27. luku

Oli sunnuntai-iltapäivä. Olin ollut osastolla kolme päivää ja siinä ajassa melkein sisäistänyt osaston ruoka-ajat ja päiväohjelman muutenkaan, mua ei välttämättä joka kerta tarvinnut tulla hakemaan huoneesta syömään ja lääkkeillekin osasin tulla lähes itsenäisesti.
Päivät kuluivat tupakkaparvekkeella istuessa Timpan ja Ruskon kanssa, juteltiin syvällisiä ja vähemmän syvällisiä, Rusko paljastui suureksi aasialaisten filosofioiden ystäväksi ja niistä juteltiin silloin kun Timpan olo oli niin masentunut ettei se jaksanut osallistua keskusteluihin.

Tutustuin myös muihin potilaisiin, heitin tupakkaa pitkälle kaljupäiselle Topille jolla oli ruusuja tatuoitu käsivarsiin ja joka ennen sairaalaan tuloa oli kuulemma niin masentunut että meinasi hypätä parvekkeelta. Juttelin lounaan aikana paranoidia skitsofreniaa sairastavan Petrin kanssa ja pelasin korttia seuranani Rusko sekä Risto, joka oli niin maaninen ettei sen suu meinannut pysyä hetkeäkään kiinni.

Osastolla ei ollut mun lisäksi kovin montaa naista, kuusi meitä taisi olla yhteensä ja mun, Maijan ja Ulla-Maijan lisäksi suurin osa niistä pysytteli omissa oloissaan.

- Viikonloppulomalaiset palaa tänään, Rusko totesi kun oltiin jälleen kerran kiskomassa tupakkaa ja vertailemassa lääkityksiä. - Tulee vähän ahdasta. Seitsemän sieltä vissiin on lomilta tulossa tänään. Tosin se yksi vissiin vapautettiin, eli kuusi.
- Koskahan sitä itse pääsis jonnekin lomille..., pohdin ääneen.
- No sä olet vasta ekaa viikkoa täällä. Oo onnellinen sitten kun pääset edes ulos käymään.
- Niinpä...


Nää tyypithän on ihan ihmisiä täällä. Odotin rakennusta täynnä kuolaavia, kielilläpuhuvia hulluja. Tosin en itse ole sellainen ja olen täällä, joten miksi muutkaan olisivat?


Lounaaksi oli siskonmakkarakeittoa, en muista pitkiin aikoihin syöneeni niin hyvin kuin oon täällä syönyt. Vaikka Rusko valittaakin ettei täällä tarjoilla ihmisten syötäväksi tarkoitettua pöperöä, ehkei sitten se mitä me Jeremiaksen kanssa syötiin yllä ees sille tasolle. Koska kyllä täällä musta saa parempaa safkaa kuin kotona.


Ensi viikon alussa on ensimmäinen lääkäritapaaminen missä pitäisi selvitä jotain ees vähän suuntaa-antavaa tietoa siitä kauan joudun olemaan täällä. Jos se on vaan pari-kolme viikkoa, niin hyvä. Eiköhän täällä sen verran aikaa kestä, kun on mukavaa porukkaa ympärillä.

Illalla tupakkaparveekkeella tosiaan oli vähän ahdasta. Lomilta oli palannut neljä miestä ja yksi nainen, jolla oli pituutta häthätää sataneljäkymmentä senttiä, ja elopainoa varmaan saman verran. Naisella oli kuuluva ääni ja tarttuva nauru. Pidin siitä heti.
- Marjut, hoitaja huikkasi ovelta äänekkäälle pallerolle. - Ootko sä Santusta kuullut mitään?
- En, miten niin?
- Alleviivasin sille että sen on tultava iltapalaan mennessä. Eikä sitä näy missään. Näittekö te lomilla tai mitään?
- Ei nähty, eiköhän se sieltä tule...

Hoitaja nyökkäsi ja lähti ovelta.
- Mites lomat meni? Rusko kysyi Marjutilta.
- Ihan hyvin. Vähän vauhdikkaissa tunnelmissa..., Marjut hymähti.
- Hyi, Rusko tuhahti. - Sun pitäis kans lakata leikkimästä niiden aineiden kanssa, kohtahan sä pääset pois täältä ja mitäs sit teet? Päädyt johonkin myymään huumeita. Ei se piri niin paljon laihduta mitä ihmiset olettaa ja sit ne vetää övereitä ja...
- Nohnoh, Marjut nauroi. - Ehkei siinä ihan niin pahasti käy jos silloin tällöin. Ja en mä ees paljon ottanut.
- Just Mauraa yrittänyt valistaa, näytäs nyt vanhempana hyvää esimerkkiä, Rusko hekotti ja nyökkäsi mua kohti. - Tää tuli muutama päivä sitten.
- No susta kyllä huomaakin että on vähän vauhti maistunut, Marjut hekotti ja silmäili luista varttani päästä varpaisiin.
- Hei, mun hoikkuus on perinnöllistä, puolustauduin.
- No mut kyllä sä silti jotain oot joskus vetänyt.
- No jotain. Joskus. Vähän.
- Onks kuinka pitkä kakku edessä?
- Ei vielä tietoa. Toivottavasti ens viikolla pääsis jo pois.
- Mä lähden ens viikon lopussa. Vihdoin.
- Ootko kauan jo ollu täällä?
- Neljä vuotta.
- Oho.

Marjut kertoi että se oli viettänyt lähes koko aikuisikänsä mielisairaalassa. Välillä ollut vapaalla mutta aina päätynyt takaisin lukkojen taakse milloin minkäkin psykoosin takia. Viimeisin reissu oli venähtänyt, sitä oli pompoteltu osastolta toiselle koska sitä ei haluttu päästää kotiin, koska se tulisi kuitenkin bumerangina takaisin.

- Ensi viikolla sitten ois eessä muutto Mielenterveyskuntoutujien tukiasuntolaan. Siitä sitten loppukesästä varmaan omaan kämppään. Onhan tää aika siistiä, kaksikymmentäseitsemän vuotta ja eka oma kämppä...

Totesin mielessäni että joihinkin ihmisiin verrattunahan mulla meni ihan kivasti.

Tullessani pois parvekkeelta, ensimmäinen lause jonka kuulin oli:
- En mä polttanu lomalla pilveä...

Kanslian ovella seisoi pitkä, harteikas nuori mies selin minuun, jalassaan löysät kangashousut ja päällään samanlainen hampunlehtikuvioinen kauluspaita kuin Jeremiaksella. Tuntui että ikävä entistä kämppistä kohtaan iski heti kun näin sen paidan.
- No ton paidan käyt kyllä vaihtamassa, ei ole oikein sovelias näin sairaalassa pidettäväksi, kuului kansliasta. Mies hymähti, kääntyi ja lähti kävelemään huoneeseensa päin. Ja sillä sekunnilla tapahtui jotain mitä ei ollut vuosiin tapahtunut.

Tunsin miten veri kohosi salamannopeasti kasvoilleni, naamaa kuumotti, sydän löi pari kertaa sellaisella voimakkuudella että rintalastaan jäi lommoja. Tungin kädet taskuuni, tajusin että ne vapisi. Mies käveli suoraan ohitseni, tuskin edes huomasi mua kun seisoin siinä tuijottamassa suu auki kuin mikäkin... kuolaava hullu.
Ne kasvot olivat kauneimmat mitkä olin pitkään aikaan nähnyt. Ruskeat soikeat silmät, tummat kaunismuotoiset kulmakarvat niiden kehyksenä, keskellä kasvoja veistoksellinen, kaunis nenä jonka alla täyteläiset, ehdottomasti "noita haluan nuolla vielä jonain päivänä" -listalleni päätyneet huulet. Siisti musta leukaparta, huolettomasti pystyssä oleva tummanruskea tukka. Ja ne käsilihakset ja iho, joka näytti tasaisesti ruskettuneelta vaikka oli vasta toukokuu.

- Mikä vittu se oli? mutisin itsekseni ja tajusin että taidan olla tupakan tarpeessa.