29. luku

Mietin Joonakselle soittamista vielä seuraavana aamuna aamupalapöydässä. Puuro ei maistunut vaikka yön aikana oli tullut suoliakorventava nälkä, tuntui että pelkkä ajatuskin ex-mieheni äänen kuulemisesta karkotti ruokahalun jonnekin kauas, sairaalan ulkopuolelle ja pitkälle naapurikaupunkiin asti. Siitä huolimatta tiesin että mun oli pakko soittaa, oli pakko saada vahvistus siitä mitä siinä C-rapun asunnossa oli tapahtunut vai tapahtuiko mitään. Jälkimmäinen vaihtoehto oli erittäin epätodennäköinen, jotain oli tapahtunut ja siitä tikit vatsassani olivat erittäin kouriintuntuva muistutus.

Aamiaisen jälkeen menin pyytämään kansliasta kännykkäni. Säädin puhelimen soittamaan tuntemattomasta numerosta, etsin osoitekirjasta Joonaksen numeron, vedin muutaman kerran syvään henkeä, painoin vihreää luuria. Nyt tai ei koskaan. Puhelin alkoi tuutata valintaääniä, tuuttausten välissä linjalla oli hiljaista, ainoastaan rinnassa takova sydämeni piti meteliä.
Meni melkein minuutti, jonka aikana ehdin olla jo melko varma siitä ettei se vastaisi ollenkaan, kun yhtäkkiä piippaus keskeytyi ja selkeästi kesken unien herätetty Joonas vastasi omalla nimellään. Sillä sekunnilla jokainen suunnittelemani sana takertui kurkkuun, jopa hengenvetojen tuottaminen tuntui työläältä. Istuin vaan puhelin korvalla ja kuuntelin Joonaksen hengitystä.
- Haloo? se huhuili. Rykäisin, mun oli pakko sanoa jotain.
- Älä nyt lyö luuria kiinni..., pyysin hiljaa, ääneni kuullessaan Joonas vetäisi syvään henkeä. - Mulla on sulle asiaa.
- Jos haluat tappaa mut niin voin kertoa ettet sä mua löydä.
- Ei, ei sitä... Mä, tota... tai siis...
- Mene sitten siihen asiaan joka oli niin tärkeä että sen takia piti ihan herättää tähän aikaan aamusta.

Päätin että parempi vaan laukoa asiani sensuroimatta, pohjustamatta ja suoraan.
- Mä olen suljetulla osastolla ja ennen tänne joutumista sain puukosta. Niin sitä mie vaan että olitko se mahdollisesti sä joka mua puukotti?

Meni sekunti, meni toinen. Toisessa päässä oli hiljaista.

- Joonas?
- Etkö sä tosiaankaan muista?

Se oli kuin olisi kuunnellut selostusta televisiosta tulleesta elokuvasta. Tai kohtaus Salatuista elämistä. Tai jotain sellaista, ihan mitä vain, mutta ei episodi omasta elämästä, sellainen missä on itse ollut mukana, tilanne jossa oot saanut puukosta.

Joonas heitti ilmoille yhden nimen, nimen jota en ollut kuullut vuosiin. Liimataisen Tommi. Ihmettelin, miten sen entinen bändikaveri ja mua koko meidän seurustelun ajan vihannut mulkku liittyi juttuun yhtään mitenkään.

- Se asuu sun naapurissa, Joonas vastasi. - Se soitti mulle sinä torstaina, sanoi että tuu tänne, tää sun on nähtävä. Menin sen kämpille ja sä makasit sen sängyssä totaalisen seis, olit kuulemma juonut puolitoista pulloa viinaa ja vetänyt jotain aineita. Kovia aineita, ei pilveä. Siellä oli pari jotain muuta äijää ja kuulemma kaikki niistä oli vuorotellen painaneet sua.

En varmaan ikinä unohda noita lauseita. En ikinä unohda sitä totaalista likaisuuden, itseinhon ja kuvotuksen tunnetta joka mut valtasi sillä hetkellä kun Joonas kertoi mulle kaiken sen.

- No liityitkö säkin sitten sammuneen neidon hyväksikäyttämisbileisiin? tuhahdin halveksivasti, tosin kaikki se halveksunta oli oikeastaan osoitettu mulle itselleni.

- Sä tiedät että mä en ikinä tekisi sellaista, Joonas kivahti. - Etenkään sulle. Päinvastoin, haukuin ne tyypit pystyyn ja sanoin että lähden viemään sut sairaalaan, koska näytit siltä ettei sussa enää kauaa henki pihisisi. Ja halusin sut pois siitä kämpästä.
- Miksi?
- Ai että miksi? No koska mä rakastan sua, onko siinä tarpeeksi syytä?!

Meinasin nielaista kieleni. Puhelu ei mennyt nyt kyllä yhtään siihen suuntaan mihin olin kuvitellut sen menevän.

- Jokatapauksessa, Joonas jatkoi ennen kuin ehdin vastata mitään sen erittäin yllättävään rakkaudentunnustukseen. - Tommi ja muut ei hirveesti innostuneet siitä kun ne tajusi että ne saisi kaikki syytteet seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja raiskauksesta jos veisin sut sairaalaan siinä kunnossa... Siinä alkoi sitten syntyä käsikärhämää ja jossain vaiheessa joku otti puukon esiin. Yhtäkkiä sä pomppaat sieltä sängystä ylös ja sitten olikin taittoveitsi Tommin olkapäässä ja toisen jannun poski halki... Ja ihan yhtä nopeasti tilanne meni siihen että sä makasit verilammikossa. Soitin ambulanssin mutta Tommi vaati ettei kukaan meistä olisi siinä asunnossa kun viranomaiset tulee... Mä en ois lähtenyt jos ei olisi ollut puukko kurkulla. Mun mielessä on siitä asti vaan kummitellut kuva susta ja verestä ja siitä huudosta ja...

Joonas ratkesi itkemään.

- ... oon vaan syyttänyt itseäni, miksen tapellut vastaan, mikset hemmetti pistänyt jokaista äijää siinä kämpässä lihoiksi sen takia, jos sulle ois käynyt jotain, jos se ambulanssi ei olisikaan tullut tarpeeksi nopeasti...

Minäkin aloin itkeä.

- Oothan sä ihan kunnossa? säälittävä miehenkaltainen olento ulisi linjan toisessa päässä.
- No niin kunnossa kun mielisairaalassa ollessaan vaan voi olla, vastasin. - Hitto, mä oikeasti luulin että se olit sä joka mua muilutti... Mä olin ihan varma että sä asuit mun naapurissa, mä... Hitto että tää on friikkiä.
- Mä oon ollut tota mieltä jokseenkin siitä päivästä asti kun tapasin sut ekaa kertaa, Joonas hymähti. - Haluaisin niin vaan ottaa sut syliin ja halata...
- Mites se Helmi?
- Se on vaan aivoton teinipillu. Pelkkä pano. Ei meillä oo mitään vakavaa.

Tuntui karmealta kuulla Joonaksen, naisia kunnioittavan Joonaksen, sanovan sellaisia asioita.

- No sen verran vakavaa se kuitenkin oli että piti mua puukottaa selkää sen kanssa.
- Ei, ei se oo yhtään sitä mitä sä luulet...
- ... ja muuttaa sen kanssa yhteen!
- Mitä helvettiä?
- Tane kertoi että muutit sen nurkista Helmin kanssa jonnekin.
- Mitä helvettiä? Muutin vanhan koulukaverini luokse kun en kestänyt katsella Tanen pirinvetoa päivästä toiseen... Alkuvuodesta sain vasta oman kämpän.

Ajatukset myllersivät päässäni. Kaikki olikin ollut vain valheita ja väärinkäsityksiä, jopa Tane oli valehdellut mulle, jopa mun oma pää oli valehdellut mulle.

- Tota... kiitos tosi paljon tästä puhelusta, selvitti asioita, kiitos. Mut musta tuntuu että mun pitää nyt lopettaa ja vähän miettiä asioita itsekseni ja...
- Maura, oota. Mä mietin että... siellähän on varmaan jotkut vierailuajat? Niin voisinko mä vaikka loppuviikosta tulla tapaamaan sua?

Päästäni kuului "ping", ja seuraavat viisitoista minuuttia puhelusta olikin yhtäkkiä pelkkää lässytystä ja helliä sanoja.


Hoipertelin ulos huoneestani kuin syntymäpäivänäni juoma viinapullo olisi noussut päähän vasta jälkikäteen. Palautin kännykän kansliaan, menin tupakalle. Poltin puoli röökiä hiljaisuudessa, mietiskellen mitä vittua äsken oli oikein tapahtunut.
Santtu saapui parvekkeelle, hymyili ja toivotti hyvää huomenta. Vastasin hymyyn, mutta sen ruskeiden silmien katse, joka vielä edellisenä iltana oli himottanut ja saanut jalat tärisemään, tuntui sillä hetkellä yhtäkkiä niin totaalisen vieraalta ja väärältä.