30. luku

- En tiedä mitä sieniä se on syönyt mutta eihän toi voi helvetti soikoon olla totta!

Vasta seuraavana iltapäivänä olin koonnut ajatuksiani sen verran että sain soitettua Monalle ja kerrottua mitä olin Joonakselta kuullut.

- Miten sä kaiken jälkeen voit uskoa sitä? Ja Tommi Liimatainenhan oli semmoinen kiltti pieni rumpalipoika, eihän se nyt herranjumala vois uittaa peliään sammuneessa kaverinsa eksässä... tai siis jos toi on totta niin en mä mitenkään vähättele sun kokemaasi vääryyttä mut... En mä vaan jotenkin kuule voi uskoa tota...

- Joonas sanoi että se rakastaa mua.

- Noni, sekin vielä! Älä nyt vaan sano että sä uskot sitä siinäkin niinkuin joku sinisilmäinen ja typerä raiskattava viisitoistakesäinen... Eikun siis, anteeksi, ei ollut vissiin paras heitto tähän vällin, siis...

Jos ei oltaisi tunnettu koko elämäämme ja jos olisin luonteeltani yhtään herkempi, olisin voinut niiskaista pellollisen herneitä nenään ja ne herneet sieraimissa kolisten vetäissyt hillittömät itkemis- ja potkimisraivarit, lyönyt luurit ja poistanut Monan numeron. Mutta sillä hetkellä sen raivokas suorapuheisuus ja makaaberit sanavalinnat vaan naurattivat.

- En mä oikein oo ihan varma mitä uskoa..., mutisin. - Mut kyllä toi Joonaksen tarina kuulostaa uskottavammalta kuin ne mun psykoositeoriat teholla... että Joonas ois vaan ilmestynyt jostain juottamaan mut känniin ja iskemään keklulla...

- Kuinka paljon uskottavampaa on se että sen sijaan se ilmestyy jostain pelastamaan sua nistien raiskaamiselta?

- No ainakin sellaisella juonenkäänteellä mun elämästä tehty elokuva sais paljon enemmän romantiikannälkäisiä naiskatsojia.

- Sun elämästä tehdystä elokuvasta sensuroitais yleisen hyvinvoinnin nimissä kaikki muu paitsi lopputekstit, konservatiivisemmissa maissa nekin.

Santtu ja Marjut rupattelivat tupakkaparvekkeella kun puhelun puhuttuani saavuin sinne.

- Onko sun lääkitystä muutettu? Marjut tiedusteli.

- Ei, miten niin? ihmettelin.

- Kun et oo pariin päivään ollut niin pirteä kun yleensä, Santtu huomautti. - Huolia?

- Ei nyt erityisemmin..., vastasin ja pakotin ääneni kuulostamaan reippaalta. - Kai tää betonimiljöö imee mehut.

- Etkö sä oo vieläkään saanut ulkoilulupia? Marjut ihmetteli.

- En. Sehän tässä vähän hajottaakin. En oo melkein kahteen viikkoon haistanut raikasta ulkoilmaa.

- No huomenaamulla lääkärinkierrolla pyydät niitä, Santtu totesi jämäkästi. - Pitäähän sun nyt ulos päästä tai muuten masennut.

- Pitää muistaa pyytää...

Marjut sai tupakkansa poltettua, tumppasi sen ja lähti parvekkeelta. Jäätiin Santun kanssa kahdestaan, istuttiin vierekkäin ja puhalleltiin savuja ulos yhtä aikaa.

- Mä muuten pääsen kotiin ensi maanantaina, Santtu ilmoitti. - Tänään oli lääkärintapaaminen ja se sanoi ettei niillä oo enää mitään syytä pitää mua täällä.

- Onneksi olkoon, hymyilin.

- Kiitos. Vaikka kyllä on toisaalta vähän harmi lähteä...

- Miten niin? Luulis että parissa kuukaudessa tähän paikkaan on aika täysin kypsynyt.

- No niin mä olenkin. Mutten ihmisiin täällä.

- Niin te ootte ton Marjutin kanssa hyviäkin kavereita?

- Joo, Marjut on yllättävän fiksu lähes parikymmentä vuotta narkanneeksi kolmekymppiseksi... Sä oot kyllä välillä niin hidas ettei se ole edes ärsyttävää vaan söpöä.

- Öö, nyt meni ohi...

Santtu virnisti ja ennen kuin olin ehtinyt kunnolla palautua sen hymyn jäljiltä, se otti mua leuasta kiinni peukalolla ja etusormella. Pääni rekisteröi salamannopeasti että nyt oli tapahtumassa jotain, sen iho hohkasi lämpöä kun se kumartui mua kohti ja kuiskasi suoraan suuhuni:

- Katsotaan että meneeköhän tää ohi...

Palava tupakka putosi kädestäni kun huulemme kohtasivat ja alkoivat hieroutua toisiaan vasten. En tiedä kumpi kuumotti enemmän, Santun kieli kokeilevasti hivelemässä alahuultani vai tupakka, joka oli pudonnut jalalleni, polttanut sairaalatossuihin reiän ja paistoi parhaillaan jalkapöytääni. Päätin että jälkimmäinen ja potkaisin savukkeen lattialle, upotin käteni Santun hiuksiin, tunsin nousevani lentoon samalla tavalla kuin saadessani sairaalassa voimakasta kipulääkettä suoneeni.

- Mun täytyy tunnustaa että mä oon tässä muutaman päivän aikana vähän ihastunut suhun..., Santtu henkäisi. - Ja mä tiedän että se on epäviisasta, me ollaan kuitenkin suljetulla osastolla ja sisimmässäs sä voit olla vaikka millainen psykopaatti mutta... Oot siistein nainen jonka oon pitkään, pitkään aikaan tavannut.

Menin hämilleni, änkytin jotain kiitoksen tapaista, edelleen pökerryksissä suudelmasta joka ei ollut edes pelkkä suudelma vaan kielari, joka tuntui huutavan: " Haluan sua juuri tässä ja juuri nyt, eiköhän mennä kansliaan pyytämään että lukitsevat meidät yhdessä eristyshuoneeseen ja antavat muutamat lepositeet mukaan. "

- No siis kyllä säkin olet musta tosi mukava. Enköhän mäkin aika ihastunut oo, hymyilin.

- Mä haluan ehdottomasti tutustua suhun sitten siviilissä kun säkin oot päässyt pois, Santtu totesi ja rapsutti niskaani. - Ei sullakaan varmaan enää pitkä aika oo siihen.

Ovi aukesi, Rusko astui sisään, katsoi meitä kysyvästi. Santtu säpsähti kauemmas minusta ja hymyili kiusaantuneena, kuin olisi ollut ikäistään kymmenen vuotta nuorempi poika, jonka äiti oli juuri yllättänyt masturboimasta.

                      Yhtäkkiä alkoi oksettaa. Vedin viimeiset imut tupakastani, heitin sen tuhkikseen, poistuin parvekkeelta katsomatta ketään.

Seuraavana aamuna Santtu lähti viimeisille viikonloppulomilleen. Pitkin torstaipäivää se katseli mua haikeasti kun osuttiin samaan aikaan tupakalle, mutten vastannut katseisiin ja muutenkin pyrin välttelemään sitä. Aamupäivällä päivällisen jälkeen hoitaja tuli koputtamaan huoneeni ovelle osaston potilaskännykkä kädessään.

- Mona soittaa, se ilmoitti ja antoi luurin mulle.

- Kiitti, mutisin. – Haloja?

- Moro, Mona heläytti. - Saadaan auto lainaan huomenna niin ajateltiin että tultaisiin käymään, tuodaan suklaata ja limpparia ja röökiä.

- Kiva.

- Niin ja yks juttu...

- No.

- Meidän kyydillä sua tapaamaan tulee myös Joonas...

Istuin hiljaa kännykkä korvallani tuijottamassa seinää niin pitkään että Mona huhuili mua nimeltä.

- Joo...

- Niin siis onko se sulle okei?

Seinässä oli kahta eri valkoisen sävyä, sälekaihdinten lomasta paistava keskipäivän aurinko paljasti sinne tänne sutaistut vaaleammat laikut.

- Helvetti älä nyt vaivu mihinkään psykoosijumituksiin kuultuas eksäsi nimen..., Mona parahti.

- Se soitti sulle? parahdin.

- Ei kun mä soitin sille.

- ... mitähän hemmettiä?

- Yks ilta savuissa ja pienissä xanorikänneissä päädyin soittamaan kysyäkseni mitä vittua se oikein meinaa sun kanssa... Sanoin että se kiroaa päivän jona pulpahti luonnevikaisen mutsinsa kohdusta mikäli se vielä kerrankin särkee sun sydämen ja saa sut itkemään.

- Mona... herttaista, ei sun olisi tarvinnut.

- Siinä sitten jauhettiin hetki paskaa susta ja sun ongelmista ja sun tilanteesta ja elämästä ylipäätään... Ja se kysyi että pääseekö meidän kyydillä tapaamaan sua jos osallistuu bensakustannuksiin.

- Se on valmis maksamaan siitä että näkee mua?

- Joo ja se kysyi jopa että millaisia kukkia sulle pitäis ostaa... Totesin että Lemon Haze vois olla kova sana.

- No sen se taitaa kyllä tietääkin...

- No joka tapauksessa Maura mitä vittua Maura? Tuodaanko me se vai ei? Ja jos tuodaan niin viuhuuko teräaseet jäätävän ilmapiirin vallitessa?

Mietin.

                      Yritin kuvitella mielessäni osaston vierashuoneen vihreät sohvat ja nojatuolit, Monan, Zorron ja Joonaksen istumassa niillä. Ei, ei, liian ahdistavaa, liian pieni tila, kaikki siinä yhtäkkiä niin lähellä...

- Mä kysyn hoitajalta että saanko ulkoiluvat omaisen seurassa..., sopersin. – Jos saan niin ottakaa se mukaan. Jos en, niin ette.

- Okei... No soita sitten kun tiedät. Laitan vielä illalla viestiä sitten kun tiedän tarkemman ajan monelta mutsi pääsee duunista...

Sain luvat.

” O-ou.. ;) ” oli Monan vastaus tekstiviestiin jossa asiasta tiedotin.

Puoli kahdeltatoista torstain ja perjantain välisenä yönä pyörin sängyssä hereillä unilääkkeestä huolimatta, kellon tikitys tuntui kaikuvan huoneessa, peiton alla oli hiostavaa mutta ilman peittoa tärisin.

                      Mietin Santtua, meidän keskusteluja ja toissapäiväistä lähentymistä.

                      Mietin Joonasta, syksyn tapahtumia, muuton jälkeen tapahtuneita asioita. Sivusin ajatuksissani jopa Lindaa. Tane pyörähti mielessä pikaisesti, mutta työnsin sen pois aggressiivisesti, saatanan valehteleva nisti...

Kello tikitti. Näytti varttia yli puoltayötä. Yöhoitaja oli käynyt ovella kerran tarkistamassa, nukunko. Sanoi, että jos en yhteen mennessä nuku, saan rauhoittavan.

Tik-tik-tik-tik-tik... 00:43 Päätin että skippaan rauhoittavat, tuli mitä tuli. Vaikka hemmetti kukkuisin hereillä vielä auringon noustessa. En todellakaan olisi missään bentsojenjälkeisissä pöhnäolotiloissa kun tapaisin Joonaksen. Skarppi ja kunnollinen, ”feeling better than ever, mental hospital -edition “.