos se olisi puhunut kivelle.
- Älä sinä siinä yhtään kullittele mua! Tai no, kullillas sä varmaan ajattelit kun tänne päätit tulla! Viimeksi kun erehdyin luottamaan suhun meni rahat ja järki, nyt sitten ajattelit että viet homman loppuun luikertelemalla mun pöksyihin.

Yhtäkkiä huutoni vaikutuksesta silmissä kutistunut Joonas ei enää ollutkaan vain Joonas, se oli kaikki viimeisen kahden vuoden aikana tapahtunut, se oli mutsinsa, se oli Linda, se oli Tane, kaikki elämääni hankaloittaneet ja tuhonneet ihmiset ja tilanteet henkilöityi sen ryhdittömässä, pelokkaassa olemuksessa. Persoonattomassa lammasmaisessa olemuksessa, ne lihakset, lävistykset, tatuoinnit, kampaus, se ei ollut Joonas Leppävirta vaan mun luomus, kuori, jonka se oli omaksunut itselleen kelvatakseen mulle, ja peittääkseen sen että todellisuudessa se oli yhä se liimalettinen nörttipoika joka ei voinut juoda olutta jollei puolet pullon sisällöstä ollut vettä. Äidin pikku kultapoika. Minun äitini vammauttaneen rattijuopon poika.

- Tota, ehkä on parempi jos me mennään odottamaan autoon..., Zorro mutisi, se joutui korottamaan ääntään jotta se olisi kuulunut spontaanin avautumiskarjumiseni yli.

- Maura-rakas..., Joonas parahti, se kuulosti siltä kuin itkisi tai ainakin oli hyvin lähellä sitä. - En mä oikeasti... tarkoittanut sitä niin... Kuuntele mua...
- Mä olen kuunnellut sun valheitas tarpeeksi, tuhahdin. - Mene Zorron kanssa autoon ja pysy siellä. Mutta pysy helvetin kaukana siitä ratista jos oot liikennekäyttäytymisessäs yhtään tullut nyrkillä tapettavaan huoramutsiisi.

Multa olisi löytynyt varastosta vielä pahempaakin settiä, mutta Zorro tarttui eksääni käsipuolesta ja lähti taluttamaan kohti parkkipaikkaa. Miesten mentyä Mona tuijotti mua silmät pyöreinä.

- Okei, olin varautunut melkein kaikkeen mutta... mitä helvettiä toi oli? se puuskahti.
- Se oli Maura joka ei ole enää psykoosissa, ilmoitin ylväästi ja sytytin tupakan.
- No vaikka et olisikaan niin pitikö sun se ihan paskaksi haukkua?
- En mä sitä ihan paskaksi haukkunutkaan, mikä toisaalta vähän harmittaa. Seuraavaksi olisin varmaan tarttunut sen mulkun kokooon ja suorituksiin sängyssä.
- ...mutta sähän sanoit aina että sillä on iso ja että se on hyvä sängyssä?
- Valehtelin.
- Miks?
- Tiedätkö sen sanonnan että rakastuminen saa pienetkin asiat tuntumaan isoilta ja merkityksellisiltä...?

Mona repesi nauramaan, sen nauru oli niin aito ja raikas että se sai mut hymyilemään, ja pian räkätettiin hulluina molemmat.

- No, se huokaisi kun vihdoin sai kikatukseltaan puhuttua. - Saitko sä nyt mitä sä halusit?
- Sain, huokaisin ja sanomaani tehostaakseni heittäydyin makaamaan selälleni ja vedin syvän, helpottuneen hengenvedon. - En joutunut turvautumaan fyysiseen väkivaltaan, hoidin tilanteen erittäin aikuismaisesti ja mallikkaasti ja... äläkä virnuile siinä, oon pöpilässä joten skitso käytös on sallittua ellei jopa suotavaa... niin ja ennenkaikkea: nyt mä olen vapaa.

Prologi, uusi versio

Hetkittäin.

Hetket pitkittäin.

Pitkät hetket päällekkäin,

hetki päätä

säälittää hetkittäin.

Tiedättekö tunteen mikä iskee sillä hetkellä, kun tajuaa olleensa subjektina lauseessa jonka verbi johti tuulen kääntymiseen?

Mulla oli aavistus tuulen kääntymisestä kun Joonaksella oli toista päivää kännykkä pois päältä.

Varmuus tuli vasta sillä hetkellä kun avasin kotimme ulko-oven. Jo eteisessä huomasin että asunto oli läpikotaisin pengottu. Vaatehuoneen ovi oli avoinna, pahaa aavistellen kurkkasin sisään. Tyhjä.

- Mä en voi mennä tänne... Mä en voi...

- Kokoa ittes nainen. Älä kato ympärilles, ota tavaras ja mennään...

- Missä Olvi on? Onks ne paskiaiset vieneet Olvinkin? Mitä helvettiä?

Säntäilin ympäri kaksiota. Mut tavoitettiin keittiöstä, koura tarrasi päähäni semmoisella voimalla että luulin rastojeni repeytävän irti.

- Rauhoitu! Tolla riehumisella sä et muuta mitään! Se koira on nyt pienin sun ongelmista. Kerää tavaras niin mennään!

Nielin kyyneliä, olin kaksi vuorokautta porannut siihen malliin että se oli yllättävän helppoa, niitä ei tainnut enää olla edes jäljellä itkettäväksi.

- Eiks olis järkevintä mennä vaan antautumaan?

- ”Antautumaan”, missä helvetin haavemaailmassa sä elät?

- Tää on kaikki mun syytä...

- Sun syytä on kohta mun hermoromahdus jos ei aika pian poistuta tästä kuumottavasta kämpästä!

- Mulle laitetaan haku päälle ja...

- Helvetti! Tärkeintä ei oo nyt se kuka on syyllinen, vaan se kuka jäi kiinni!

- Eiks tässä kaaoksessa oo sulle tarpeeksi kiinni jäämisen makua?!

Tukastani kiinni pitävä käsi nytkähti siihen malliin että käden omistajan selkeästi teki mieli pamauttaa pääni astiakaapin oveen, mutta viime hetkellä rauhaarakastava kotikasvatus kolkutti takaraivossaan ja liike jäi puolittaiseksi.

- Okei. Okei, mä kerään tavarani, sitten lähdetään menemään. Okei...

Jäin mielipuolisesti hokemaan sanaa ”okei” samalla kun kävelin ympäri raiskattua kotiani ja listasin päässäni asioita joita mahdollisesti tarvitsisin mukaan määrittelemättömän pituista evakkoani varten. Kymmenessä minuutissa olin kerännyt kaiken mielestäni tarpeellisen kahteen muovikassiin, olin valmis hyvästelemään kotini, joka tuntui sillä hetkellä myllätyltä rikospaikalta.

                      Hyvästeille ei kuitenkaan jätetty aikaa vaan mut raahattiin kädestä pitäen ulos, istutettiin autoon, ovi lyötiin kiinni.

Itkin koko ajomatkan, puolivälissä matkaa Jeremias naksautti autoradion niin kovalle etten itsekään kuullut omaa ulinaani. Harmaan kerrostalon pihaan päästyämme se sanoi että mun oli syytä lopettaa vinkuminen saman tien, ellen halunnut viettää sen luona majailemaani evakkoaikaa parvekkeella. Suljin suuni ja räpsyttelin kyyneleet silmistä.

Jeremiaksen kaksio haisi tunkkaiselle, tupakalle ja ovea avatessamme myös jollekin muulle, vähän tupakkamaiselle mutta ei sitten kuitenkaan, makealle ja herkulliselle.

- Vitun idiootit!

Jeremias tömisteli keittiöön missä Mona ja Aatso istuivat pöydän ääressä viattoman näköisinä sätkät suupielissään.

- Poltatteko te kämpässä missä piilottelee muija jonka avomies taitaa parhaillaan olla kopissa törkeästä huumausainerikoksesta?!

- Rauhoitu, Aatso hymähti. – Eiköhän ne ekana mene etsimään sitä sen vanhempien luota tai jotain, tuskin ne nyt heti osaa tänne tulla...

- Ei voi koskaan olla liian varma, Jeremias murisi. – Kuumottavaa, ihan helvetin kuumottavaa. Sen hintti-Jontun takia ollaan kohta kaikki kusessa...

Jeremias ehti tuskin sanoa lausettaan loppuun, kun ovikello soi pari kertaa terävästi. Lähimpänä ikkunaa istunut Mona vilkaisi ulos.

- Ikävä kyllä Jeremias taitaa olla kerrankin oikeassa..., se mutisi ja nielaisi kuuluvasti. – Kytät.

Vilkaistiin kaikki neljä kauhuissamme toisiamme. Tilanne oli vain hetken päässä pakokauhusta, Aatso heitti salamannopeasti imeskelemänsä sätkän lavuaariin, Mona tempaisi tuuletusikkunan auki ja Jeremias meni painamaan liesituulettimen päälle.

- Mee mun makuuhuoneeseen, se komensi mua. – Siihen keskimmäiseen vaatekaappiin sä mahdut seisomaan. Mä puhun ne pois. Mene!

Ehdin juuri ja juuri kaivautua Jeremiaksen takkien ja kauluspaitojen taakse kun kuulin kuinka ovi avattiin.

- Jeremias Seppänen?

- Olen.

- Etsitään Maura Mäkipaakkaa, tietojemme mukaan olette ystäviä. Häntä epäillään osallisuudesta törkeän huumausainerikoksen valmisteluun.

- Joo, ollaan mutta ei oo vähään aikaan näkynyt.

- Voimmeko tulla sisään?

- Onks teillä kotietsintälupa?

- Ei mutta sellainen saadaan kyllä tarvittaessa, täällä nimittäin haisee marihuana.

Kiroilin ääneen. Ilmeisesti Jeremiaksella ei ollut muua vaihtoehtoa kuin siirtyä pois ovelta, kuulin kuinka askeleet veivät eteisestä keittiöön. Liesituuletin puhalsi sen verran kovalla etten saanut kunnolla selvää puheesta, mutta erotin varsin hyvin kuinka toinen poliiseista sanoi ilmeisesti Aatsolle:

- Tyhjennäpä hippi taskusi.

Mielessäni kävin läpi mitä seuraavaksi tapahtuisi. Keittiössä palaneet pilvet olivat mitä todennäköisimmin Aatson, ne löytyisi sen taskuista. Koko asunto pengottaisiin koska siellä saattaisi olla lisää huumeita, ja joka ikinen kerta se penkominen kohdistui myös vaatekaappeihin.

                      Harkitsin säntääväni ulos piilopaikastani, makuuhuoneen tuuletusikkunasta mahtuisin ulos juuri ja juuri jos vedän vatsaa sisään, voisin kiivetä ränniä pitkin alemmassa kerroksessa asuvan opiskelijatytön ikkunalle, koputella siihen ja selittää tilanteen, pääsisin kuin koira vaatekaapista... tai katkoisin kaikki kehoni luut ja päätyisin pidätysselliin kokovartalokipsissä mikä tekisi kokemuksesta vielä normaaliakin vittumaisemman.

Eteisen kaappeja availtiin, Jeremias meuhkasi.

- Selviät helpommalla jos vapaaehtoisesti kerrot missä sun huumeet on piilossa, toinen poliiseista sanoi. Samassa kuulin kuinka makuuhuoneen oven kahva painettiin alas. Kuulostelin raskaita askelia, ne selvästi kuuluivat isompikokoiselle miehelle, joten pelini oli pelattu. Naispoliisin olisin vielä pystynyt tönäisemään syrjään ja juoksemaan niin helvetillisesti ulko-ovelle ja siitä ulos, mutta kaapinkokoiselle miespoliisille en voisi mitään. Voisin korkeintaan purra. Sydämeni takoi sellaisella nopeudella että päässä alkoi heittää. Kaapin pimeys muuttui silmissäni punasävyiseksi, kuulin jo poliisin hengityksen, meidän välissämme oli enää vain ohut vaatekaapin ovi, jonka avautumishetkestä en muistanut muuta kuin sen, että valo sattui silmiin, ja poliisin lievästi huvittuneelta kuulostaneen äänensävyn tämän sanoessa:

- Maura Mäkipaakka, otaksun? Teidät on pidätetty.

Mulle laitettiin käsiraudat, Aatsolle ei. Monalta ei löytynyt mitään, se lähti asunnosta itkien ja paniikkikohtauksen partaalla. Jeremiaksenkin taskut osoittautuivat tyhjiksi, ainoa rikos mihin se oli syyllistynyt oli se että sen asunnossa oli poltettu kannabistuotteita. Koko kämpän myllääminen kesti kolme varttia, sen aikaa jouduimme odottamaan kiinniotettuina keittiössä.

                      Meitä lähdettiin saattamaan portaita alas, pieneen hissiin ei olisi mahtunut neljää ihmistä joista puolet olivat isokokoisia poliiseja. Kädet selän taakse sidottuina rappusissa kävely osoittautui äärimmäisen epämukavaksi. Pihalla oli naapurin rouva kahden lapsensa kanssa ja kaikki kolme tuijottivat meitä astuessamme rapusta ulos.

- Tässä taas hippejä viedään, Aatso hymähti mulle, itseänikin nauratti vähän tilanteen kliseisyys, kahta rastatukkaista nuorta aikuista raahattiin maijaan pilvenpolton takia. Siitä oli monet räppibiisit tehty.

En ollut vieraillut valtion hotellissa sitten teinivuosien, miljöö oli tunnelmineen jotenkuten muistissa mutta silti sen ankeus, ahdistavuus ja virtsanhajuisuus tuli melkein shokkina.

- Sut haetaan muutaman tunnin päästä kuulusteluihin, tylyn ja työhönsäkyllästyneen näköinen vartija totesi ennen kuin pamautti paksun metallioven kiinni, pamaus kaikui hetken ja sitä kaikua seurasi vain piinallinen, melkein huutava hiljaiusuus. Heittäydyin ovea vasten ja aloin takoa sitä nyrkein, huusin solvauksia poliisivaltiosta, natsisioista, mielivallasta ja kaikki muutkin mahdollisimman kornit siinä tilanteessa heitettävät taisteluhuudot. En ole varma pieksinkö ovea viisi vai viisitoista minuuttia, mutta kun lopulta kyllästyin, kyyneleet valuivat taas ja olo oli enemmän kuin epätoivoinen. Mieleen tuli ajatus jota olin monituiset kerrat aikoinaan teiniahdistuksissani pyöritellyt: Miksei elämä voinut loppua nappia painamalla? Koska sillä hetkellä äkkikuolema oli melko kärjessä toivelistallani, ikävöin Joonasta niin paljon että se tuntui kipuna päästä varpaisiin, ja lisäksi olin vaarassa itsekin joutua tuomituksi.

Itkin pää polviin painettuna varmaan puoli tuntia, minkä jälkeen päätin ryhdistäytyä. Kiersin kehää ympäri alle parikymmenneliöistä putkaa, potkin seiniä ja irvistelin nurkassa olevalle valvontakameralle. Laitoin kädet taskuun ja havaitsin että ne olivat unohtaneet takavarikoida sieltä yhden esineen: lyijykynän. No, olipa sentään jotain tekemistä. Asetuin makaamaan kylmälle kivilattialle ja aloin sotkea sitä kirjoittelemalla siihen puoliksi haikeita, puoliksi vaihaisia riimirunoja.

Loppukesästä mielenterveyskeskuksen kriisityöryhmä sai asiakkaakseen Maura Mäkipaakan.

Taas.

Ihme että ne edes ottivat asiakkaakseen. Edellisiltä hoitosuhteilta peräisin olevissa potilaskertomuksissa kun oli kohtalokas maininta kannabiksen säännöllisestä käyttämisestä, olin niiden silmissä siis A-klinikalle kuuluva narkomaani, en mielenterveysongelmainen. En vaikka mut sinne toimittanut huolestunut kämppäkaveri oli sitä mieltä että eronjälkeinen masennukseni oli paisunut niin sairaalloisiin mittakaavoihin, ettei mua auttaisi enää muu kuin sairaalajakso.

” Mauralla on aina ollut aika vaikeaa oman päänsä kanssa, siellä papereissa varmasti lukee...! ” Jeremias meuhkasi ensimmäisellä istunnolla minne se puoliväkisin tunki mukaan.

Ne paperit olivat aika karua luettavaa.

Sopeutumisvaikeudet, syömishäiriöt, muistihäiriöt, masennus, vaikea masennus, maanis-depressiivisyys, lievä (tai ei niinkään lievä) narsismi...

Niinkutsutulta aikuisiältä olevissa papereissa mainitaan lähinnä ”työtön, asenneongelmainen, kouluttamaton, sossupummi, vaikeat välit vanhempiin, kykenemättömyys sitoutua... ”

Mutta koska eronjälkeiseen masennukseeni johtaneen eron syyt olivat päihteidenkäytössä ja siitä seuranneista ongelmista Suomen lain kanssa, ei ongelmieni kuuntelu ollut heidän heiniään. Sairaalapaikkaa mulle ei heruisi ennenkuin olisin ollut selvä senpituisen ajan ”että pystytään varmasti sanomaan että oireet ovat oikeaa masennusta eikä vieroitusoireita. ”

” Ei ikinä! ” raivosin Jeremiakselle kun käveltiin mielenterveystoimistolta bussipysäkille. ” Mä en ala käydä missään seuloissa vain saadakseni lähetteen jollekin A-klinikan lässyttäjäterapeutille. ”

” No onko se muka noin kamalaa olla oman mielenterveyden takia hetki selvin päin? ” Jeremias kysyi.

” On. Kun se ei ole mikään ”hetki” vaan se on PUOLI VUOTTA. Jos mä olen puoli vuotta polttelematta niin sitten mä vasta olen oikeasti masentunut. ”

” Onkos sulla mitään harrastuksia muuta kuin pilvenpoltto ja käyttäjäkavereiden kanssa pyöriminen? Jotain mitä voisit koettaa tehdä sen sijaan että vedät päätäsi sekaisin? ” kysyttiin toisiksi viimeisellä kerralla jonka ne suostuivat kai lähinnä säälistä antamaan ennenkuin olisi pitänyt alkaa käydä klinikalla pissaamassa purkkiin terapian ehtona.

Meninpä sitten lipsauttamaan että ”kirjoittaminen”.

Joo, olin kirjoittanut kirjaa pentuna. Kukapa pentu ei olisi?

Tykkäsin kirjoittaa päiviä ja asioita ja ajatuksia ylös, koska muuten unohtaisin kaiken silmänräpäyksessä. Tykkäsin muistella.

” Sulla on varmasti tosi mielenkiintoinen elämä taustalla ja osaat kirjoittaa... ” (miksi terapeutit pitävät aina kirjoitusharrastusta merkkinä siitä että OSAA kirjoittaa? Hyvinhyvin harva kirjoittamista harrastava oikeasti osaa) ” Ala kirjoittaa kokemuksiasi lopettamisen myötä ylös! ”

(missä helvetin välissä muka väitin että olisin missään vaiheessa lopettamassa pilvenpolttoa, mä vaan halusin päästä puhumaan niistä tuntemuksista mitä avokin joutuminen vankilaan herätti, en tekemään suurta ja mullistavaa elämänmuutosta...)

Kotimatkalla mietin, että voisi ehkä kokeilla. Ei lopettamista vaan kirjoittamista, pitkästä aikaa.

Illalla poltin savut, tuskailin kaksi tuntia edessäni valkoinen paperiarkki, bongi ja lyijykynä ja sain lopulta aikaan ajatuksen polttelun lopettamisesta, kirjoittamisen aloittamisesta ja lauseen:

” Kirjoittaminen on vähän niinkuin sauhut.

Terveellisintä olla kokonaan ilman jos on tarjolla vain paskaa. ”

Juhannus

Keskikesän juhla. Ja sinänsä aika masentava perisuomalainen juhla että tänäkin juhannuksena ihan vitusti jengiä hukkuu. Olkaa PLIIS ihmiset sen verran fiksuja ettette lähde kännissä (tai mielellään selvinkään päin t: meripelkoinen merenrantakaupunkilainen) veneilemään tai uimaan.

Ei silti välttämättä tartte ku pyhäkoulussa olla koko jussia, vaan pitäkää oikein railakas mutta hukkumisvapaa juhannus 2012 ! 

Peace, not speed,

~SisMa

33. luku

Kun tapasin Pinkin ekaa kertaa, se vitutti mua.
Kun tapasin Pinkin tokaa kertaa, se vitutti mua.
Kun tapasin Pinkin kolmatta kertaa, se ei herättänyt mussa mitään tunteita, mutta se johtui siitä että olin poltellut itseni sammumiskuntoon jo kaksi tuntia ennen sen saapumista siitä syystä että se vitutti mua.


Mun Pinkkiä koskevat mielipiteet tiivisti varmaan osuvimmin se, että olin tuntenut sen puoli vuosikymmentä, mutten koskaan ollut vaivautunut ottamaan selville sen oikeaa nimeä tai ikää. Se oli lusinut samoihin aikoihin lastarissa kuin Mona ja Jeremias eli se oli luultavasti iältään jotain mun ikäisen ja Jeremiasta pari vuotta nuoremman välillä.


Joka kerta kun se avasi suunsa, sieltä tuli ulos jotain mikä loukkasi, jos ei nyt jotain paikallaolijaa, niin vähintäänkin jotakin kokonaista ihmisryhmää, tai viattomuutta ja kaikkea kaunista ylipäätään. Kuten mun pankkitilin saldoa silloin, kun se mättöpäissään sai päähänsä syödä meidän jääkaapin tyhjäksi. Seuraavana päivänä se saattoi pahoitella sitä ja käydä ostamassa lähi-kebabbilasta perhepizzan hyvitykseksi... mistä siitäkin se ahmaisi vähintään kolme neljäsosaa itse. Enkä edes käy kertaamaan mikä oli meininki silloin kun oli sen tehtävä hankkia porukalle poltettavat illaksi, niiden syyhkyjen muisteleminen kirvelisi liikaa sielussa.



Mulla oli vaihtoehtoina rutistaa joko Pinkkiä tai sairaalan vahtimestaria, kun ulko-oven paremmalla puolella raittiin ilman hengittäminen ekaa kertaa viikkoihin sai riemun kuplimaan sisälläni tavalla, joka sai haluamaan jonkun halaamista. Niinpä kapsahdin Pinkin kaulaan ja ulvoin kuinka hyvältä tuntui. Pinkki nauroi ja taputti mua olkapäälle.

- Ootko sä täälläollessas päässyt kertaakaan ulos? se kysyi. Pyöritin päätäni ja sen silmät laajenivat kauhusta. - Siis oikeasti? Mikä saatanan rangaistuslaitos tää on?
- Ihan sama, nyt mä oon ulkoilmassa, nyt on parempi, nyt on hyvä...

Suljin silmäni, nautin auringonvalosta, lämpimästä tuulenvireestä ihollani, siitä kun hengitysilma ei haissut desinfiointiaineelta. Ennen sairaalaan joutumistani oli ollut loppukevät. Nyt kesä oli jo täyttä vauhtia käynnistymässä, totesin päälle vetämäni nahkatakin edellisen vuodenajan asusteeksi, hiki valui pitkin selkää. Mutta jopa se tuntui hyvältä.

- Huomaatko sä Maura että sä olet edelleen mun kainalossa?
- Valitus seis vittusilsa, vie mut jonnekin!
- Mihin?
- No polttamaan ne hemmetin savut, arvaa kitkuttaako?
- No mihin mennään polttamaan?
- En mä tiedä, johonkin puskaan?
- Eli sä pyydät mua viemään sut puskaan?
- Kyl. Vie mut puskaan!

Sairaalan viertä syvälle metsään päin kiersi lenkkipolku. Yhteisestä ääneenlausumattomasta ajatuksesta lähdettiin kävelemään sitä pitkin, nojasin Pinkkiin, sain henkisiä orgasmeja ulkoilman hengittämisestä, ja vain etäisesti pääni perukoilla hihittelin tilanteen absurditeetille. Joonas oli Monan kyydillä matkalla luokseni, kyydillä josta se oli joutunut jopa maksamaan, ja minä olin Pinkin kainalossa kulkemassa kohti pensaikkoa polttamaan kukkaa.

- Tässä vois olla hyvä, Pinkki totesi ja istahdi syrjään polusta, paksun männyn runkoa vasten vain muutaman metrin päässä kohdasta, missä maastoon ilmestyi yhtäkkiä jyrkkä, melkeinpä pystysuora mäki alaspäin. Reunalle oli yritetty rakentaa jonkinsorttista aitaa ilmeisesti estämään mielisairaalan potilaita syöksymästä siitä alas, mutta aidan poikkipuut oli katkaistu ja koko rakennelma oli pahasti kallellaan pudotuksen yläpuolella.

- Tiedätkö miks täällä on tämmönen? Pinkki kysyi alkaessaan väsätä poltettavia taskustaan kaivamiensa bussiaikataulujen päälle.

- Häh?
- Niin siis toi kieleke ilman kunnollista turva-aitaa?
- No?
- Hankalia potilaita varten. Ylilääkärit on laskelmoineet että jos joku hulluista hulluin pääsee karkuun, se suuntaa melko varmasti kohti tota metsää... sitten se juoksee tän kielekkeen ohi ja koska se on hullu, sille iskee vaistomaisesti itsemurhaamisrefleksi ja se heittäytyy tosta alas ja ping: sairaala pääsee yhdestä hankalasta potilaasta ja yhteiskunta yhdestä sairaspäivärahoja pummivasta työkyvyttömästä.
- Toi oli melko julmaa.
- Elämä on. Ja niin on muuten tää piippukin.

Pinkillä ei ollut mitään laukkua tai reppua mukanaan, joten en tajunnut mistä se oli kaivanut pari-kolmekymmentä senttiä korkean läpinäkyvän akrylliputkensa jonne kovaa vauhtia kaatoi vettä yhtä tyhjästä ilmestyneestä puolen litran Coca cola -pullosta. Ja yhtä nopeasti kuin välineet olivat ilmestyneet tyhjästä, oli bongi käsissäni, pesä täynnä vihreäruskeaa sekoitusta ja Pinkki edessäni räpsäytellen sytkäriä pirullisesti virnuillen.

- Minä! kivahdin ja nappasin tulentekovälineen sen kädestä. Tiesin, että se oli tehnyt sen tahallaan. Se, kuten kaikki muutkin, tiesi varsin hyvin ettei mun puolesta mun pesällistäni saanut sytyttää kukaan miespuolinen. Mona kutsui sitä paitsi helvetin ärsyttäväksi narinaksi, myös ainoaksi kunnolla feministiseksi ajattelutavaksi mikä mulla on. ("Sama asia", Pinkki kommentoi silloin siihen.)

- Toi, just toi! Pinkki huudahti kun naksautin sytkäriä ja aloin imeä savua putkeen. - Kun sä imet savua, sä suorastaan hehkut.

Juuri sillä hetkellä imaisin savut keuhkoihini ja Pinkin kommentin ansiosta meinasin imaista ne suoraan vatsalaukkuun. Tuntui kuin ne olisivatkin menneet suoraan keuhkojen sijasta aivoihin, yhtäkkiä silmissä pimeni, keuhkot tuntuivat pusertuvan rusinoiksi ja räjähtävän kappaleiksi samaan aikaan.

- Mitä vittua? parahdin puhaltaessani pilveä ulos. Samassa tajusin kyynelehtiväni. - Ihan ku ois ekaa kertaa pilvessä. Vittu. Mä oon ekaa kertaa pilvessä.

Pinkki virnisti ja nappasi bongin multa, poltti oman osuutensa ja karisteli sitten pesän sammaleelle tyhjäksi tuhkasta.

- Petteri, se tokaisi yhtäkkiä.
- Häh?
- Mun oikea nimi on Petteri. Petteri Mäki-Paakkanen.
- Eikä ole.

Nauroin. Kyynelehdin edelleen ja nauroin.

- No ei sunkaan nimi sieltä fiksuimmasta mahdollisesta päästä ole, Pinkki hymähti. - Se on kuule vaan yhdestä viivasta ja kolmesta kirjaimesta kiinni ettei vaikutettais avioparilta.
- Yksi viiva mitä ja mitkä kolme kirjainta? Pirilainit ja LSD ja sit ollaan naimisissa?
- Kuule, mitä sun sekoilujas on tässä viimeisen vuoden aikana katsonut niin en yhtään ihmettelis...

Osa musta halusi tönäistä Pinkin kalliolta, osa puolestaan vaan halata sitä. Jos olin tehnyt jotain tyhmää, Jeremias yleensä vaan huusi mulle, se oli ärsyttävää. Ja vaikka Pinkin henkilöönmenevät naljailut joskus saivatkin hapuilemaan keittiöveistä, oli se paljon parempi keino kertoa että "hei Maura, oot ollut idiootti".

- Onks se muka oikeasti Petteri Mäki-Paakkanen? oli pakko vielä varmistaa. Pinkki nyökkäsi.
Tuntui absurdilta että sen lisäksi että olin halaillut Pinkkiä ja kiehnännyt sen kainalossa niin nyt vielä paljastuikin että se oli melkein sukunimikaima, kun vieläpä kummankaan sukunimi ei ollut sieltä Suomen yleisimpien sukunimien kärkikymmeniköstä. Ja että sillä oli niin kiltti ja naapurinpoikamainen nimi kuin Petteri.

- Onks sunkin nimestä aina jotkut tosi älykkäät yksilööt väännelleet että Mäkipaska?
- Jep. Etenkin joskus ala-asteella, voi luoja...

Keskusteltiin varmaan vartti Mäkipaskana olemisesta, sitten yhtäkkiä avauduttiin muutenkin ala-asteajoistamme, Pinkki melkein nyyhki olkapäätäni vasten kertoessaan vuosia jatkuneesta koulukiusaamisesta ja saatoin melkein samaistua siihen, tosin mussa ne muistot herätti vaan turhautumista, kuinka vittumaista oli päätyä rehtorin kansliaan parin tunnin puhutteluun kun oli jälleen kerran piessyt ne pari Mäkipaskaa huudellutta rinnakkaisluokkalaista pisamanaamaista poikalasta. Mua pidettiin koulukiusaajana vaikka todellisuudessa vain puolustin itseäni ja Launoa.

- Kuinka kauan sä saitkaan olla ulkona? Pinkki kysyi yhtäkkiä
- Puoli tuntia, miten niin? hätkähdin.
- No siten niin että ollaan oltu kolme varttia...
- Voi paska!

Ponnahdin seisomaan, puistelin männynneulaset vaatteistani ja katsahdin Pinkkiä hädissäni.
- Nyt ne ei varmasti päästä mua Monan ja näiden kanssa ulos...

- Tarviiko sun edes mennä?

Pinkki astui askeleen mua kohti, katsoi vakavana silmiin nuoren metsän värisillä silmillään. Tunsin sen hengityksen kasvoillani, suljin silmäni ja... Pinkki pörrötti tukkaani ja hörähti:
- Sitä paitsi sisätiloissa Joonaksen on vaikeampi päästä sua pakoon minnekään, haluut kuitenkin vähän heitellä sitä.... auta mua kasaamaan tää bongi.

Pinkki käännähti ja alkoi operoida poltteluvälineen kasaan laittamisen parissa, minä tuijotin tyhjyyteen ja pohdiskelin, mistä äsken kuulemani kohtalokkaat viulusävelet olivat peräisin.