10. luku

Marraskuun alussa Zorro rakastui tulisesti.

Näin se ilmoitti mulle ja Tanelle kun istuttiin kolmestaan lähibaarissa juomassa happy hour –alennuksella varustettua kaljaa ja oltiin ihmetelty, kelle se lähetteli tekstiviestejä viiden minuutin välein.

- Se on ihana nainen, Zorro ilmoitti. – Nainen isolla n:llä. Ei mikään pikkulikka.

- Voi ei, etkai sä taas ole sekaantunut naimisissaoleviin? Tane ulvahti. Zorro mulkaisi sitä rumasti.

- En, se totesi arvokkaasti.

- No joku rouvashenkilö kuitenkin, arvelin.

- Tavallaan, Zorro myönsi. – Kolmevitonen yksitoistavuotiaan pojan yksinhuoltajaäiti.

- Milloin sä uskot ettei niistä yksinhuoltajistakaan ole muuta kuin haittaa? Tane mutisi. – Onks edes hyvännäköinen?

- Itse asiassa on, Zorro vastasi. – Näyttää paljon nuoremmalta kuin on. Sopivasti lihava, huumorintajuinen punapää. Kasvissyöjä. Fiksu. Kokenut.

- Eli hyvä sängyssä? Tane pärskähti.

- No joo, Zorro virnuili.

- No mikä sitten on ongelma? Tane tiedusteli, Zorrolla kun oli tapana retkahtaa aina vääriin naisiin, useimmiten varattuihin.

- No tota, Zorro huokaisi. – Sen ex-mies oli aikamoinen nisti. Eikä se sen takia halua edes kuulla puhuttavan mistään päihteistä. Jo pelkästään alkoholiin se suhtautuu tosi nuivasti.

- Mitä ihmettä se sitten pyörii sun kanssa? Tane tiedusteli vinosti hymyillen.

- No siis se ei  vähän niinkuin tiedä..., Zorro mutisi.

- Siis ymmärsinkö mä oikein, nainen jota tapailet ei tiedä että polttelet? Tane puuskahti ja kohotti kulmakarvojaan. – Miten ihmeessä sä muka sen pidät salassa naiseltas? Miten selität kasvatukset sun kellarissa? Miten selität sun letin?

- Sä valehtelet sille, huomautin terävästi.

- No siis, Zorro änkytti.

- Ei toi ala hyvin, ei ollenkaan, pyörittelin päätäni paheksuvasti.

- Oon ajatellut  vähän niinku lopettaa..., Zorro mumisi tuoppiinsa.

- Sinäkin? Tane älähti. – Täähän leviää ku epidemia. Mihin ihmeen ”hei, ryhdytään kunnollisiksi!” –kulttiin ootte hurahtaneet?

Nähdessään nyrpeät naamamme Tane kiirehti jatkamaan:

- Siis eihän siinä mitään pahaa ole... Ihmettelen vaan. Teistä kahdesta mä sitä olisin viimeiseksi uskonut...

- Ulkonäkö voi pettää, Zorro hörähti. – Oon nyttenkin ollut jo viikon ilman budia.

- Vau, Tane henkäisi. – Sähän hoidat ton homman paremmin kuin Maura. ... ei hitto, sori Maura, mitä ihmettä mä höpötän. Saatanan kalja.

- Ei se mitään, mumisin mutta tiesin Tanen olevan oikeassa. Lopettamispäätökseni ei todellakaan ollut juuri mennyt mihinkään suuntaan kahdessa kuukaudessa. Ennätys oli vajaa kuukausi Monan ollessa osastolla. Mua hävetti.

- Noniin, Zorro totesi hilpeästi. – Koska me ei kuitenkaan alkoholista olla luopumassa niin eiköhän sen kunniaksi mennä tilaamaan lisää kaljaa!

Räntäsateessa kävellessäni kotiin kävin pohtimaan sitä, miltä tuntui huomata että oli kasvanut teini-iästä pois. Kun ei enää ollut vaan harmiton pikkupössyttelijä joka ei uskaltanut polttaa arkisin koska pelkäsi jäävänsä vanhemmilleen kiinni.

                      Jotkut enemmän polttavat tapasivat mennä ihan joka paikkaan pilvessä, oli sitten kyseessä serkun häät, virastot, koulu, baari, treffit, välittämättä tippaakaan siitä mitä muut ihmiset ajattelivat. Heidän mielipiteensä oli että jos kerta pössytteli joka päivä niin miksi salaamaan sitä, ei siinä ollut mitään hävettävää, se oli heidän tapansa elää. Jeremias lukeutui näihin ihmisiin, sitä ei kiinnostanut tuulettaa kämppää ennen kuin vanhempansa tulivat kylään (saattoi johtua myös siitä että sen vanhemmat olivat itse samaa maata), se ei lionnut suihkussa tuntia ennen treffejä, se ei pakonomaisesti yrittänyt välttää väittelyitä ja keskusteluja pilvenpolton terveydellisistä haitta- ja hyötyvaikutuksista, se suorastaan janosi niitä keskusteluja ja rakasti provosoida.

Itsekin olin lukeutunut hyvin paljon niihin ihmisiin seurustellessani Joonaksen kanssa, mutta viimeviikkojen ja –kuukausien aikana olin huomannut kuuluvani toiseen ryhmään: niihin joilla oli kaksoiselämä.

 Jos ennen treffejä oli poltellut, piti ottaa pari kaljaa peittämään haju ja tukemaan sitä väitettä että oli vain humalassa tai väsynyt. Menin virastoihin sään salliessa aurinkolasit päässäni jottei kukaan huomaisi sameita silmiäni. Vältin kävelemästä kaupungilla huppu päässäni. En myöskään kaupungilla kehdannut kävellä mehutölkki tai karkkipussi kädessä vaan jemmasin ne aina laukkuun, jottei vastaantulija ajattelisi ” Tolla on näköjään kovat mässyt. ” Haisin jatkuvasti vessanraikastimelta koska suihkuttelin sitä pitkin kämppää jottei kannabiksen haju tarttuisi vaatteisiin. Pesin maanisesti hiuksia ja hampaita. Vaihtelin sukkia monta kertaa päivässä. Säilytin takkiani pukupussissa. En halunnut sukulaisia käymään kahvilla. Pistin sosiaalitoimistopalavereihin jotain vähän hienompaa ja siistimpää päälle, vihasin muiden asiakkaiden ylimielisiä ja halveksivia katseita.

Kaksoiselämä –ihmiset eivät olleet sinut itsensä ja paheidensa kanssa. Elämä oli täynnä salailua ja häpeää, oli omaksunut jonkinmoisen perusmoraalin jota ei pystynyt noudattamaan ja niinpä ei voinut toteuttaa omaksi kokemaansa elämää avoimesti, piti piilotella, maskeerata, pukeutua, peitellä. Häpesi käsittämättömiä asioita kuten sanoa pankissa tarvitsevansa sossua varten tulostetut tilitiedot, vaikka se etenkin runsaan työttömyyden aikana oli täysin normaalia, sossupummeja oli maassa melko paljon eivätkä kaikki olleet laiskoja narkkareita ja pankkivirkailijoilla oli parempaakin tekemistä varmaan kuin tutkia tilitietojani ja todeta suurista kerralla nostetuista käteismääristä että rahat menivät varmasti huumeisiin.

Häpesin olla kalpea ja laiha, pukeuduin liian isoihin miesten vaatteisiin vaikuttaakseni tukevammalta ja kävin salilla saadakseni edes jonkin verran lihaa varteeni joka muistutti lähinnä luuhun asti kaluttua kanankoipea. Vihasin sitä vainoharhaista ajatusta että mummo kauhistellessaan laihtumistani varmasti ajattelisi ”Nyt se tyttö on ruvennut nykimään piriä”, teki mieli huutaa maailmalle etten todellakaan ollut ikinä edes koskenut amfetamiiniin vaan olin muuten vaan pienikokoinen, mutta totesin että sellaisella tempauksella saisin varmasti osakseni kiusallisia epäilyksiä.

                      Ja kaksoiselämän viettäminen lisäsi huomattavasti ihmisten epäilyksiä mahdollista alkoholismiani kohtaan, kun pössyttely piti kätkeä ”hämäyskaljoilla” (toisinaan ykkösoluella mutta keskioluesta tuli uskottavampi haju) vaikutin siltä kuin ryyppäisin joka päivä. Silti, jollain kieroutuneella tavalla, jokapäiväinen hiprakka oli suomalaisessa kulttuurissa huomattavasti hyväksyttävämpi asia kuin jokapäiväinen kevyt kenttäpilvi.

Afromanin Because I got high pauhasi stereoista naapurin tärykalvoja kutittavilla äänenvoimakkuuksilla ja Jeremias ja Vili tanssivat sohvalla palatessani.

- Vitun idiootit! kiljuin ja hiljensin musiikkia. – Onks tullut mieleen että meillä on naapureja?

- No onhan niilläkin tottakai oikeus kuunnella hyvää musaa, Jeremias hihitteli ja istui sohvalle. Serkkunsa teki saman.

- Liity seuraan, on ihan vitun hyvä meininki! Vili käkätti silmät kapeina viiruina, hymy korvissa. – Seitsemän grammaa tykkiä kukkaa.

- Enpä taida..., mutisin muistellen Tanen vinoilua lopettamiseni sujumisesta.

- Vittu se mies pilaa sut, Vili mankui.

- Ja vittu sä olet kohta takas katkolla mun kuskaamana jos et vittu pidä turpaasi kiinni, ärähdin.

- Hah! Vili totesi. – Sä oot juonut. Et voi ajaa mua kännissä sinne.

- Vittu sä vitun äpärä käyt sen verran hermoille että vittu vie lähden vaikka kännissä viemään sut sinne, pysytpähän vähän aikaa poissa, murisin ja marssin huoneeseeni. Paiskasin oven kiinni ja kuulin sen läpi Vilin mankuvan:

- Vittu mikä takakireä huora siitä on tullu!

Silloin ilmeisesti Jeremiaksellekin riitti, se ärähti ettei Maura ollut mikään huora ja että Vili olisi tosiaan alta aikayksikön takaisin katkolla ja että hän pitäisi henkilökohtaisesti huolen siitä että se viipyisi siellä hyvin pitkään. Olisin sillä hetkellä voinut pussata Jeremiasta suulle, mutta tyydyin pidättäytymään aina siihen asti kunnes se heittäisi serkkunsa parvekkeelta alas.

Sen illan jälkeen olin kaksi viikkoa polttelematta. Asiaan saattoi vaikuttaa ärhäkkä kurkkutulehdus johon sairastuin, yskin verta ja Mona oli aluksi kauhuissaan koska luuli että nyt se keuhkosyöpä sitten iski.

                      Makasin yli viikon kuumeen kourissa sängynpohjalla, en suostunut menemään sairaalaan, ärisin kaikille jotka uskalsivat puhua mulle ja eräs päivä kuumehoureissani tajusin etten ollut kuullut Joonaksesta mitään sen jälkeen kun oltiin käyty syömässä.

Ikävä iski hetkessä ja itkin ja ulisin minkä kipeältä kurkultani pystyin. Jeremias ryntäsi huoneeseen kädessään kodeiini-porejuoma, se luuli että tein kuolemaa kurkkusärkyni vuoksi.

Toisen selväpäisen viikkoni alussa Tane tuli katsomaan mua ja toi mulle jäätelöä ja erikoisteetä. Kysyin, oliko se sattunut näkemään Joonasta viimeaikoina.

- Itse asiassa joo, Tane totesi. – Sillä oli tullut ihan mahdottomat olot kotonaan sen takia että jotain kautta sen mutsi oli saanut tietää että kävitte syömässä ja se on vakaasti sitä mieltä että se tahtoo muuttaa vittuun sieltä. Se etsiskelee omaa kämppää.

- Millä tavalla mahdottomat? kysyin kauhistuneena. – Eikai sen mutsi oo lyönyt sitä?

- En usko. On se ämmä kuitenkin sen verran heikossa kunnossa...

- Heikossa kunnossa?

- Etkö sä oo kuullut? Sillä todettiin syöpä.

- Syöpä? toisin taas ja tunsin itseni papukaijaksi. – Siis syöpä? Millainen syöpä? Kuoleeko se?

Tane hymyili vinosti kun tajusi että äänensävyni oli pikemminkin riemukas kuin kauhistunut.

- En tiedä oikein että missä ja mikä syöpä mutta ilmeisen pahalaatuinen ja se on heikentynyt niiden hoitojen takia ihan sairaalloisen väsyneeksi ja laihaksi haamuksi joka ei jaksa muuta kuin maata kotonaan...

- Sä tiedät miltä se näyttää nykyään? Oletko sä nähnyt sen?

Tane käänsi katseensa pois ja näytti vaikealta.

- Tane? Oletko sä nähnyt Joonaksen mutsin viimeaikoina? tenttasin.

- No siis... joo... itseasiassa olen, Tane mutisi. Sen ilme suorastaan huusi että se salasi jotain. Katsoin sitä vaativasti. – Ohimennen kadulla...

- Sä just sanoit ettei se tee muuta ku makaa kotonaan, ärähdin. – Joten sä olet käynyt niillä?

- No siis..., Tane puuskahti. – En oo kertonut sulle ihan kaikkea. Näin sen kun käytiin Joonaksen kanssa hakemassa sen kamoja. Se tahtoi välisijoituspaikan itselleen siksi aikaa kunnes löytää kämpän. Joonas on viimeiset puolitoista viikkoa majaillut mun sohvalla...