21. luku

Yllättävän nopeasti löysin ja sain edullisen pikkuyksiön keskustasta.
Seitsemänkymmentäviisineliöinen kuudennen kerroksen kerrostalokolmio vaihtui häthätää kaksikymmentäneliöiseen yksi huone ja keittokomero -ratkaisuun viisikerroksisen kerrostalon ensimmäisessä kerroksessa.
- Kuinka kiire sulla on saada kämppä? vuokraisäntä kysyi kun oli paljastunut että olin ainoa asunnosta kiinnostunut näyttöön saapunut hakija.
- No melko pian, ollaan riitaannuttu mun kaverin kanssa jonka luona asun ja se ei kovin kauaa suostu katsella mua nurkissaan, vastasin.
- No pystytkö pari viikkoa odottamaan vielä, edellinen asukas muuttaa tossa kuun puolenvälin tienoilla pois...
- Joo, no laitetaan nimet paperiin vaan...

Matkalla kotiin pysähdyin asunnonvälitystoimiston ikkunalle. Paska-alueelta saisi kaksion samaan hintaan kuin keskustasta koirankopinkokoisen yksiön, mutta sinne takaisin muuttamista ylpeys ei olisi kestänyt.

Tän asuntovälitystoimiston kautta saatiin Joonaksen kanssa meidän kämppä..., tuli yhtäkkiä mieleen. Muistan kuinka oltiin seisty sen ikkunan edessä kahdestaan, yhteinen ihana tulevaisuus auki edessämme katseltu asuntotarjontaa, Joonas tahtoi välttämättä oman saunan maksoi mitä maksoi koska sen mielestä se kuului jokaiseen suomalaiseen kotiin. Siksi muutettiin niin syrjäiselle alueelle, saunallinen asunto keskustasta ois maksanut meidät kummatkin kipeiksi. Mukava asunnonvälittäjätäti oli löytänyt meille 65-neliöisen rivitalokaksion, siinä oli oma sauna, kaksi suhteellisen tilavaa vaatehuonetta, kaunis pieni takapiha sekä yksi olohuoneen seinistä maalattu turkoosiksi, rakastuin siihen seinään heti kun näin sen. Sen piti olla koti, pysyvä koti, puhutiin ja suunniteltiin niin paljon elämää etukäteen, siitä kämpästä meidän piti muuttaa pois vasta kun olisi ensimmäinen lapsi tulossa ja tarvitaan lisää tilaa.

Jos muuttaa usein elämänsä aikana, siitä vähitellen tulee semmoinen olo että on kaikkialla vähän koditon. Ei jaksa oikein innostua kämpän laittamisesta tai mistään, kun koko ajan pieni pelko perseessä että kohta pitää taas pakata tavarat ja siirtyä seuraavaan paikkaan. Mihinkään ei oikein kuulu, mihinkään paikkaan ei kiinny, mitkään maisemat eivät näytä tutuilta ja kotoisilta.


Ollaan juteltu tästä paljon Jeremiaksen kanssa joskus. Sillä on elämänsä aikana ollut kirjat vain neljässä osoitteessa, eka lapsuudenkoti, sitten sossuilta saatu tukiasunto missä se asuin 16-vuotiaasta täysi-ikäiseksi, sen jälkeen paska-alueen kaksio ja loppujenlopuksi meidän keskustan kolmio. Niiden lisäksi se on ollut kolmessa eri lastenkodissa, mutta virallinen osoite sillä silloinkin oli vanhempiensa luona.


Mulla on koko mun elämän ollut omaisuus pääosin pahvilaatikoissa. Jos oikein laskin, edessä olisi muutto numero yksitoista. Yksitoista eri osoitetta kahdenkymmenenkolmen vuoden aikana. Se tarkoitti keskimäärin uutta osoitetta joka toinen vuosi.


Kolmevuotiaaksi asuin keskustan hienostoalueella. Olen nähnyt valokuvia, paljon en ensimmäisestä kodistani muista. Satakaksikymmentäkolme ja puoli neliötä kaikenkaikkiaan, oli oma sähkösauna, ovipuhelin, iso telkkari ja kalliit matot.
Faijalla oli silloin millä mällätä, sitä asuntoa varten ei kuulemma tarvinnut koskaan ottaa lainaa vaan se oli maksettu käteisellä, Oskari Mäkipaakka tahtoi perheelleen mahdollisimman hulppeat elinolot, se tahtoi hemmotella nuorta vaimoaan. Harva 16-vuotias tyttö oli semmoisen lukaalin emäntä ja joillakin vanhemmilla naapurintädeillä meni hetki ennenkuin ne uskoi että mutsi tosiaan oli mun ja Launon mutsi, ei isosisko.
Borschnakovat asuivat kerrosta alempana, mutsista ja Monan äidistä Irenasta tuli kavereita aika nopeasti sen jälkeen kun oltiin muutettu Satamakadulle, kumpaakin rapun tantat katsoivat vähän kummeksuen, mutsi oli kolmen lapsen teiniäiti ja Irena joka päivä päästä varpaisiin tiptop -laittautuva, reissussa jatkuvasti olevan muusikkomiehensä rahoilla elävä keski-ikäistyvä perheenäiti. Monan äiti oli saanut esikoisensa vielä nuorempana kuin mun mutsi, 15-vuotiaana asuessaan Pietarissa. Sillä ei ollut miestä, ei töitä, ei mitään, se tiesi elämän rosoisista puolista ja siitä millaista on yrittää vaan selvitä hengissä. Sergei Borschnakovan se oli tavannut muutamaa vuotta myöhemmin, ne menivät naimisiin ja muuttivat Suomeen, toisen tyttären Irena sai ollessaan yhdeksäntoista. Nadjan ja Nolinan ollessa kymmenen - ja kuusivuotiaita, pariskunta tahtoi yrittää vielä lasta, koska Sergei oli aina toivonut poikalasta. Kolmas kerta toden sanoo, tyttöhän sieltä silläkin kertaa tuli. Perhe otti asuntolainan ja muutti Satamakadulle.
Nadja muutti kotoa kuusitoistavuotiaana, eikä Nolina paljon sen vanhemmaksi pysynyt vanhempiensa nurkissa. Kuopuksen, Julian, ollessa neljätoista Irena tajusi että pian sekin lentäisi pesästä ja hänelle tulisi yksinäistä. Se halusi vielä yhden lapsen kolmekymmentäyhdeksänvuotiaana riskisynnyttäjänä, Mona siis on tehty vain sen takia ettei äidilleen tulisi tylsää.


Irena ja mutsi kävivät yhdessä lenkeillä, jumpassa ja välillä vaan istuivat iltoja jommankumman asunnolla ja minä, Launo ja Mona leikittiin keskenämme. Meidän äidit yrittivät saada myös melkein samanikäiset Samin ja Julian tutustumaan toisiinsa, mutta Sami vierasti Julian venäläistä korostusta ja Julia vihasi Samin savolaista murretta. Sami sai oman huoneen meiltä vaikka harvoin sitä käyttikään, faija olisi toivonut että se olisi muuttanut meidän kanssa asumaan jotta koko perhe olisi ollut lähellä.


Mutsin onnettomuuden jälkeen muutettiin faijan kotikaupunkiin Savonlinnaan, faija oli vakaasti sitä mieltä että tilanteeseen auttoi vaan totaalinen maisemanvaihdos, mutta todellisuudessa sillä oli alkanut tulla mitta täyteen tuulista merikaupunkia, se kaipasi maalaismaisemiin. Kolmevuotiaana en paljon muuttopuuhiin osallistunut, faija ja sen kaverit pakkasi omaisuutemme ja veivät tavarat rekalla toiseen kaupunkiin, minä ja Launo oltiin sen ajan mummolassa. Päästiin vielä ennen lähtöä katsomaan tyhjennettyä asuntoamme, muistan vain sen miten kaiku kuulosti hirveän oudolta ja asunto näytti vieraalta.


Naapurilla oli lehmiä, faija olisi halunnut meille myös mutta mutsi ei antanut. Se vihasi maalaiselämää alusta loppuun ja siitä niiden riitely sitten lähti. Mutta mutsin ja Samin välit paranivat, se oli positiivista. Faijan ollessa töissä mutsi osti sen pojalle viinaa ja ne dokasivat yhdessä, alettiin olla Launon kanssa niin isoja jo ettei meidän perässä tarvinnut koko ajan olla juoksemassa joten mutsi sai omaa aikaa. Jonka se kulutti viinan parissa.
Minä ja Launo leikittiin naapurintyttöjen kanssa, ne oli täysin juntteja, Ida oli meitä vuotta nuorempi, siltä puuttui hampaita, sillä oli ärrävika ja sen nenästä vuosi koko ajan räkää, Idan isosisko Maaria oli kaksi vuotta vanhempi, se kiroili jo tarhaikäisenä ja alkoi tupakoida kahdeksanvuotiaana.
Tyttöjen äiti yritti kaveerata mutsin kanssa mutta niillä ei vaan synkannut, naapurin rouva katsoi omituisesti mutsin proteesia ja mutsi ei tykännyt sen ylipirteästä tavasta ilmaista itseään.


Sami meni armeijaan, sai sydänkohtauksen siellä. Mutsilla ei ollut Savonlinnassa enää ketään kelle se olisi voinut purkaa tuntojaan, se oli yksinäinen ja sitä ahdisti.
Oli kesäloma ennen neljännen luokan alkamista, faija oli viikon reissulla Saksassa, mutsi jälleen kerran pullojensa kanssa olohuoneessa katsomassa nyyhkyleffaa. Se lähti umpijurrissa harhailemaan jonnekin kaatosateessa, aamuyöllä oltiin Launon kanssa huolissamme kun se ei ollut tullut kotiin. Löydettiin se sammuneena läheiseltä pellolta mistä kannettiin se sisään. Jotain kautta faija sai tietää episodista palattuaan ja sille riitti, se heitti mutsin pihalle ja laittoi talon myyntiin. Repiviä, huutavia riitoja, mutsi ei suostunut lähtemään ilman meitä, mutta ei meillä ollut kämppää Kotkassa, faija ei halunnut että jouduttaisiin Launon kanssa asumaan mummolla. " Yksin voit sinne muuttaa mutta lapset ei todellakaan siinä rotanloukossa asu! "


Loppujenlopuksi faija antoi periksi. Äidinisä tuli pakulla hakemaan ne vähät tavarat jotka faija antoi meidän ottaa mukaan, me Launon kanssa pakattiin lelut ja muut tavarat huoneestamme, automatkalla Savonlinnasta Kotkaan kukaan ei sanonut mitään.


Ymmärrän ehkä ihan hyvin miksei faija halunnut että muutettaisiin mummolaan. Äidin vanhempien kerrostalokolmio oli ahdas, tunkkainen, savuinen, homeinen. Isovanhempani tupakoivat sisällä ja ne olivat kovin sosiaalisia luonteita, joka päivä oli joku papparainen tai mamma kylässä, jauhamassa paskaa ja lätkimässä vaarin kanssa korttia.
Huonekalut vietiin kellarikomeroon, ne eivät olisi mahtuneet minnekään siellä. Mutsi ja Launo nukkuivat olohuoneessa, minä sain oman huoneen, vaarin vanhan työhuoneen. Siellä oli vanhanaikainen kirjoituskone ja tuhkakuppi.


Sen piti olla äärimmäisen väliaikainen ratkaisu, mutsin piti alkaa etsiä töitä ja kunnollista kämppää, mutta se vaan ryyppäsi ja itki, pyöri itsesäälissä ja uskotteli itselleen että jokaisessa hakemassaan jobissa vammaisuus olisi este, ei se mitään töitä voisi saada. Isovanhemmat auttoi meitä läksyissä mutta mua ei kiinnostanut tehdä läksyjä, mutsin luovuttaja-asenne alkoi tarttua. Kirjoittelin ja harjoittelin tupakoimista öisin.
Siinä kämpässä vietettiin melkein kaksi vuotta, sitten mutsi vihdoin ryhdistäytyi, se sai kuin saikin töissä jossa jalattomuus ei haitannut, taas pakattiin vähä omaisuutemme ja lastattiin se pakettiautoon, olin juuri täyttämässä kaksitoista ja muutin jo kolmatta kertaa elämässäni.


Kun ensimmäistä kertaa näin kotini numero neljä, meinasin rääkäistä ääneen. Mutsin paska-alueelta löytämä kerrostalokaksio oli hirveässä kunnossa, tapetit revenneet, parkettilattia naarmuinen, keittiön ikkunaruudun halki kulki paksu halkeama ja näytti siltä kuin hetkenä minä tahansa koko ruutu räsähtäisi rikki. Kylppäri oli vitun homeessa, siellä haisi ja suihkusta loppui aina lämmin vesi.
Mutsi yritti olla piristävä, sentään meillä kolmella oli vihdoin ja viimein oma koti, shoppailtiin huonekaluja ja mutsi lupaili että kunhan olisi vähän parempi rahatilanne, saataisiin Launon kanssa telkkari meidän huoneeseen.


Puoli vuotta se luukku oli meidän koti. Olohuoneen nurkassa oli kasa auki taiteltuja pahvilaatikoita, mutsiakin alkoi parissa kuukaudessa vituttaa se kämppä ja joka sunnuntaiaamu paikallislehden asuntoliitteen tullessa se tutki sen läpikotaisin, haaveili asuntolainasta ja omasta talosta. Epämääräiset huppupäänaapurit pyörimässä rappukäytävässä, välillä yläkerran ikkunasta lensi pihalle keittiövälineitä, välillä kaljakoppa, välillä telkkari, se oli tosi turvallinen kasvuympäristö parille esimurrosikäiselle. Mua ei erityisemmin huppupäät pihapiirissä häirinneet, ne heitti mulle tupakkaa aina kun pyysin koska niiden mielestä olin käsittämättömän söpö.
Eräänä aamuna olin pahaa-aavistamattomana nalleyöpaidassani taapertamassa vessaan, kun olohuoneen ohi kävellessäni näin mutsin sängystä pilkistävän karvaisen jalan. Tarkemmin katsottuna huomasin että mutsin vieressä nukkui alasti joku todella nuori, alle parikymppinen mies. Aloin kirkua. Mutsi ja seuralaisensa heräsivät. Mutsi esitteli että: " Tässä on Jeri. "


Mutsi ja Jeri oli tapailleet jo jonkin aikaa, se ei vaan ollut tiennyt miten kertoisi mulle ja Launolle asiasta. Me oltiin oikeastaan vaan riemuissamme, vihdoinkin joku mies pitämässä mutsille rotia, ehkä se helvetillinen viikonloppupämppäilykin vähän rauhoittuisi. Ja Jeri oli oikein mukava, nuorekas, meillä oli alle kymmenen vuotta ikäeroa.
Alle kahden viikon päästä siitä kun olin bongannut Jerin jalan ensikertaa, alettiin käydä neljästään asuntoesittelyissä, kuin mikäkin ehjä ja kokonainen perhe. Käytiin katselemassa kymmeniä omakotitaloa, muutamaa kerrostaloasuntoa ja useita rivitalokiinteistöjä, kunnes mutsi ja Jeri päätyivät muutamansadantuhannen euron lainaan ja neljän makuuhuoneen rivitalonpätkään, rauhallisella, lapsiperheitä täynnä olevalla alueella. Minä ja Launo saatiin vihdoinkin omat huoneet ja yksi ylimääräinen makuuhuone toimi Jerin työhuoneena, se oli "kaiken varalta jos tässä nyt yhteisiä lapsia aletaan hankkimaan ".


Neljännessä muutossa ei siinäkään ollut paljon hommaa, mutsin halpahalleista ostamista huonekaluista päätettiin luopua melkein kaikista, eikä mulla ja Launolla paljon tavaraa ollut. Suurin osa rivitaloasuntoon kannetuista muuttolaatikoista oli Jerin, sillä oli ihan mielettömästi kirjoja, videofilmejä, huonekasveja, hienoja astiastoja ja telkkari, joka oli isompi kuin mikä meillä aikanaan oli Satamakadulla.


Odotettiin Launon kanssa ihan innoissamme sisarpuolia, mutta mutsi päätti että puberteetti-ikäisissä kaksosissa oli tarpeeksi, eikä hän sitäpaitsi jalkapuolena jaksaisi minkään vauvan perässä juosta. Ehkä sinänsä ihan hyvä päätös. Oltiin oikein idyllinen, kaunis ja sopuisa uusperhe, hankittiin kissa. Mutta sitten varoittamatta minä sekosin.


Yläasteelle mentäessä Mona pääsi erikoisen ulkonäkönsä ansiosta ysiluokkalaisten goottityttöjen porukoihin, niissä porukoissa harrastettiin ryyppäämistä ja jossain vaiheessa porukoissa alkoi pyöriä myös vähän vanhempi poika Tomas, joka huhujen mukaan poltteli pilveä. Jotenkin eksyttiin Monan kanssa niiden bileisiin ja löydettiin ihan uudenlainen maailma. Välillä ryynikännit johtivat sairaalaan, välillä eivät.


Mutsi oli kauhuissaan kun tajusin että douppasin, se yritti valistaa mua, kertoa omista nuoruuden erehdyksistään, mutta en kuunnellut. Se pyysi päihdetyöntekijäksi opiskelevaa Jeriä kertomaan mulle faktoja, mutta kahdeksan vuotta vanhemmasta isäpuolestani ei paljon sen enempää apua ollut.
Monan äiti puuttui tyttärensä sekoiluihin räväkämmin ja laittoi kuopuksensa suljetulle osastolle. Sieltä tie vei katkolle, lastenkotiin, takaisin katkolle, yhtäkkiä Mona ei enää ollu koulussa niin usein ja mulla oli yksinäistä. Onneksi löysin seuraa koulun tarkkisoppilaista, niiden kanssa juotiin usein päiväkännit.


Sossutädit katsoi mutsia vakavasti kun mut oli jälleen kerran noudettu putkasta. Joku ratkaisu oli keksittävä, ei neljätoistavuotiaan koulutytön paikka ollut juoppoputkassa. Mutsia pelotti että mulla kävisi samoin kuin Monalle, huostaanotto. Sen sijaan päätettiin kokeilla väliaikaista ratkaisua, "Maura voisi muuttaa mummolle. "


Virallinen osoitteeni oli yhä mutsin ja Jerin luona, vaikka asuinkin isovanhempieni savuisessa kerrostalokolmiossa. Maalasin yhden huoneeni seinän häiriintyneen punaiseksi, eikä meininkini ollut yhtään sen rauhallisempaa, mummo vaan ei tajunnut menemisistäni tai douppailuistani, joten se ei valittanutkaan. Sossupalavereissa se sanoi aina meillä menneen "oikein hyvin".
Pidin yllä kiillotettua kiltti lapsenlapsi -kuorta, autoin isovanhempia ruuanlaitossa, siivoamisessa, vein roskia ulos pyytämättä... Asuin yhdeksän kuukautta siellä, kesällä 2002 mummo ehdotti että menisin rippileirille ja sen jälkeen voisin muuttaa takaisin mutsin luokse. Ripari tuli käytyä ja muutin takaisin kotiin, sossupalavereissa näytettiin hymyilevää naamaa, " kyllähän se ratkaisu oli näköjään ihan hyvä, Maura on rauhoittunut huomattavasti..."


Ysiluokan syksynä tapasin yhteisten tuttujen kautta Aten. Atte oli tatuoitu, hyväkäytöksinen, karismaattinen, kypsä, ihan mukavasti rahoissaankin,  ja rutkasti vanhempi kuin minä. Olin varma että tässä tää nyt on, elämäni ensimmäinen vakavampi ja pitkäaikaisempi parisuhde ja olin niin varma että elämäni mies oli löytynyt. Mutsi ei vaan ollut yhtään samaa mieltä, se ei pitänyt meidän seurustelusta, se ei pitänyt Atesta vaikka se kuinka kohteliaasti itsensä sille esittelikin, vielä vähemmän se tykkäsi meidän kihloihin menemisestä ja mun haaveista koskien kotoa pois muuttamista.
" Sullahan on vielä peruskoulu kesken... millä sä muka maksat kaiken... sellasen narkkarin kanssa et kyllä lähde! "
Mutta lähdin sittenkin, vuodenvaihteen jälkeen muutin. Atte sanoi ettei mun tarvitsisi huolehtia mistään, se maksaisi kaiken. Käytiin yhdessä asuntoesittelyissä ja yhdessä päädyttiin keskustan laitamilla sijaitsevaan kerrostalokaksioon jossa oli leveät ikkunalaudat, pieni parveke ja sininen kylppäri.
Kerroin mutsille muutosta kaksi päivää ennen kuin vuokrasopimus astui voimaan. Se sai paskaraivarit ja huusi että yhtään huonekaluja en saa mukaan, kun kerta sellaisen tempun tein niin mun pitäisi pärjätä omillani. Paiskoin ovia ja huusin takaisin, Jeri ja Launo piteli korviaan.
Mutsi tuhahteli ja mulkoili meitä vihaisesti kun aloitin muuttoni numero viisi toteuttamisen. Mun vaatteet, levyt, pienet muisto- ja koriste-esineet sekä astiat joita olin vuosien aikana kerännyt omaa kämppää varten mahtuivat muutamaan pahvilaatikkoon jotka lastattiin Aten farmarivolvon takaosaan. Aten vanhemmilta saatiin huonekalut, ne sääli mua kun kerroin ettei mun porukat anna mulle mitään.


Käytin monta viikkoa pelkästään kotini laittamiseen, oma tila oli kutkuttavan jännä asia, ripustelin verhoja ja siirtelin huonekaluja monta pitkää iltaa ihan fiiliksissäni, Atte sanoi mua "toimeliaaksi emännäksi". Käytännössä asuttiin yhdessä vaikka Atella oli omakin kämppä, käytettiin paljon päihteitä ja ysiluokka meni vituiksi. Mutsi raivosi mulle puhelimen välityksellä ja loppujenlopuksi katkaisi välit kokonaan.
Kevättalvella Atte soitti mulle yhtäkkiä, kertoi että se joutuu vankilaan ja ettei me voida vähään aikaan tavata. Jouduin paniikkiin, jos se ei olisi maksamassa mun yli viidensadan euron vuokraani, minä en selviäisi mitenkään. Yritin tehdä töitä, minkä johdosta peruskoulun viimeinen vuosi ryssiintyi entistä pahemmin ja loppujenlopuksi kolmen kuukauden vuokrarästien jälkeen sain häädön. Mulla ei ollut ketään auttamassa muutossa, en saanut mistään pakettiautoa jotta olisin voinut ottaa huonekalut mukaani, loppujenlopuksi tungettiin koko maallinen omaisuuteni Jerin Corollaan ja siirrettiin tavarat parin päivän varoitusajalla löytämääni rumaan, halpaan kerrostalokaksioon paska-alueella.


Vaikka se kämppä oli kylmä, kostea ja kaikinpuolin elinkelvoton, viihdyin siinä kolmisen vuotta. Tein välillä kolmeakin työtä maksaakseni kaiken, ja kun se ei riittänyt, aloin poistaa pilveä. Se oli varmaan paras asia mitä keksin tehdä silloin, sitä kautta tutustuin moniin uusiin ihmisiin ja sain uusia kavereita. Vuonna 2004 täysin seitsemäntoista ja aloin saada Kelasta tukia, saatoin vihdoinkin lopettaa paskatöissä huhkimisen ja elellä helpolla rahalla. Ostelin kirppiksiltä ja kavereilta kaikkea yleishyödyllistä, huonekaluja, läppärin, lamppuja, astioita. Seitsemännessä muutossani olikin sitten vähän enemmän kannettavaa kuin edellisissä.


Löysin valoisan, tilavan ja kaikinpuolin ihanan yksiön tehdasalueelta. Se oli vielä halpakin kaikenlisäksi ja pari päivää siinä asuttuani tajusin miksi. Vieressä oleva paperitehdas toi kämppään aivan KÄSITTÄMÄTTÖMÄN hirveän löyhkän, etenkin kesäaikaan kun oli pakko pitää ikkunaa auki. Kukaan ei halunnut tulla kylään hajuhaittojen takia, eikä sijaintikaan ollut siitä parhaimmasta päästä. Puhuttiin Joonaksen kanssa että kun se täyttään kahdeksantoista, vuokrataan yhteinen, hajuttomampi asunto. Keväällä 2007 muutettiin kahden ihmisen tavarat, vuoden päästä siitä asunnosta kannettiin yhden ihmisen omat pois.



Eristäydyin pitkälti tekstieni pariin. Paneuduin elämänkerran kirjoittamiseen vaikkei se mikään sankaritarina ollutkaan, tai jos oli niin ei kyllä tuntunut siltä, ainakaan mua ei asuinkumppanieni toimesta kohdeltu kovin sankarillisesti. Ne vajaat kolme viikkoa mitkä asuttiin kolmestaan, olivat piinallisen tuskallista helvettiä. Heräsin melkein joka yö siihen kun Linda hiipi vessaan piikittämään jotain, mutta se saatanan huora oli siinä touhussa niin taitava, ettei sillä jäänyt käsivarsiin mitään todistetta touhuistaan.
Jeremias tarjosi mulle savuja kasvatuksistaan, mutta tuskin puhui mulle muuten. Satunnaisesti se tuli, heitti kasan kukkaa olohuoneen pöydälle ja meni sitten toiseen huoneeseen tekemään jotain muuta.

Aloin pikkuhiljaa voida fyysisesti paremmin, mutta mun pään sisällä vallitsi totaalinen kaaos, kaiken hereillä viettämäni ajan olin ahdistunut ja levoton, olo oli epämukava, kävin kävelyillä jottei tarvitsisi viettää aikaa Jeremiaksen ja Lindan kanssa mutta ahdistus ei poistunut.
Lähes kaiken kotona viettämäni ajan istuin läppärillä kirjoittamassa.

Jos voisin mennä ajassa taaksepäin, kolmetoistavuotiaan Maura Mäkipaakan päänsisään, niin jättäisinkö ne ekat savut ottamatta, siinä tapauksessa että tietäisin kertoa sille tytönhupakolle että se menee tähän?
En välttämättä, siitä huolimatta. Koska ei se ole niiden savujen syy että tässä ollaan nyt. Se on Lindan syy, mitäs houkutteli mut syömään essoja. Se on Tanen syy, se saatanan paska käytti mun huonoa happea hyväkseen ja pumppasi mut täyteen piristeitä. Se on sen Oton syy, miksi hemmetissä se raahasi koko porukan Tampereelle?
Ei toi kohteensiirto enää tässä iässä toimi. Sormet kirjoittaa lauseet, jotka minä pääni sisällä huudan kumoon, en mä tästä voi syyttää ketään muuta kuin itseäni.


Siitä on vissiin kaksi viikkoa kun olin Janen kämpillä vetämässä kamaa. Ei mun kai edes erityisemmin tee tiukkaa olla ilman, mutta toisaalta yhdet subuvedot vois tehdä tästäkin tilanteesta siedettävämmän, tois semmoista tiettyä rentoutta. Heittäisköhän Linda mulle vähän mömmöjä jos menisin kauniisti kysymään...?


Muistan miten se oli yhtäaikaa järkyttävää ja kiehtovaa kun silloin viisitoistavuotiaana joskus näin Aten heittävän romua hihaan.
" Älä sä koskaan pilaa itteäs näin ", se oli sanonut. " On meinaan vittumaisin koukku ikinä. "
" Joo, no mä kammoan neuloja sen verran ettei tulisi mieleenkään... ", vastasin.
Mitähän sille kuuluu nykyään? Onkohan se päässyt linnassa kuiville niinkuin uhosi? Se on nyt istunut seitsemän vuotta, parin vuoden päästä sen pitäisi vapautua. Muistaakohan se edes mua enää? Sitä pientä, rääväsuista lyhyttukkaista rokkarityttöä ja sen hullua irokeesipäistä lävistettyä tyttökaveria, miettiiköhän se koskaan miten elämä meitä lähti kohtelemaan? Ja mitä, mitä ihmettä se oikeasti koskaan näki mussa, viisitoistavuotiaassa edellisenä kesänä konfirmoidussa teinitytössä, kun se itse oli kuitenkin melkein kolmekymppinen, koulut käynyt ja elämää nähnyt kaveri? Vois ottaa selvää missä vankilassa se lusii ja kirjoittaa vaikka kirje. Semmoisessa "hei, näin mulla menee" -mielessä.



Muuttoni hoidettiin Zorron työpaikan pakulla. Mulla oli pari jätesäkillistä vaatteita, laatikko astioita, sänky, kirjoituspöytä ja kannettava tietokone. Vintillä mikro, kahvinkeitin ja pari nojatuolia joista toisen Jeremias murahdellen tinki multa itselleen ”pantiksi siitä ettet oo vieläkään maksanut takaisin sitä viidenkympin vippiä pari vuotta sitten”.

Muuttopäivänä Jeremias ei sanonut mulle sanaakaan, Linda pirullisesti hymyillen toivotti pärjäilemisiä.

Zorro, Mona ja minä kannettiin tavarat asuntoon, pariskunta kysyi tarviinko apua kamojenpurkamiseen, mutta pyysin saada olla yksin.

Katsoin pientä asuntoa ympärilläni, katsoin jätesäkkejä ja pahvilaatikkoja.
Asuin yksin. Pienessä asunnossa.
En ollut asunut yksin neljään vuoteen. Niin pienessä, ahtaassa yksiössä en ollut asunut koskaan, niin pieni asunto oli aina lähinnä kummitellut mielessäni worst case –scenariona. Ja nyt se oli totta, se oli siinä, se oli mun nimissä oleva parikymmentäneliöinen kerrostaloyksiö.

Vuokrasopimuksen alkamispäivä oli 10.5.2010. Minä täyttäisin kolmen päivän päästä kaksikymmentäkolme.

Purkasin kaikki pahvilaatikot ja jätesäkit sinä samana maanantaina kun oltiin ne asuntoon kannettu. Kävin nukkumaan puoli kahdeksalta illalla ja nukuin keskipäivään asti. Keitin kahvia ja käytin loppupäivän koneella istuen, katselin netistä kyllästymiseen asti ja pitkälle sen rajan yli typeriä videopätkiä, en kirjautunut mihinkään sosiaaliseen mediaan, en soittanut kellekään enkä vastannut yhteenkään puheluun.

Keskiviikkoaamuna olin pyjama ja nahkatakki päälläni viemässä roskia, kun kuulin aivan liian tutun äänen parahtavan:
- Ei vittu tää oo mahollista.

Joonas seisoi roskakatoksen vieressä ja tuijotti mua, minä tuijotin takaisin, kumpikaan ei sanonut mitään.

- Mun pitäisi varmaan lyödä sua tai jotain, sähähdin.
- Maura... Sulla on täysi oikeus. Mut haluatko sä?

Ei tällaista voi tapahtua, hoin mielessäni.
- En...
- Mä asun C-rapussa. Etkö sä enää asu Jeremiaksen kanssa?
- Tuli ongelmia...
- Ahaa.

Hetkeen Joonas ei sanonut mitään, sitten se nakkasi oman roskapussinsa astiaan ja asteli mua kohti ja sanoi:
- Me ei olla Helmin kanssa yhdessä.
- Ahaa.
- Mä vaan... tota... tulisitko vaik kahville tai jotain? Huomennahan sä täytät vuosia. Jos otettas kuppia ja vietettäs laatuaikaa.
- Ootko sä oikeesti tosissas? parahdin ja purskahdin nauruun.

Silllä samalla sekunnilla mun mieleen tulvi kaikki meidän hyvät hetket. Otettas kuppia tarkotti meidän kohdalla aikoinaan lärvejä, johonkin baariin menemistä ja hyvää meininkiä....

- Joo, huomasin sanovani. - Jos hankit tarpeeksi viinaa niin vietetään vaan huomenna mun synttäreitä.

... ja viinakännitappeluita.