25. luku

Moi Riitta. Mutsi. Ihan oikeesti, mitä vittua, en mie oikeasti osaa sua äidiksi sanoa.


Tää tarina ei mennyt ihan niinkuin piti. Ambulanssikyytiä mielisairaalaan teho-osastolla odottavan nuoren naisen kirje äidilleen ei saisi alkaa noilla sanoilla.


Mona varmasti soitti sulle. Oikeasti joinain ohikiitävinä hetkinä alitajuisesti ajattelin että sä tulisit tänne katsomaan mua. Sulta puuttuu toinen jalka, okei, kamalaa, se on ollut musta koko mun elämän aivan helvetillisen kamalaa ja se kolari, se jalan menettäminen on kummitellut mun unissa vittu tarhaikäisestä asti! Sulta puuttuu jalka millä oot oikeuttanut aina kaiken paskan mitä oot heittänyt mun, ja muidenkin, niskaan, kaikkien pitäisi loputtomasti ymmärtää ja sääliä sua sen takia. Ehkä muutama tikki vatsassa ei oo sama asia, mun elämä jatkuu suhteellisen normaalina suljettujen ovien takana tämän jälkeen, mutta olisin silti kaivannut vaihteeksi SUA säälimään MUA.


Kolmena ekana päivänä täällä mulle annettiin Oxanest –nimistä kipulääkettä tippaan, siis suoraan suoneen. Sairaalanarkkausta. Aluksi siksi että mulla oli vatsa kipeä. Sitten vatsaa alkoi koskea useammin. Ja loppujenlopuksi pyysin sitä puolen tunnin välein ainoastaan siksi että sillä hetkellä kun hoitaja painoi männän pohjaan, mie hittovie nousin lentoon siinä sairaalavuoteella, päässä säkenöi, olin taivaassa. Sitten vielä pamit siihen päälle mitä sain aina kun valitin ahdistusta. Loppujenlopuksi kipulääkettä vähennettiin, ” kai sä tiedät että tää on huumelääke, ei me tätä näin paljon voida sulle antaa” ja ahdistus lisääntyi. Sitten jouduin pyytämään pameja ihan vain tärinään ja paleluun. Osastolla nekin varmaan sit otetaan multa pois.
Tässä yksi yö mietin, että ehkä oon alitajuisesti oppinut narkkaamisen sulta.
Muistan ku oltiin Launon kanssa varmaan neljännellä tai viidennellä luokalla. Kysyin särkeekö sun selkää taas, kun oot päivän aikana ottanut niin paljon särkylääkettä. ” Eikun nää vie myös henkistä kipua pois... ”


Mie niin toivon että olisin joskus kelvannut sulle. Ettei mun olisi huomion- ja säälihakuisuuttani tarvinnut päädyttää itseäni tähän tilanteeseen jotta huomaisit. Etkä huomaa sittenkään.

- Ootko varma että haluat että vien tän sun äidilles? Mona kysyi luettuaan A5 –kokoisen vihkon keskiaukeamalle väsäämäni kirjeen.
- No ainakin puhuin suuni puhtaaksi, tuhahdin. – Vai oonko sun mielestä liian psykoosissa ollakseni yhteydessä ulkomaailmaan?
- No... suoraan sanottuna siltä se vähän välillä tuntuu...

En jaksanut väittää vastaan. Olin sairaalassa viettämäni päivät pommittanut läheisiäni itkuavautumispuheluilla toisensa perään, harvat enää vaivautuivat vastaamaan loppujenlopuksi. Paitsi Mona. Rakas, uskollinen Mona kuunteli kaiken. Lisäksi sillä hetkellä rauhoittavat lamasivat aivotoimintani. En jaksanut alkaa väittää vastaan tai riehumaan. Taitoin palan Monan tuomasta suklaalevystä ja söin.

- Ootko varma että tässä on kaikki mitä tarviit siellä? Mona kysyi ja nyökkäsi kohti tuomaansa urheilukassia joka oli täynnä mun kämpiltä haettuja vaatteita ja sekalaisia tarve-esineitä. Kuten läppäri. – Tuon kyllä lisää heti kun saan auton lainaan, soita vaan jos tarviit lisää röökiä tai jotain...
- Rakas. Sä toit mulle kolme maksiaskia. Eiköhän sillä pärjää viikonlopun yli ainakin...
- No mutta soita heti jos tulee mieleen jotain! Ihan mitä vaan, vaikka karkkia tai sipsejä tai jotain voin tuoda tullessani!
- No jos totta puhutaan vähän subua voisit hommata. Alkaa nää bentsojumitukset tökkimään...
- Maura!
- Joojoo, musta läppä...

Mona huokaisi.
- Kukkaa voidaan ehkä tuoda sitten kun on varmaa ettet oo enää psykoosissa ja voit paremmin...
- Ei tarvii, huomasin sanovani. – Oikeesti, vaikka siellä osastolla ois mitä tahansa herkkuryynejä tarjolla, skippaan ne.
- Jos kieltäydyt lääkkeiden otosta, ne laittaa sut lepositeisiin ja pistää ne sun kankkuun.
- Voi vittu.
- No mut kyllähän sä voit ottaa sen linjan että pyydät niitä bentsopohjaisia vain tarpeeseen.
- Mulla on tarve aika usein...
- Ahdistukseen.
- Mua ahdistaa aika usein.

Ambulanssikuskien tullessa huoneen ovelle Mona syöksyi yhtäkkiä halaamaan.
- Oot mulle rakkainta tässä maailmassa.
- Mitä helvettiä?
- Kyllä sä siellä pärjäät. Muista etten mä koskaan pidä sua hulluna.
- No ei sulla oo paljon varaa, oot ite umpihullu.
- Enkä mä tuomitse sua vaikka vetäisit mitä ja mihin, mun kämppään sä olet tervetullut missä tiloissa tahansa...
Tajusin että sehän itki.
- Mona, hyssyttelin. – Mona, rakas, herttaista mutta melko kiusallista... Joo, oot säkin mulle rakas.

- Maura, pihalla ois kyyti odottelemassa, hoitaja totesi ja katsoi kysyvästi teho-osaston sängynlaidalla vaihdettavia nistijäähyväisiä.
- Joo, ihan pieni hetki, mutisin. Rutistin Monaa, muiskautin pusun poskelle. – Oot rakas. Paras kaikista. Pidä huoli ittestäs ja Zorrosta. Kerro terveisiä. Kyllä mie palaan.



Ambulanssin ovella en ollut enää niin varma paluustani.
- Pitääkö pistää siteisiin? kaapinkokoinen ambulanssimies kysyi samankokoiselta työpariltaan ajoneuvon ovella.
- Mitä vittua? kivahdin. – Pelkäättekö että neljäkymmentäkiloinen puolitoistametrinen nainen kilahtaa ja kynsii teiltä silmät päästä?
- No jos tota vittuilulinjaa jatkat ni sit ainakin päädyt pakettiin.
Ilmeisesti aamukahvissa liian vähän sokeria.

- Haluutko pötköttää vai istua?
- Täällähän palvelu pelaa. Onks juomatarjoilua? Kai joku leffa näytetään matkan aikana?
- Oos nyt ku ikäses kuuluu...

Valitsin paareilla makaamisen. Ihan vain vittuilun vuoksi. Matka psykiatriselle sairaalalle kestäisi melkein tunnin, ehtisin mahdollisesti nukahtaa ja entisestään huonontaa veemäisen ambulanssihenkilökunnan työpäivää kuorsaamalla. Kiusa se oli pienikin kiusa.

En onnistunut nukahtamaan.
Sen sijaan vaivuin erittäin helvetilliseen välitila-valveuneen, auton moottorin tasainen hurina sai jumittamaan, käpertymään oman pään sisään, pintaan nousi ahdistavia ajatuksia. Ambulanssi kiihdytti moottoritiellä, kotikaupunki jäi taakse, ja sen myötä tuntui kuin ahdistavat ajatukset ois valuneet päästä ulos, ambulanssin lattian läpi moottoritielle ja jääneet sitten seuraavan rekan alle.
Se oli nyt ohi. Sekoilulle tuli karu stoppi, karu steriilin sairaalaympäristöntuoksuinen stoppi. En tiedä mitä musta oli kirjoitettu, mitä mun lähetteessä luki, kuinka pitkä lusiminen olisi edessä. Takaraivossa, moottorin tasaisen hurinan vieressä, kutkutti toisaalta ahdistava, toisaalta vapauttava ajatus siitä että melko pitkä.