24. luku

(Jeremias)

Lindan tekemä lihaperunasoselaatikko oli uunissa, Monaa ja Zorroa varten se oli paistanut muutaman valkosipulipatongin. Istuttiin neljästään olohuoneessa, kymmenen uutisen oli juuri alkamassa. Bongista nousi savua vielä edellisten imujen jäljiltä, Mona oli ottanut vain pienet, se oli kuskina ja pariskunta aikoi lähteä kotiin viimeistään puoliltaöin.
Linda oli parissa viikossa osoittautunut täydelliseksi kämppikseksi. Suurimman osan päivistä se oli omilla menoillaan ja iltaisinkin se tykkäsi olla omissa oloissaan, se ei valittanut kavereista joita kutsuin kylään, se tutustui ja yritti tulla toimeen jokaisen kanssa. Joka ilta se laittoi ruokaa ja tiskasi, mun ei tarvinnut tehdä oikeastaan mitään kotitöitä. Ainoa miinuspuoli sen kanssa asumisessa oli sen kissat jotka pyrkivät jatkuvasti kasvatuskaappiin järsimään lehtiä, mutta siitäkin ongelmasta pääsi pitämällä kaapin oven kiinni.

Aloin väsäillä uutta kierrosta varten savuja, kun puhelin pöydällä alkoi täristä. Ruudulla vilkkui tuntematon lankapuhelinnumero.

- Jere.
- Keskussairaalan tehohoitoyksiköstä tässä Pennasen Irene iltaa... Onko Jeremias Seppänen?
- Joo, on...
- Soitellaan tyttöystävästäs.
-  Öö, ei mulla ole...
- Maura Mäkipaakka?
- Ai se, se on entinen kämppis...

Totaalisesti vitutti kuulla Mauran nimi. Mutta toisaalta maininta tehohoitoyksiköstä sai huolestumaan.
- ... mitä siitä?
- Maura tuotiin tänne tässä pari tuntia sitten, häntä on puukotettu.

 (Maura)


Olin lyönyt Joonasta puukolla.
Tai niin ne sanoo.
Tai sitten se puukotti itse itseään. Ja se puukotti muakin, tai sitten tein sen itse. Kukaan ei tiedä.
Asunnossa oltiin vain me kaksi, meillä oli riitaa, huutoa. Ja kuten äitinsä, se livahti paikalta, jäi vaan verisiä kengänjälkiä ympäri asuntoa.


Tyhjää asuntoa, mielenterveyshoitaja tänään oikein painotti.


" Mielialalääkitys........"


Tähänkö mun tie johti...


" Syyntakeettomassa tilassa... "


" Asianomistajalla ei rangaistusvaatimuksia...... "


" Pakkohoito..... Saattohoito...... Laitos..... "


Kaikki menee ohi korvien.


Kukaan ei kysy mitä kävi, kukaan ei tule käymään, ihmettelen miksi kuulen aina välillä yöhoitajien puhuvan keskenään lepositeistä. 

Kolme päivää teholla maattuani Pinkki, Launo, Mona ja Zorro tulivat käymään.
- Miten sä voit? Mona kysyi.
- Ihan hyvin kun ottaa huomioon että oon menossa pakkohoitoon pahoinpitelysyytteet niskassa, naurahdin.
- Hoitaja sanoi ettei sulla mitään syytettä oo odottamassa kun puukotuksen toinen osapuoli ei oo ilmaantunut edes paikattavaksi, Launo kiirehti sanomaan. – Että ihan turhaan huolehdit.
- Ja osastoilta päästetään naurettavan heppoisin perustein kotiin, Mona naurahti, mutta sen hymy ei ollut aito.
- Mut Joonas oli siellä...
Näin Monan ja Pinkin vilkaisevan surullisen oloisina toisiaan.

Ne suree sitä miten sä oot taas onnistunut sotkemaan asiasi.

- Maura, Jeremiakselle sanottiin että hyvin todennäköisesti näyttää siltä että..., Launo takelteli. – Tai siis. Että sä oot niinku...
- ... harhojen vallassa lyönyt itseäsi, Pinkki töksäytti. – Mitä vittua tässä nyt kaunistelemaan asioita. Maura, sä oot psykoosissa.

Noinko helppoa on tulla lausumaan kaverilleen tollaisia sanoja kun se makaa teho-osastolla tikit vatsassaan... Tosin no, eipä Pinkki ole koskaan erityisemmin ollut mun parhaimpia kavereita...

- Mut kyllä sä pian pääset sieltä pois, Mona pälätti taas. – Oothan sä täälläkin jo saanut noita neuroleptejä, kyllä sä pian heräät... tai siis et herää, tai siis...
Ystäväni vilkaisi Zorroa apuanovasti.
- ... sitä paitsi sairaalat on aina täynnä mielenkiintoisia taiteilijapersoonoita, Zorro heitti. – Joten etköhän sä sopeudu joukkoon. Ajattele se vähän niinku kesäleirinä paikassa missä ovet on yötäpäivää lukittu ja kaikkeen vyön kantamisesta lähtien vaaditaan lääkärin lupa.

- Eka te valitatte mulle sekoiluista lääkkeiden kanssa, puuskahdin. – Ja nyt te ootte vaan ilosia siitä että mulle puoliksi pakkosyötetään nappeja. Ootte te kans... kaksinaismoralismi...

- Pitäiskö sun pyytää rauhoittava? Pinkki ehdotti. – Kun käyt ajatuksines vähän ylikierroksilla...

- Menkää helvettiin, ulvahdin. – En mä kaipaa teitä tänne kertomaan mun kuolinvuoteen äärellä että kuvittelen kaiken, menkää vittuun!

Nelikko vilkaisi toisiaan tuskaisen näköisinä, ja päätään pyöritellen ne poistuivat huoneesta.

- Sun ei pitäis huutaa noin paljon..., kuului potilastoverimamman rääkyntä suljetun verhon toiselta puolelta.
- Pidä sinäkin turpa kiinni helvetin saatana! Mitä helvettiä se sulle kuuluu koska mä huudan ja koska en? kiljaisin, painoin hoitajankutsunappia ja hetken kuluttua vihreään sairaalan t-paitaan pukeutunut ponnaripää kysyi, mitä oon vailla.
- Rauhoittavaa...

Mä olen niin varma että me oltiin siellä Joonaksen kanssa. Siinä C-rapun asunnossa joka oli samanlainen koirankoppi kuin munkin kämppä. Joonas soitti kitaraa, me juotiin viinaa, juteltiin ja... Ja mitä? Sitten seuraavaksi herään teholta tikit vatsassa.


Oon melko varma että mä löin ensin. Sillä niinhän se aina meni, Maura hermostui ja sit heiluteltiinkin keittiövälineitä. Ehkä se vaan sai tarpeekseen kun niin tapahtui taas kerran. Ehkä tääkin oli vaan osa sen jotain pitkälle mietittyä kostoa, tapaa tehdä mun elämästä helvetillistä maksuna siitä että mun takia se joutui lusimaan...


Kaverit näytti oikeasti huolestuneilta kun ne kävi tossa. En mä ois sillä tavalla huutamalla saanut ajaa niitä pois, sentään ne tulivat. Launo, läheisin ihminen maailmassa, Mona ja Zorro joihin voi aina luottaa ja Pinkki, joka... Oikeastaan, mitä helvettiä Pinkki ees täällä teki?? Kai se oli vaan ivailemassa sille miten paskasti mulla menee...