16. luku

Sain töitä.

                      Musta tuli siivooja.

                      Sain siivouskohteekseni ala-asteen.

                      Kahden ensimmäisen viikon ajan tulin joka päivä kotiin edellispäivää vittuuntuneempana, julistin ajavani läpi lakiehdotuksen joka sallii pakkoabortit jokaiselle vapaan kasvatuksen nimeen vannovalle raskaana olevalle naiselle.

- Oikeasti, ei jumalauta, raivosin. - Ne kakarat on mahdottomia, mekastaa, sotkee, juoksevat kuraisilla kengillä juuri siitä paikasta minkä sain puolitoista minuuttia aiemmin pestyä, ne vitun äpärät liimailee purkkaa pulpettien alle ja terottaa kynänsä lattialle, kusee ohi pöntön ja heittää käsipyyhepaperit pitkin lattioita, vittu mä en hanki ikinä lapsia.

- Mä siivosin joskus ammattikorkeakoulua ja siellä oli muuten aika samanlaista, Zorro hymähti. - Vähemmän mekastusta tosin.

Juotiin ensimmäisiä iltapäiväkahveja uudessa asunnossamme ja ne kahvit tuli juotua murokulhoista sillä kaikki kahvikupit olivat vielä vanhassa kämpässä. Keittiö oli varsinainen pahvilaatikkohelvetti, olohuoneen Jeremias oli saanut raivattua ja laitettua melkein kodikkaan näköiseksi. Ainoastaan lamppu puuttui, kukaan meistä ei muka osannut asentaa kattolamppua joten jouduimme odottamaan siihen asti että Jerillä olisi vapaata ja se voisi tulla laittamaan sen.

- Ihmisten lisääntyminen pitäisi kieltää lailla, jupisin.

- No juomisesta seuraa krapula, pitäähän seksistäkin sitten rangaista jollain tavalla, Mona virnisti.

- Mutta miksi mä joudun kärsimään rangaistuksen siitä että jotkut muut haluaa puksia? valitin. Kukaan ei ehtinyt vastaamaan, ovi kävi. Jeremias tömisteli keittiöön kolmen kauppakassin kanssa ja näytti vihaiselta.

- Arvatkaas vaan kehen törmäsin kaupassa? se ärisi ja alkoi latoa maitoja jääkaappiin. - Joonakseen. Se lähti muuten aika helvetin äkkiä pakoon. Jätti ostokset kassalle ja juoksi ovesta ulos.

Joonaksen nimen kuuleminen tuntui potkulta rintaan, olin jo monta viikkoa ollut lähes täysin ajattelematta asiaa ja onnistunut karistamaan mielestäni mielikuvan siitä ja Helmistä tanssilattialla sekä sen tosiseikan että se oli varastanut mun vähät säästöni. Hitusen olin pusertanut kyyneliä siinä vaiheessa kun muuttolaatikoita pakatessani tajusin että mulla oli vieläkin joitain sen vaatteita.

- Sanoiko se edes mitään? Mona tahtoi tietää. - Vai lähtikö se vaan pakoon?

- Se katsoi mua kuin ruumiillistunutta pahinta painajaistaan, jätti ostosten lappaamisen kesken ja syöksyi ulos kuin kauppa olisi syttynyt tuleen, Jeremias puuskahti. - Säälittävä idiootti.

- Saankohan mä koskaan tietää syytä sen käytökseen? mutisin vahingossa ajatukseni ääneen.

- Et, Jeremias töksäytti. - Eikä sun tarvitsekaan tietää.

Yhä raivosta puuskuttaen ja vaivautumatta edes kysymään miten mun päivä oli mennyt, Jeremias marssi kylpyhuoneeseen ja ilmoitti lämmittävänsä saunan.

Kolmen päivän kuluttua Jeri soitti ja ilmoitti tulevansa asentamaan sen lampun. Homma näytti helpolta kuin lapsenteko ja mua ja Jeremiasta hävetti ettei muka osattu tehdä muutamaa niin yksinkertaista kytkentää.

                      - Mitäs iltasuunnitelmia? Jeri kysyi multa kun työ oli tehty ja juotiin kahveja keittiössä.

- Eipä kai mitään erikoisempia, vastasin.

- Onhan, sä lähdet pois täältä kun me pidetään poikien saunailta, Jeremias nurisi.

- Enkä lähde, jään tänne ärsyttämään teitä, uhkasin.

- Jos käyttäisit tilaisuutta hyväksi ja tulisit käymään meillä, Jeri ehdotti. - Saat kyydin sinne ja takas. Tulisit nyt, oikeasti, milloin olet edes viimeksi käynyt meillä, joskus toissakesänä?

- Kyllä mä toissajouluaattona pyörähdin..., mutisin.

- Niin, Jeri hymähti. - Tai no itseasiassa, mä en enää edes ehdottele. Sä tulet mun mukaan.

Annoin periksi. Istuin autossa pitkästä aikaa matkalla kohti lapsuudenkotiani. Isäpuoleni vihelteli musiikin tahtiin ja kysyi hermostuttiko mua.

- Ei, valehtelin. - Sehän on kuitenkin mun lapsuudenkoti. Normihomma.

- Nyt sä neiti valehtelet törkeästi, Jeri hymähti. - Kyllä se siitä. Äitis on odottanut sua.

- Aivan varmasti, jupisin ja aloin tuntea oloni epämukavaksi. Ohitimme tutun liikenteenjakajan, edessä oli enää viiden minuutin ajomatka.

- Jätä ovi auki, jään tupakalle, huikkasin astuessani autosta ulos. Jeri ei tarjoutunut jäämään seuraksi, se tuntui ymmärtävän että halusin olla hetken yksin.

                      Valuin istumaan pitkin kovaa tiiliseinää, hain mukavaa istuma-asentoa kylmällä kivetyksellä ja sytytin savukkeen. Olisin halunnut käydä mieluummin takapihan terassilla, istua muovisella tuolilla vilttiin kääriytyneenä ja tuijotella mitään ajattelematta metsää johon takapihamme päättyi, mutta sinne päästäkseni mun olisi pitänyt kävellä talon läpi enkä tuntenut olevani vielä valmis siihen.

                      Tuijottelin vastapäisen rivitalon takapihoja, Kinnusilla oli edelleen takapihallaan tyylitön vaaleanpunainen flamingo, mutta ne olivat sentään purkaneet ruman pihavajansa. Niiden vasemmalle puolelle oli näköjään muuttanut uusi perhe siinä ennen asuneen iäkkään avioparin tilalle, takapihalla leikki kourallinen arviolta ekaluokkalaisia lapsia, olohuoneen ikkunan kukalliset pitsiverhot olivat poissa ja niiden tilalle oli asennettu sälekaihtimet. Tienpuoleisen seinänaapurimme asunnon edessä oli edelleen punainen skootteri joka kuului mua pari vuotta nuoremmalle poikatytölle jonka kanssa en koskaan ollut tullut toimeen, tai sitten pikkusiskolleen joka oli ihan mukava.

- Maura?

Mutsi seisoi yhtäkkiä edessäni. Se oli suorastaan hiipinyt ovesta ulos, tupakalle myöskin.

- Moi, sanoin hiljaa ja laskin katseeni, se oli virhe, nostin katseeni äkkiä mutta ennen kuin tein sen, olin jo ehtinyt huomaamaan että mutsilla oli oikeassa jalassaan uusi proteesi ja samassa se kaikki minkä muistamista olin pelännyt syöksyi mieleeni.

Mutsi ei ollut kävellyt melkein vuoteen sen jälkeen kun eräänä sateisena heinäkuun iltana kaksikymmentä vuotta sitten rattijuoppo oli törmännyt siihen Merikadulla. Faijalla oli rahaa, se maksoi parhaat lääkärit, fysioterapiat, oikean jalan proteesit, kaikki ja mutsi pääsi kirjaimellisesti takaisin jaloilleen silkkaa päättäväisyyttään. Vuosien aikana ihmettelin usein sitä tahdonvoimaa, se vaan päätti että hänhän kävelee, mutta faijan ja sen erosta se ei tuntunut pääsevän yli millään.

                      Vieläkin sen tarvitsi käyttää kävelykeppiä ja pidemmistä matkoista se ei vieläkään selvinnyt ilman pyörätuolia.

Olin kolme kun onnettomuus tapahtui, enkä tajunnut oikeastaan mistään mitään. Olihan se tietty vähän hätkähdyttävää kun yhtenä päivänä ollessamme mummon luona hoidossa mummo kertoo että äiti on joutunut sairaalaan ja on siellä varmaan jonkin aikaa ja kun mutsi tulee takaisin, siltä puuttuu toinen jalka. Tosin muistaakseni se oli musta vaan lähinnä kiehtovaa eikä karmivaa ja ensimmäisen proteesin nähtyäni olin sitä mieltä että mäkin haluan metallijalan.

                      Vasta viidennellä luokalla sain tietää totuuden onnettomuudesta, mutsi ei ollut nukahtanut rattiin niinkuin faija oli väittänyt, joku vailla vastuuntuntoa oleva kusipää oli lähtenyt humalassa ajamaan ja törmännyt siihen vailla kilpiä olevalla mustalla Toyota Corollalla roimaa ylinopeutta ajaen. Rattijuoppo oli selvinnyt ilmeisen vähillä vammoilla sillä se oli ihme kyllä onnistunut pakenemaan paikalta kun taas mutsi, 19-vuotias vaimo ja kahden lapsen äiti jolla oli koko elämä edessään joutui teholle ja menetti oikean jalkansa. Corollakuskia ei koskaan saatu kiinni.

                      Enoni kertoi tämän kaiken mulle jouluaattona sinä vuonna kun täytin yksitoista. Sinä jouluaattona päätin lopettaa kansantanhujen harrastamisen ja aloittaa potkunyrkkeilyn, painojennoston ja ampumisen jotta jonain päivänä voisin löytää sen toisen auton kuskin ja ottaa sen hengiltä.

                      Olin neljätoista, mutsi tuli hakemaan mua kännissä putkasta ja kotimatkalla vei lähiräkälään, tarjosi oluen ja itki että mikset ton sekoilun sijaan mielummin maanisesti etsi sitä paskiaista ja tapa sitä.

                      Kymmenen vuoden ajan kehitin päässäni suunnitelmia siitä mitä teen kun saan käsiini mustaa Toyotaa sinä iltana kuljettaneen juopon.

Sitten, kieroutuneen sattuman kautta, päädyin itsenäisyyspäivänä vuonna 2007 Joonaksen isovanhemmille syömään. Niillä oli keittiöremontti menossa ja väliaikaisesti jääkaappi oli sijoitettu autotalliin ja olin Joonaksen mummon apuna hakemassa sieltä ruokia kun katseeni osui kolhiintuneeseen vanhaan autoon.

- Se on Timpan ikuisuusprojekti, se tykkää jääräpäisesti koettaa laittaa kaikista toivottomista romuista ajokelpoisia, Joonaksen mummo kertoi kun kysyin autosta.

- Mikä sen on noin pahasti kolhinut? ihmettelin.

- Sirpa ennen kuin se menetti korttinsa, Joonaksen mummo vastasi päätään pyöritellen. - Ajoi humalassa tolppaa päin...

                      Joonaksen äidin kännissä kolhima musta auto oli merkiltään Toyota Corolla.

Joulupäivänä porukka oli kokoontunut meille, muut olivat saunomassa kun pyysin Launoa juttelemaan kanssani, vedin nahkatakkini povarista laittoman käsiaseen ja sanoin:

- Löysin sen rattijuopon joka vammautti mutsin.

En onnistunut tappamaan sitä naista, olin pettymys mutsille, en onnistunut hankkimaan sen äidinrakkautta takaisin kostamalla sitä mitä se itse ei pystynyt kostamaan. Ja koska käytin koko nuoruusikäni sekoilemalla JA maanisena ja murhanhimoisena etsien sitä kusipäätä jonka takia se menetti jalkansa.

Mutsi haki mut putkasta ensimmäisen kerran kun olin juuri täyttänyt kolmetoista ja viimeisen kerran viikkoa ennen kun täytin kahdeksantoista, yhteensä kaksikymmentäkuusi kertaa. Sairaalasta se tuli hakemaan mut eristyksestä kahdeksan ja ensiavusta kolmetoista kertaa. Neljä kertaa se ja Jeri pelasti mut joutumasta psykiatriseen sairaalaan, kahdesti katkolta. Jouduttiin käymään kuudessakymmenessäseitsemässä erilaisessa sosiaaliviranomaisten palaverissa vakuuttamassa että tytön sekoilu johtuu mielenterveysongelmista, sillä on normaalit kotiolot, sitä ei piestä eikä lukita ulos ilman kenkiä.

- Anteeksi mutsi..., kuiskasin pitkän hiljaisuuden päätteeksi.

- Ootko sä pilvessä? mutsi kysyi ja katsoi mua epäluuloisena.

- En, vastasin ja kerrankin en valehdellut. - Mä vaan olen... tai siis en ole... Tai siis... Oon ollut pitkään poissa.

- Niin ne lapset kasvaa, mutsi mutisi. Tumpattiin röökit, mentiin sisään, mutsi alkoi touhuta kahvinkeiton parissa.

                      - No, ootko oppinut mitään? se kysyi ojentaessaan mulle kahvikupin.

- Oppinut mitä? kysyin. - Pesemään kädet ennen ruokailua, aivastamaan nenäliinaan, välttämään huonoja miehiä, mitä?

- Kuten lopettamaan vittuilun, mutsi tuhahti ja sytytti tupakan. En ollut nähnyt sen vuosiin tupakoivan sisällä. - Miksi sä et käy vieläkään töissä?

- Mä käyn töissä, ärähdin. - Siivoan koulua.

- Siivooja.

Äidin äänestä paistoi halveksunta.

- Jos mulla olisi sun ikäisenä ollut toinen jalka, mulla olisi ollut useampia lapsia ja kunnollinen työ, se murisi. - Mutta kun ei ole. Kiittämätön pentu, sulta pitäisi leikata toinen jalka pois.

Jaa. Se oli taas tämmöinen päivä tänään.

- Launollakaan ei ole lapsia, protestoin.

- Mutta se opiskelee. Sillä on toisen asteen tutkinto.

- Tulinko mä tänne vaan haukuttavaksi?

- Et. Vaan viemään vintiltä vanhat piippusi pois.

Joka vuosi, ei väliä asuinpaikalla, tukanvärillä, elämäntilanteella, joka vuosi löydän päiväkirjastani samat lauseet äidistä.

Miksi en kelpaa?

Miksen mä voi olla sun tytär?

Mikset halaa?

Mikset anna anteeksi?

Yritin hyvittää tekoni ja silti sä vaan vittuilet.

Vintillä oli kylmä. Siellä haisi kostealta, juuri siltä miltä vintillä aina haisee.

                      Unohdetulta.

                      Äiti ja Launo lomamatkalla kylpylässä, muka ei rahaa maksaa mun lomaa, yläasteikäinen Maura dokaa kolme päivää skumppaa yksin himassa.

                      Piilotetulta.

                      " Kun mun sisko tulee tänne kahdeksi viikoksi.... niin voisitko sä mitenkään ottaa tosta rahaa ja keksiä Monan kanssa jotain kivaa?"

                      Salatulta.

                      " Ei millään pahalla mutta tajuathan sä etten mä kehtaa koskaan esitellä sua mun mutsille mun vaimona. "

                      Hävetyltä.

                      " Mauralla on semmoinen... rankka vaihe elämässään... Mutta kerroinkos jo Launon musiikkistipendistä? "

                      Kuolleelta.

                      Mauralta.