28. luku

Olin ehtinyt sytyttää tupakan, istua alas, saada itseni ainakin jotenkuten järkiin ja rauhoittumaan, kun se jumalallinen ilmestys käveli sisään tupakkaparvekkeelle.

- Sä oot vissiin uusi, se totesi. - Tai ainakaan sä et ollut täällä kun lähdin lomille.
- Juu, en ollut... Tulin tossa muutama päivä sitten..., mumisin ja tunsin suunnatonta tarvetta ojentaa käteni ja koskettaa tuota upeaa olentoa edessäni. - Mä oon Maura.
- Santeri. Tai Santtu.

Miehellä oli pehmeä kämmen ja varma, napakka kädenpuristus. Kätellessään se katsoi silmiin ja hymyili, vasempaan poskeen ilmestyi hymykuoppa ja sulin.

- Kiva että tänne tulee vähän nuorempaakin porukkaa välillä.
- Joo, no on täältä ehkä vähän vaikea löytää ikäistään seuraa...
- Kuinka vanha sä oot? Jos nyt naiselta sopii ikää kysyä...
- Joo, kyllä sopii, musta se on aina ollut aika järjetön sääntö... Kaksikymmentäkolme.
- Mä oon kaksvitonen. Et aika samoissa luvuissa mennään.

Yhtäkkiä en keksinyt enää mitään puhuttavaa, tuijotin typerästi virnuillen kun Santtu poltti tupakkaa.

- Niin sä olit lomilla, keksin. - Ootko pitkään ollu täällä?
- Kaks kuukautta, se huokaisi. - Tän kuun lopussa pitäis vihdoinkin koittaa vapaus, jos hyvin käy. Ne ei oikein tykänneet kun viime lomalla paloi vähän muutakin kuin tupakkaa...
- Jaa että hamppumiehiä, naurahdin.
- Ai säkin polttelet?
- Joo, eiks sitä huomaa?
- No kyllä susta sen huomaa että jotain oot käyttänyt... Mut harvemmin naiset vaan ymmärtää ton kasveista pyhimmän päälle. Ne on enimmäkseen kaikki jotain pirihuoria ja sensemmosta.

Nyt puhuttiin asiaa, nyt oltiin Mauran omimmalla alueella, polttelemisesa.

- Eka asia kyllä mitä teen ku pääsen täältä ni heitän siemenet multaan. Kasvattaminen on hirveen rentouttavaa puuhaa. Ja siinä kokee tekevänsä jotain oikein.
- Joo mulla on kans ollut muutamat plantut itämässä joskus. Tai siis meillä oli... mulla ja mun entisellä kämppiksellä.

Ovi aukesi, hoitaja kurkkasi sisään.
- Sitten kun oot Santtu sen röökin vetäny niin tuu koputtelemaan, ni otetaan sulta seulat ja jutellaan vähän että miten se loma meni.
- Okei. Hetki menee, Santtu huikkasi, kiskoi röökiä ja katsoi mua. - Jatketaan juttua ihmeessä sitten kun tuun takas, nyt kusipurkki kutsuu.

Koin tänään teini-ihastumisen.
Sellaista ei oo mulle tapahtunut pitkään aikaan. Oikeasti, en edes muista koska viimeksi yksi ensisilmäys ois melkein vienyt jalat alta. Atte, Pauliina, Joonas, Joel... Ei kenenkään niiden kohdalla tullut sellaista totaalista WHUM! -tunnetta päähän, kroppaan, kaikkialle.


Mutta hei, ihminen, rauhoitus ja mietipäs hetki. Se on mielisairaalassa. Tarkoittaa että se on ainakin lievästi mielisairas. Mielenvikainen. Hullu. Tosin niinhän minäkin olen ja ihmiset on silti kehittäneet juttuja mun kanssa. Miksei tästä vois tullakin jotain? Voisi edes tutustua, mutta jo nyt se vaikuttaa ihan liian hyvältä ollakseen totta, rento, hyvännäköinen ja suhteellisen fiksunoloinen polttelijamies, omat kasvit suunnitteilla ja sitä rataa... Tosin se onkin kaikki mitä siitä tiedän, ei tullut mieleen kysellä koulutuksesta, mahdollisesta työpaikasta (...tai perheestä tai tyttöystävästä??), onko sillä edes omaa kämppää...


Tossa se istuu, noin kolmen metrin päässä, ja katselee telkkaria. Eikä sillä ole aavistustakaan siitä että tälläkin hetkellä tarkkailen sitä ja kirjoitan siitä, ajattelen sitä ja haaveilen että saisin noi lihaksikkaat käsivarret ympärilleni, että toi iso, pehmeä koura silittelis mun hiuksia... Kumpa pian mentäis taas tupakalle ja pääsisin istumaan sitä vastapäätä, tuijottamaan noita ruskeita silmiä joiden puolesta olisin jo tässä vaiheessa valmis kuolemaan. Onpas outoa tuntea näin pitkästä aikaa, tai no, rehellisyyden nimissä on sanottava etten oo tuntenut näin varmaan ikinä.

Sen sunnuntaipäivän loppuun mennessä Santtu tiesi mun elämästä aika lailla kaiken. Muutamat rumimmat ja likaisimmat yksityiskohdat olin sensuroinut pois, niihin kuului muun muassa runsaat määrät suhteita jotka ovat päättyneet toisen osapuolen joutuessa linnaan, melkein karkaamiseksi laskettava kotoapoismuuttaminen viisitoistakesäisenä, taannoiseen Tampereenmatkaan johtaneet asiat ja sen jälkeen tapahtuneet jutut sekä muutamia muita asioita joita en tahtonut sen välttämättä saavan tietää ensimmäisenä päivänä.
Santtukin kertoi itsestään ja elämästään, sillä ei ollut koulutusta eikä työpaikkaa, mutta ainakin puheiden perusteella sillä oli kova hinku hankkia molemmat. Se asui isänsä, sekä satunnaisesti myös äitinsä, kanssa, vanhemmat olivat tehneet eroa viimeiset viisi vuotta ja tästä johtuen äiti vietti aikaa mieluummin siskonsa luona kuin kotona. Vapaa-ajallaan se mieluiten hengaili ja poltteli kavereiden kanssa, ajeli pitkin lääniä tai kirjoitti. Ja sen kun se päästi suustaan, olin vaan astetta enemmän myydympi, kirjoittava mies, oliko semmoisia oikeasti muka olemassa? Eiväthän miehet yleensä osanneet kirjoittaa edes tekstiviestejä.

- No runoja ja jotain lyhytproosaa..., se kertoili. - Parilla kaverilla on semmoinen räppiprojekti, oon niille joitain riimityksiä kirjoitellut. Kyllä mä meinasin mun sairaalassa kirjoittamista runoista koostaa runokirjan ja julkaista ehkä jo tän vuoden aikana. Jos vaan saa tehtyä eka kaiken puhtaaksikirjoittamistyön ja näin...

Kello yhdeltätoista alkoi hiljaisuus. Sen jälkeen ei enää saanut oleskella yleisissä tiloissa, huoneesta sai poistua ainoastaan vessaan tai hakemaan nukahtamislääkettä. Makailin sängylläni ja mietin että pitäisikö sellainen käydä pyytämässä, olo ei tuntunut rauhoittuvan millään. Oltiin juteltu Santun kanssa parvekkeella viittä vaille yhteentoista asti, siihen asti että hoitajan piti tulla sanomaan että nyt juorukerho seis ja nukkumaan. Sana sanalta aloin entistä enemmän vakuuttumaan siitä että sairaalaan joutumiseni oli jotain suurempaa kohtalon johdatusta, kirjoittelin epävarmoja rakkausrunoja ruutupaperille ja teki mieli vaan itkeä kun oli niin hykerryttävä olo.

Seuraavana aamuna heti aamupalan jälkeen menin pyytämään kansliasta kännykkääni, tiesin herättäväni Monan soittamalla siihen aikaan aamusta, mutta mun oli pakko päästä jakamaan tunnetilani sen kanssa.
Hämmennyin kun parin valintaäänen jälkeen Mona vastasi täysin pirteän kuuloisena.
- Arvaa mitä! hihkuin. - Mä oon tavannu varmaan elämäni miehen.
- Maura, sä oot mielisairaalassa! Mona torui. - Sinne mennään paikkailemaan kuuppaa, ei iskemään miehiä.
- En mä ketään oo vielä iskeny. Me ollaan vaan juteltu. Mut kuule, se on vaan niin ihana...

Seuraavat kahdeksan minuuttia puhelusta oli mun yksinpuhelua Santusta, sen ominaisuuksista, ulkonäöstä, vuodatin kaiken minkä tiesin ja arvasin loput.

- No kyllähän toi kieltämättä kuulostaa ihan hyvältä..., Mona pohti. - Mutta oo nyt kuitenkin varovainen. En halua että tuut tänne esittelemään jonkun kuolaavan sekopään.
- Etkö sä luota mun harkintakykyyn miesten suhteen?
- No rehellisesti sanottuna mulla meni usko siihen jo seitsemännellä luokalla.
- Mitä sä muuten teet hereillä tähän aikaan? Kello on viittä vaille kahdeksan, maanantaiaamuna.
- Tässä oli vähän häppeninkiä yöllä, ei olla vielä päästy nukkumaan ollenkaan.
- Mitä häppeninkiä? Kerro mulle!

Mona oli hiljaa.

- Mona? Mitä siellä on tapahtunut?
- Oli puhe että sulle ei kerrottais...
- Mitä?
- No tässä nyt kävi vähän ikävä juttu... Ajateltiin että kerrotaan sulle kun sä pääset pois.
- Mikä ikävä juttu? Nyt huolettaa.

Pitkä huokaisu.

- Jeremiaksen ja Lindan kämppä ratsattiin eilen.
- Mitä?!
- Niin. Kytät vei kasvit ja lamput, bongit ne sentään jätti. Lisäksi kylppäristä löytyi kolme Subutex-tablettia ja jotain sekalaisia lääkkeitä, Jere on vieläkin kopissa niitten takia. Sitä epäillään vissiin jostain aika isoista kuvioista...
- No mitä helvettiä? Lindan juttujahan ne on.
- Linda lähti lätkimään.
- Mitä?
- Joo. Ku kytät tuli, se nappasi tärkeimmän omaisuutensa mukaan käsilaukkuun ja kiipesi parvekkeen kautta pihalle.
- Parvekkeen kautta? Hulluko se on, sehän on vittu kuudes kerros!

Muistelin entisen asuntomme parveketta, komeat merinäköalat sieltä oli mutten koskaan uskaltanut mennä turhan lähelle kaidetta ja katsoa alas, alkoi huimata ja mahanpohjassa tuntua ikävältä. Saati sitten että olisin hypännyt kaiteen yli ja kavunnut alas kuin mikäkin Hämähäkkimies.

- Sillä on vissiin sen tason bisneksiä vireillä että se mielummin ottaa riskin kaikkien kehonsa luiden murtamisesta kuin kiinnijäämisestä. Se kävi tässä ja sanoi että aikoo lähteä maasta.
- No eihän se ämmä nyt voi maasta lähteä ainakaan ennen kuin oon piessyt sitä vähän...
- Taitaa ikävä kyllä olla niin että jos sitä nyt ei ihan lähitunteina napata niin siinä käy niin että et pääse kurmottamaan.
- Hemmetti.



Uutinen Jeremiaksen vaikeuksista latisti mielialaa. Se oli kuitenkin kaikesta huolimatta mulle tärkeä ihminen enkä tahtonut että sillä meni huonosti. Ainakaan niin huonosti että tarttisi kopissa bunkata.

Päätin jättää sen aamupäivän flirttailut tupakkapaikalla sikseen, eristäytyä huoneeseeni ja kirjoittaa paperille kaiken minkä halusin entiselle kämppikselleni sanoa.

Rakas Jeremias,
kyllä kirje todellakin alkaa sanoilla rakas. Koska sitä sä mulle oot, käsittämättömän rakas ja tärkeä ihminen. Vaikka sä heitit mut pihalle omasta kodistani, vaikka sä kohtelit mua kuin paskaa ne viimeiset kaksi viikkoa jotka asuin siellä. Vaikka sä uskoit mielummin narkkaria jonka olit tuntenut pari kuukautta kuin mua.


Tekisi melkein mieli kuittailla että "mitäs mie sanoin?" Mutta en tee sitä, koska eiköhän tilanne ole ihan tarpeeksi paskamainen ilman mun naljailujakin. Sen vaan sanon että Linda kusetti meitä kaikkia. Se on yksi helvetin kävelevä kusetus koko ämmä, sellaisen profiilin olen siitä päässäni muodostanut tämän muutaman kuukauden aikana minkä oon sen tuntenut.


Aluksi se vaikutti siltä että se on vain elämäniloinen, itsenäinen nuori nainen, jolla ehkä ikäisekseen meni vähän turhan lujaa amfetamiinin kanssa. Sitten se olikin musta yhtäkkiä kiehtova nuori nainen, halusin että se valaisee mulle niitä synkkiä polkuja joita pitkin astelee. Eikä ne yhtäkkiä enää näyttänytkään niin synkiltä, sekin osa Lindaa oli musta kiehtovaa. Mutta kun näin miten se siellä Tampereella käyttäytyi, miten likainen, laskelmoiva ja suoranaisesti PAHA se tyttö oli. Tuli mulle tarjoamaan piikkiä jossain tamperelaisen räkälän naistenvessassa kun niistämisestä kuului muka liian kova ääni, kun olin neljättä päivää putkella nopeiden kanssa, lisäksi aivan törkeän liian humalassa.
Tiedän, tiedän ettet sä halua kuulla näistä, pidät mun sekoilua niin likaisena ettet halua tietää. Mutta mä haluan että tiedät ton, että tiedät mitä siellä oikeasti tapahtui.


En ole ylpeä siitä mitä tänä keväänä on tapahtunut. Kadun sitä että sain sutkin syömään nappeja, sekoittelemaan niitä viinan kanssa. Mutta varmaan te Lindankin kanssa ootte niitä popsineet, joten syy ei ole yksin minun.


Täytyy myöntää että olen kyllä mustasukkainen, siitä että Linda asuu sun kanssa. Ajattelin aina että mä olen se ainoa nainen sun taloudessa, ei oma eukko mutta eukko kuitenkin. Ja sitten tulee joku Linda kertomaan ettei mun koti ole enää mun koti. Se käy ylpeydelle tiedätkös.


Sä olet auttanut ja tukenut mua enemmän kuin kenenkään koskaan täytyisi ketään auttaa ja tukea. Fyysisesti tarjosit katon pääni päälle, henkisellä tasolla tarjosit sadekatoksen mun piestylle ja räytyneelle sydämelle, olit olkapäänä, sylinä, korvina ja hymynä, joka välillä kannusti ja välillä oli hyvinkin vittumainen ja ivaava.

Ensimmäinen kyynel putosi paperille. Seuraavat valuivat poskia pitkin kaulalle, niiskutin surkeana ja ulisin hiljaa.

Jos koskaan, ikinä enää tämän elämän aikana haluut olla mun kanssa tekemisissä, arvostaisin sitä todella, todella paljon. Olen ollut idiootti, välittänyt vain itsestäni ja sekoillut omiani huolimatta siitä että jossain saattoi olla joku joka välitti, joku joka ei olisi halunnut että lähden niin auttamattoman sekavana Tanen matkaan ja katoan sillä reissulla melkein kuukaudeksi. Jos voisin mennä ajassa taaksepäin kaksi kuukautta tekisin sen, tekisin sen heti ja palaisin takaisin sinne missä kaikki oli vielä hyvin.

- Näytät surulliselta, Santtu huomautti.
- No vähän tuli kyynelehdittyä tuolla huoneessa, kirjotin yhtä kirjettä..., mumisin.
- Vanhemmille?
- Ei, ei mitään semmosta... mun entiselle kämppikselle...
- Jaa. Mikä teille tuli? Tai siis miksi ette enää asu yhdessä?

Menin vaikeaksi. " Koska tein katoamistempun ja olin kuukauden douppausreissulla "? Ei välttämättä vastaus tasoa näin tehdään hyvä ensivaikutelma.

- No erimielisyyksiä vähän kaikesta, vastasin ympäripyöreästi. - Ei oikein tykätty toistemme kavereista.
- Just ton takia mä en ole koskaan muuttanut kenenkään kämppikseksi vaikka on pyydeltykin, Santtu hymähti. - En sietäis mun kotona ihmisiä joita en tunne.
- No se siinä just oli.

Teki pahaa kaunistella totuutta, olisin halunnut suoraan siltä seisomalta vuodattaa Santulle koko likaisen ja kurjan elämäni kaikkine ikävine pikku yksityiskohtineen, mutta en halunnut ottaa selvää miltä tuntuu kun mies josta olet kiinnostunut lähtee juoksemaan pakoon huutaen kun olet avannut itseäsi.

- Eiks sua koskaan ärsytä asua vielä porukoillas? nappasin uuden puheenaiheen aiheen vierestä.
- No välillä, Santtu myönsi. - Mutta on siinä puolensakin. Ruoka- ja pyykkihuolto pelaa. Aina on seuraa. Ei tarvitse stressata mitään laskujenmaksua. Mä yleensä pyrin viimeiseen asti kaikin keinoin välttämään stressiä.
- Kyllä mäkin varmaan vielä asuisin porukoilla jos ois mahdollisuus. Onhan siinä puolensa.
- Mut kyllä ne varmaan muutaman vuoden sisällä mut pihalle heittää.

Iltapäivällä oli tapaaminen lääkärin kanssa.
Pieni, ryppyinen nainen istui pöydän toisella puolella isot silmälasit nenällään ja silmäili mua arvioivasti päästä varpaisiin.
- Maura Olivia Mäkipaakka..., se mumisi ja tutkaili kansiota jonka kanteen oli liimattu mun henkilötiedoilla varustettu lappu. - Psykoottisuutta, viiltelyä, lääkkeiden ja huumeiden väärinkäyttöä... Kaksisuuntainen mielialahäiriö -diagnoosi tehty vuonna 2001... Mitäs mieltä sä itse olet, millainen vointi?
- No kai tää ihan hyvä on...
- Ei ole mitään harhoja ollut?
- No en oo ainakaan huomannut...
- Teho-osastollahan sulla oli aika paljon tämmöistä harhaisuutta... Olit puhunut jostain salaliitosta mikä on tehty sua vastaan ja ex-poikaystävästä joka haluaa tappaa sut. Onko sulla enää tällaisia tuntemuksia?
- Joo, no eiköhän se salaliitto ollut lähinnä vaan mun päässäni. Ja eksästäkään ei oo kuulunut mitään. Kyllä mä mun mielestä voisin lähteä jo kotiin.
- Ootapas nyt hetki.
- Odotan.

Nainen räpläsi hetken tietokonetta, mutisi itsekseen jotain lääkityksestä ja annostuksista, hetken päästä nosti katseen ruudusta ja sanoi:
- Kyllä sulla sen verran vakavaa toi itsetuhoisuus oli ennen kuin tänne tulit että kyllä me sua täällä vielä pari viikkoa ainakin pidetään, ihan vain varoiksi jos vointi huononee. Antipsykoottilääkitys aloitettu, seuraillaan sen tehoa. Lisätään Seroquelia iltaan, se auttaa ahdistukseen.
- Mutta ei mua ahdista...
- Voi alkaa ahdistaa.


- Kyllä mä vielä vähäksi aikaa jään tänne teidän riemuksi, ilmoitin Ruskolle, Timpalle ja Santulle tullessani palaverin jälkeen tupakalle.
- No mutta sehän on vaan mukavata, Rusko virnuili. - Jotain ees vähän tolkuissaan olevaa seuraa täällä.
- Tyttö haluaa kotiin ja sä ajattelet vaan itseäs, Timppa tuhahti. - Turhaanhan ne pitää täällä kaikkia, ei kukaan meistä ole oikeasti sairas...
- En ois niin varma, Rusko totesi ja nyökkäsi kohti Ulla-Maijaa joka tapansa mukaan istui yksin tuhkakupin edessä ja tuijotti tyhjyyteen, karisti jokaisten hatsien jälkeen, ei puhunut kellekään, ei katsonut ketään. - Hulluja koko sakki.
- Ei mut ehkä sen vois ottaa positiivisen kautta, Santtu ehdotti. - Siis sen sun tännejäämises. Saatpa ainakin levättyä ja päätä vähän kuntoon.
- Mutta kun mulla ei ole yhtään semmoinen olo että tarvitsisi levätä, protestoin. - Oon elämäni kunnossa.
- Et sä varmaan täällä olis jos olisit, Rusko huomautti.
- No semmonen elämäni kunto, mielisairaala edition, ehdotin. Äijät nauroivat.
- Kyllä sä varmasti pian pääset pois, Rusko lohdutti. - Ne haluaa vaan tarkkailla sua eka, tehdä jonkinmoisen profiloinnin siitä kuinka pihalla sä oikeasti olet.


Illalla huoneessani odottelin unilääkkeen vaikutuksen alkamista ja mietin, pitäisikö mun soittaa Joonakselle seuraavana päivänä. Se oli kuitenkin ainoa ihminen maailmassa joka tiesi mitä siinä asunnossa tapahtui. Siis mikäli se edes oli ollut siellä, ja mikäli ei ollut, oli se ainoa ihminen maailmassa joka tiesi siitä. Ongelmana oli vaan se että mitä sitä sanoisi entiselle avomiehelleen ja kihlatulleen, jonka kanssa ei mahdollisesti ollut puhunut puoleen vuoteen, kun soiton syy kuitenkin oli ottaa selvää oltiinko huidottu viime aikoina toisiamme teräaseilla. Ei välttämättä se jokapäiväisin kysymys.