30. luku

- En tiedä mitä sieniä se on syönyt mutta eihän toi voi helvetti soikoon olla totta!

Vasta seuraavana iltapäivänä olin koonnut ajatuksiani sen verran että sain soitettua Monalle ja kerrottua mitä olin Joonakselta kuullut.

- Miten sä kaiken jälkeen voit uskoa sitä? Ja Tommi Liimatainenhan oli semmoinen kiltti pieni rumpalipoika, eihän se nyt herranjumala vois uittaa peliään sammuneessa kaverinsa eksässä... tai siis jos toi on totta niin en mä mitenkään vähättele sun kokemaasi vääryyttä mut... En mä vaan jotenkin kuule voi uskoa tota...

- Joonas sanoi että se rakastaa mua.

- Noni, sekin vielä! Älä nyt vaan sano että sä uskot sitä siinäkin niinkuin joku sinisilmäinen ja typerä raiskattava viisitoistakesäinen... Eikun siis, anteeksi, ei ollut vissiin paras heitto tähän vällin, siis...

Jos ei oltaisi tunnettu koko elämäämme ja jos olisin luonteeltani yhtään herkempi, olisin voinut niiskaista pellollisen herneitä nenään ja ne herneet sieraimissa kolisten vetäissyt hillittömät itkemis- ja potkimisraivarit, lyönyt luurit ja poistanut Monan numeron. Mutta sillä hetkellä sen raivokas suorapuheisuus ja makaaberit sanavalinnat vaan naurattivat.

- En mä oikein oo ihan varma mitä uskoa..., mutisin. - Mut kyllä toi Joonaksen tarina kuulostaa uskottavammalta kuin ne mun psykoositeoriat teholla... että Joonas ois vaan ilmestynyt jostain juottamaan mut känniin ja iskemään keklulla...

- Kuinka paljon uskottavampaa on se että sen sijaan se ilmestyy jostain pelastamaan sua nistien raiskaamiselta?

- No ainakin sellaisella juonenkäänteellä mun elämästä tehty elokuva sais paljon enemmän romantiikannälkäisiä naiskatsojia.

- Sun elämästä tehdystä elokuvasta sensuroitais yleisen hyvinvoinnin nimissä kaikki muu paitsi lopputekstit, konservatiivisemmissa maissa nekin.

Santtu ja Marjut rupattelivat tupakkaparvekkeella kun puhelun puhuttuani saavuin sinne.

- Onko sun lääkitystä muutettu? Marjut tiedusteli.

- Ei, miten niin? ihmettelin.

- Kun et oo pariin päivään ollut niin pirteä kun yleensä, Santtu huomautti. - Huolia?

- Ei nyt erityisemmin..., vastasin ja pakotin ääneni kuulostamaan reippaalta. - Kai tää betonimiljöö imee mehut.

- Etkö sä oo vieläkään saanut ulkoilulupia? Marjut ihmetteli.

- En. Sehän tässä vähän hajottaakin. En oo melkein kahteen viikkoon haistanut raikasta ulkoilmaa.

- No huomenaamulla lääkärinkierrolla pyydät niitä, Santtu totesi jämäkästi. - Pitäähän sun nyt ulos päästä tai muuten masennut.

- Pitää muistaa pyytää...

Marjut sai tupakkansa poltettua, tumppasi sen ja lähti parvekkeelta. Jäätiin Santun kanssa kahdestaan, istuttiin vierekkäin ja puhalleltiin savuja ulos yhtä aikaa.

- Mä muuten pääsen kotiin ensi maanantaina, Santtu ilmoitti. - Tänään oli lääkärintapaaminen ja se sanoi ettei niillä oo enää mitään syytä pitää mua täällä.

- Onneksi olkoon, hymyilin.

- Kiitos. Vaikka kyllä on toisaalta vähän harmi lähteä...

- Miten niin? Luulis että parissa kuukaudessa tähän paikkaan on aika täysin kypsynyt.

- No niin mä olenkin. Mutten ihmisiin täällä.

- Niin te ootte ton Marjutin kanssa hyviäkin kavereita?

- Joo, Marjut on yllättävän fiksu lähes parikymmentä vuotta narkanneeksi kolmekymppiseksi... Sä oot kyllä välillä niin hidas ettei se ole edes ärsyttävää vaan söpöä.

- Öö, nyt meni ohi...

Santtu virnisti ja ennen kuin olin ehtinyt kunnolla palautua sen hymyn jäljiltä, se otti mua leuasta kiinni peukalolla ja etusormella. Pääni rekisteröi salamannopeasti että nyt oli tapahtumassa jotain, sen iho hohkasi lämpöä kun se kumartui mua kohti ja kuiskasi suoraan suuhuni:

- Katsotaan että meneeköhän tää ohi...

Palava tupakka putosi kädestäni kun huulemme kohtasivat ja alkoivat hieroutua toisiaan vasten. En tiedä kumpi kuumotti enemmän, Santun kieli kokeilevasti hivelemässä alahuultani vai tupakka, joka oli pudonnut jalalleni, polttanut sairaalatossuihin reiän ja paistoi parhaillaan jalkapöytääni. Päätin että jälkimmäinen ja potkaisin savukkeen lattialle, upotin käteni Santun hiuksiin, tunsin nousevani lentoon samalla tavalla kuin saadessani sairaalassa voimakasta kipulääkettä suoneeni.

- Mun täytyy tunnustaa että mä oon tässä muutaman päivän aikana vähän ihastunut suhun..., Santtu henkäisi. - Ja mä tiedän että se on epäviisasta, me ollaan kuitenkin suljetulla osastolla ja sisimmässäs sä voit olla vaikka millainen psykopaatti mutta... Oot siistein nainen jonka oon pitkään, pitkään aikaan tavannut.

Menin hämilleni, änkytin jotain kiitoksen tapaista, edelleen pökerryksissä suudelmasta joka ei ollut edes pelkkä suudelma vaan kielari, joka tuntui huutavan: " Haluan sua juuri tässä ja juuri nyt, eiköhän mennä kansliaan pyytämään että lukitsevat meidät yhdessä eristyshuoneeseen ja antavat muutamat lepositeet mukaan. "

- No siis kyllä säkin olet musta tosi mukava. Enköhän mäkin aika ihastunut oo, hymyilin.

- Mä haluan ehdottomasti tutustua suhun sitten siviilissä kun säkin oot päässyt pois, Santtu totesi ja rapsutti niskaani. - Ei sullakaan varmaan enää pitkä aika oo siihen.

Ovi aukesi, Rusko astui sisään, katsoi meitä kysyvästi. Santtu säpsähti kauemmas minusta ja hymyili kiusaantuneena, kuin olisi ollut ikäistään kymmenen vuotta nuorempi poika, jonka äiti oli juuri yllättänyt masturboimasta.

                      Yhtäkkiä alkoi oksettaa. Vedin viimeiset imut tupakastani, heitin sen tuhkikseen, poistuin parvekkeelta katsomatta ketään.

Seuraavana aamuna Santtu lähti viimeisille viikonloppulomilleen. Pitkin torstaipäivää se katseli mua haikeasti kun osuttiin samaan aikaan tupakalle, mutten vastannut katseisiin ja muutenkin pyrin välttelemään sitä. Aamupäivällä päivällisen jälkeen hoitaja tuli koputtamaan huoneeni ovelle osaston potilaskännykkä kädessään.

- Mona soittaa, se ilmoitti ja antoi luurin mulle.

- Kiitti, mutisin. – Haloja?

- Moro, Mona heläytti. - Saadaan auto lainaan huomenna niin ajateltiin että tultaisiin käymään, tuodaan suklaata ja limpparia ja röökiä.

- Kiva.

- Niin ja yks juttu...

- No.

- Meidän kyydillä sua tapaamaan tulee myös Joonas...

Istuin hiljaa kännykkä korvallani tuijottamassa seinää niin pitkään että Mona huhuili mua nimeltä.

- Joo...

- Niin siis onko se sulle okei?

Seinässä oli kahta eri valkoisen sävyä, sälekaihdinten lomasta paistava keskipäivän aurinko paljasti sinne tänne sutaistut vaaleammat laikut.

- Helvetti älä nyt vaivu mihinkään psykoosijumituksiin kuultuas eksäsi nimen..., Mona parahti.

- Se soitti sulle? parahdin.

- Ei kun mä soitin sille.

- ... mitähän hemmettiä?

- Yks ilta savuissa ja pienissä xanorikänneissä päädyin soittamaan kysyäkseni mitä vittua se oikein meinaa sun kanssa... Sanoin että se kiroaa päivän jona pulpahti luonnevikaisen mutsinsa kohdusta mikäli se vielä kerrankin särkee sun sydämen ja saa sut itkemään.

- Mona... herttaista, ei sun olisi tarvinnut.

- Siinä sitten jauhettiin hetki paskaa susta ja sun ongelmista ja sun tilanteesta ja elämästä ylipäätään... Ja se kysyi että pääseekö meidän kyydillä tapaamaan sua jos osallistuu bensakustannuksiin.

- Se on valmis maksamaan siitä että näkee mua?

- Joo ja se kysyi jopa että millaisia kukkia sulle pitäis ostaa... Totesin että Lemon Haze vois olla kova sana.

- No sen se taitaa kyllä tietääkin...

- No joka tapauksessa Maura mitä vittua Maura? Tuodaanko me se vai ei? Ja jos tuodaan niin viuhuuko teräaseet jäätävän ilmapiirin vallitessa?

Mietin.

                      Yritin kuvitella mielessäni osaston vierashuoneen vihreät sohvat ja nojatuolit, Monan, Zorron ja Joonaksen istumassa niillä. Ei, ei, liian ahdistavaa, liian pieni tila, kaikki siinä yhtäkkiä niin lähellä...

- Mä kysyn hoitajalta että saanko ulkoiluvat omaisen seurassa..., sopersin. – Jos saan niin ottakaa se mukaan. Jos en, niin ette.

- Okei... No soita sitten kun tiedät. Laitan vielä illalla viestiä sitten kun tiedän tarkemman ajan monelta mutsi pääsee duunista...

Sain luvat.

” O-ou.. ;) ” oli Monan vastaus tekstiviestiin jossa asiasta tiedotin.

Puoli kahdeltatoista torstain ja perjantain välisenä yönä pyörin sängyssä hereillä unilääkkeestä huolimatta, kellon tikitys tuntui kaikuvan huoneessa, peiton alla oli hiostavaa mutta ilman peittoa tärisin.

                      Mietin Santtua, meidän keskusteluja ja toissapäiväistä lähentymistä.

                      Mietin Joonasta, syksyn tapahtumia, muuton jälkeen tapahtuneita asioita. Sivusin ajatuksissani jopa Lindaa. Tane pyörähti mielessä pikaisesti, mutta työnsin sen pois aggressiivisesti, saatanan valehteleva nisti...

Kello tikitti. Näytti varttia yli puoltayötä. Yöhoitaja oli käynyt ovella kerran tarkistamassa, nukunko. Sanoi, että jos en yhteen mennessä nuku, saan rauhoittavan.

Tik-tik-tik-tik-tik... 00:43 Päätin että skippaan rauhoittavat, tuli mitä tuli. Vaikka hemmetti kukkuisin hereillä vielä auringon noustessa. En todellakaan olisi missään bentsojenjälkeisissä pöhnäolotiloissa kun tapaisin Joonaksen. Skarppi ja kunnollinen, ”feeling better than ever, mental hospital -edition “.

29. luku

Mietin Joonakselle soittamista vielä seuraavana aamuna aamupalapöydässä. Puuro ei maistunut vaikka yön aikana oli tullut suoliakorventava nälkä, tuntui että pelkkä ajatuskin ex-mieheni äänen kuulemisesta karkotti ruokahalun jonnekin kauas, sairaalan ulkopuolelle ja pitkälle naapurikaupunkiin asti. Siitä huolimatta tiesin että mun oli pakko soittaa, oli pakko saada vahvistus siitä mitä siinä C-rapun asunnossa oli tapahtunut vai tapahtuiko mitään. Jälkimmäinen vaihtoehto oli erittäin epätodennäköinen, jotain oli tapahtunut ja siitä tikit vatsassani olivat erittäin kouriintuntuva muistutus.

Aamiaisen jälkeen menin pyytämään kansliasta kännykkäni. Säädin puhelimen soittamaan tuntemattomasta numerosta, etsin osoitekirjasta Joonaksen numeron, vedin muutaman kerran syvään henkeä, painoin vihreää luuria. Nyt tai ei koskaan. Puhelin alkoi tuutata valintaääniä, tuuttausten välissä linjalla oli hiljaista, ainoastaan rinnassa takova sydämeni piti meteliä.
Meni melkein minuutti, jonka aikana ehdin olla jo melko varma siitä ettei se vastaisi ollenkaan, kun yhtäkkiä piippaus keskeytyi ja selkeästi kesken unien herätetty Joonas vastasi omalla nimellään. Sillä sekunnilla jokainen suunnittelemani sana takertui kurkkuun, jopa hengenvetojen tuottaminen tuntui työläältä. Istuin vaan puhelin korvalla ja kuuntelin Joonaksen hengitystä.
- Haloo? se huhuili. Rykäisin, mun oli pakko sanoa jotain.
- Älä nyt lyö luuria kiinni..., pyysin hiljaa, ääneni kuullessaan Joonas vetäisi syvään henkeä. - Mulla on sulle asiaa.
- Jos haluat tappaa mut niin voin kertoa ettet sä mua löydä.
- Ei, ei sitä... Mä, tota... tai siis...
- Mene sitten siihen asiaan joka oli niin tärkeä että sen takia piti ihan herättää tähän aikaan aamusta.

Päätin että parempi vaan laukoa asiani sensuroimatta, pohjustamatta ja suoraan.
- Mä olen suljetulla osastolla ja ennen tänne joutumista sain puukosta. Niin sitä mie vaan että olitko se mahdollisesti sä joka mua puukotti?

Meni sekunti, meni toinen. Toisessa päässä oli hiljaista.

- Joonas?
- Etkö sä tosiaankaan muista?

Se oli kuin olisi kuunnellut selostusta televisiosta tulleesta elokuvasta. Tai kohtaus Salatuista elämistä. Tai jotain sellaista, ihan mitä vain, mutta ei episodi omasta elämästä, sellainen missä on itse ollut mukana, tilanne jossa oot saanut puukosta.

Joonas heitti ilmoille yhden nimen, nimen jota en ollut kuullut vuosiin. Liimataisen Tommi. Ihmettelin, miten sen entinen bändikaveri ja mua koko meidän seurustelun ajan vihannut mulkku liittyi juttuun yhtään mitenkään.

- Se asuu sun naapurissa, Joonas vastasi. - Se soitti mulle sinä torstaina, sanoi että tuu tänne, tää sun on nähtävä. Menin sen kämpille ja sä makasit sen sängyssä totaalisen seis, olit kuulemma juonut puolitoista pulloa viinaa ja vetänyt jotain aineita. Kovia aineita, ei pilveä. Siellä oli pari jotain muuta äijää ja kuulemma kaikki niistä oli vuorotellen painaneet sua.

En varmaan ikinä unohda noita lauseita. En ikinä unohda sitä totaalista likaisuuden, itseinhon ja kuvotuksen tunnetta joka mut valtasi sillä hetkellä kun Joonas kertoi mulle kaiken sen.

- No liityitkö säkin sitten sammuneen neidon hyväksikäyttämisbileisiin? tuhahdin halveksivasti, tosin kaikki se halveksunta oli oikeastaan osoitettu mulle itselleni.

- Sä tiedät että mä en ikinä tekisi sellaista, Joonas kivahti. - Etenkään sulle. Päinvastoin, haukuin ne tyypit pystyyn ja sanoin että lähden viemään sut sairaalaan, koska näytit siltä ettei sussa enää kauaa henki pihisisi. Ja halusin sut pois siitä kämpästä.
- Miksi?
- Ai että miksi? No koska mä rakastan sua, onko siinä tarpeeksi syytä?!

Meinasin nielaista kieleni. Puhelu ei mennyt nyt kyllä yhtään siihen suuntaan mihin olin kuvitellut sen menevän.

- Jokatapauksessa, Joonas jatkoi ennen kuin ehdin vastata mitään sen erittäin yllättävään rakkaudentunnustukseen. - Tommi ja muut ei hirveesti innostuneet siitä kun ne tajusi että ne saisi kaikki syytteet seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja raiskauksesta jos veisin sut sairaalaan siinä kunnossa... Siinä alkoi sitten syntyä käsikärhämää ja jossain vaiheessa joku otti puukon esiin. Yhtäkkiä sä pomppaat sieltä sängystä ylös ja sitten olikin taittoveitsi Tommin olkapäässä ja toisen jannun poski halki... Ja ihan yhtä nopeasti tilanne meni siihen että sä makasit verilammikossa. Soitin ambulanssin mutta Tommi vaati ettei kukaan meistä olisi siinä asunnossa kun viranomaiset tulee... Mä en ois lähtenyt jos ei olisi ollut puukko kurkulla. Mun mielessä on siitä asti vaan kummitellut kuva susta ja verestä ja siitä huudosta ja...

Joonas ratkesi itkemään.

- ... oon vaan syyttänyt itseäni, miksen tapellut vastaan, mikset hemmetti pistänyt jokaista äijää siinä kämpässä lihoiksi sen takia, jos sulle ois käynyt jotain, jos se ambulanssi ei olisikaan tullut tarpeeksi nopeasti...

Minäkin aloin itkeä.

- Oothan sä ihan kunnossa? säälittävä miehenkaltainen olento ulisi linjan toisessa päässä.
- No niin kunnossa kun mielisairaalassa ollessaan vaan voi olla, vastasin. - Hitto, mä oikeasti luulin että se olit sä joka mua muilutti... Mä olin ihan varma että sä asuit mun naapurissa, mä... Hitto että tää on friikkiä.
- Mä oon ollut tota mieltä jokseenkin siitä päivästä asti kun tapasin sut ekaa kertaa, Joonas hymähti. - Haluaisin niin vaan ottaa sut syliin ja halata...
- Mites se Helmi?
- Se on vaan aivoton teinipillu. Pelkkä pano. Ei meillä oo mitään vakavaa.

Tuntui karmealta kuulla Joonaksen, naisia kunnioittavan Joonaksen, sanovan sellaisia asioita.

- No sen verran vakavaa se kuitenkin oli että piti mua puukottaa selkää sen kanssa.
- Ei, ei se oo yhtään sitä mitä sä luulet...
- ... ja muuttaa sen kanssa yhteen!
- Mitä helvettiä?
- Tane kertoi että muutit sen nurkista Helmin kanssa jonnekin.
- Mitä helvettiä? Muutin vanhan koulukaverini luokse kun en kestänyt katsella Tanen pirinvetoa päivästä toiseen... Alkuvuodesta sain vasta oman kämpän.

Ajatukset myllersivät päässäni. Kaikki olikin ollut vain valheita ja väärinkäsityksiä, jopa Tane oli valehdellut mulle, jopa mun oma pää oli valehdellut mulle.

- Tota... kiitos tosi paljon tästä puhelusta, selvitti asioita, kiitos. Mut musta tuntuu että mun pitää nyt lopettaa ja vähän miettiä asioita itsekseni ja...
- Maura, oota. Mä mietin että... siellähän on varmaan jotkut vierailuajat? Niin voisinko mä vaikka loppuviikosta tulla tapaamaan sua?

Päästäni kuului "ping", ja seuraavat viisitoista minuuttia puhelusta olikin yhtäkkiä pelkkää lässytystä ja helliä sanoja.


Hoipertelin ulos huoneestani kuin syntymäpäivänäni juoma viinapullo olisi noussut päähän vasta jälkikäteen. Palautin kännykän kansliaan, menin tupakalle. Poltin puoli röökiä hiljaisuudessa, mietiskellen mitä vittua äsken oli oikein tapahtunut.
Santtu saapui parvekkeelle, hymyili ja toivotti hyvää huomenta. Vastasin hymyyn, mutta sen ruskeiden silmien katse, joka vielä edellisenä iltana oli himottanut ja saanut jalat tärisemään, tuntui sillä hetkellä yhtäkkiä niin totaalisen vieraalta ja väärältä.

20.4.

Happy&chill 420 -day to everyone !

Muistakaahan leijailla tänään oikein urakalla sitten, eiks jeh? Tai olkaa leijailematta jos siltä tuntuu, pääasia että muistatte että tänään on rauhan ja rakkauden päivä <3

© Riina Salo

Nähkää perhettä, ystäviä, mussukkaa, tai olkaa vaan himassa rapsuttamassa kissaa, mikä ikinä onkaan rakkainta. Pääasia on kuitenkin hyvä seura ja se että ruumiinlämpö jaetaan. ...no ehkei nyt kuitenkaan välttämättä tarvitse ihan hirmuiseksi orgiameiningiksi tämän perjantain vieton mennä, but got the point anyway?

Juhlapäivän kunniaksi tämä sivukin sai vähän uutta ilmettä pintaansa.

Blogi on ollut olemassa kohta kuukauden päivät ja siinä ajassa on kertynyt 1164 sivunkatselua, kiitos kaikille jotka ootte käyneet pyörähtämässä, isompi kiitos halauksen kera niille jotka ovat lukeneet läpi ja tulleet uudemmankin kerran. Kiitos palautteesta, kommenteista, ruusuista ja kukkasista. Teidän sanojen ansiosta oon lyönyt lukkoon selkärankaani ajatuksen siitä että perkele, tämän matskun mie pusken julki, enkä peräänny, kun jonkin aikaa sitten vielä vähän ynnäsin.


Viikonloppu on pyhitetty kevään ja elämän juhlistamiselle, ensi viikolla paluu arkeen ja tekstien pariin, joten palaillaan linjoille päivitysten suhteen silloin siis.

Letkeää viikonloppua ja alkanutta kevättä kaikille, pus&piis.


^x^V~SisMa

28. luku

Olin ehtinyt sytyttää tupakan, istua alas, saada itseni ainakin jotenkuten järkiin ja rauhoittumaan, kun se jumalallinen ilmestys käveli sisään tupakkaparvekkeelle.

- Sä oot vissiin uusi, se totesi. - Tai ainakaan sä et ollut täällä kun lähdin lomille.
- Juu, en ollut... Tulin tossa muutama päivä sitten..., mumisin ja tunsin suunnatonta tarvetta ojentaa käteni ja koskettaa tuota upeaa olentoa edessäni. - Mä oon Maura.
- Santeri. Tai Santtu.

Miehellä oli pehmeä kämmen ja varma, napakka kädenpuristus. Kätellessään se katsoi silmiin ja hymyili, vasempaan poskeen ilmestyi hymykuoppa ja sulin.

- Kiva että tänne tulee vähän nuorempaakin porukkaa välillä.
- Joo, no on täältä ehkä vähän vaikea löytää ikäistään seuraa...
- Kuinka vanha sä oot? Jos nyt naiselta sopii ikää kysyä...
- Joo, kyllä sopii, musta se on aina ollut aika järjetön sääntö... Kaksikymmentäkolme.
- Mä oon kaksvitonen. Et aika samoissa luvuissa mennään.

Yhtäkkiä en keksinyt enää mitään puhuttavaa, tuijotin typerästi virnuillen kun Santtu poltti tupakkaa.

- Niin sä olit lomilla, keksin. - Ootko pitkään ollu täällä?
- Kaks kuukautta, se huokaisi. - Tän kuun lopussa pitäis vihdoinkin koittaa vapaus, jos hyvin käy. Ne ei oikein tykänneet kun viime lomalla paloi vähän muutakin kuin tupakkaa...
- Jaa että hamppumiehiä, naurahdin.
- Ai säkin polttelet?
- Joo, eiks sitä huomaa?
- No kyllä susta sen huomaa että jotain oot käyttänyt... Mut harvemmin naiset vaan ymmärtää ton kasveista pyhimmän päälle. Ne on enimmäkseen kaikki jotain pirihuoria ja sensemmosta.

Nyt puhuttiin asiaa, nyt oltiin Mauran omimmalla alueella, polttelemisesa.

- Eka asia kyllä mitä teen ku pääsen täältä ni heitän siemenet multaan. Kasvattaminen on hirveen rentouttavaa puuhaa. Ja siinä kokee tekevänsä jotain oikein.
- Joo mulla on kans ollut muutamat plantut itämässä joskus. Tai siis meillä oli... mulla ja mun entisellä kämppiksellä.

Ovi aukesi, hoitaja kurkkasi sisään.
- Sitten kun oot Santtu sen röökin vetäny niin tuu koputtelemaan, ni otetaan sulta seulat ja jutellaan vähän että miten se loma meni.
- Okei. Hetki menee, Santtu huikkasi, kiskoi röökiä ja katsoi mua. - Jatketaan juttua ihmeessä sitten kun tuun takas, nyt kusipurkki kutsuu.

Koin tänään teini-ihastumisen.
Sellaista ei oo mulle tapahtunut pitkään aikaan. Oikeasti, en edes muista koska viimeksi yksi ensisilmäys ois melkein vienyt jalat alta. Atte, Pauliina, Joonas, Joel... Ei kenenkään niiden kohdalla tullut sellaista totaalista WHUM! -tunnetta päähän, kroppaan, kaikkialle.


Mutta hei, ihminen, rauhoitus ja mietipäs hetki. Se on mielisairaalassa. Tarkoittaa että se on ainakin lievästi mielisairas. Mielenvikainen. Hullu. Tosin niinhän minäkin olen ja ihmiset on silti kehittäneet juttuja mun kanssa. Miksei tästä vois tullakin jotain? Voisi edes tutustua, mutta jo nyt se vaikuttaa ihan liian hyvältä ollakseen totta, rento, hyvännäköinen ja suhteellisen fiksunoloinen polttelijamies, omat kasvit suunnitteilla ja sitä rataa... Tosin se onkin kaikki mitä siitä tiedän, ei tullut mieleen kysellä koulutuksesta, mahdollisesta työpaikasta (...tai perheestä tai tyttöystävästä??), onko sillä edes omaa kämppää...


Tossa se istuu, noin kolmen metrin päässä, ja katselee telkkaria. Eikä sillä ole aavistustakaan siitä että tälläkin hetkellä tarkkailen sitä ja kirjoitan siitä, ajattelen sitä ja haaveilen että saisin noi lihaksikkaat käsivarret ympärilleni, että toi iso, pehmeä koura silittelis mun hiuksia... Kumpa pian mentäis taas tupakalle ja pääsisin istumaan sitä vastapäätä, tuijottamaan noita ruskeita silmiä joiden puolesta olisin jo tässä vaiheessa valmis kuolemaan. Onpas outoa tuntea näin pitkästä aikaa, tai no, rehellisyyden nimissä on sanottava etten oo tuntenut näin varmaan ikinä.

Sen sunnuntaipäivän loppuun mennessä Santtu tiesi mun elämästä aika lailla kaiken. Muutamat rumimmat ja likaisimmat yksityiskohdat olin sensuroinut pois, niihin kuului muun muassa runsaat määrät suhteita jotka ovat päättyneet toisen osapuolen joutuessa linnaan, melkein karkaamiseksi laskettava kotoapoismuuttaminen viisitoistakesäisenä, taannoiseen Tampereenmatkaan johtaneet asiat ja sen jälkeen tapahtuneet jutut sekä muutamia muita asioita joita en tahtonut sen välttämättä saavan tietää ensimmäisenä päivänä.
Santtukin kertoi itsestään ja elämästään, sillä ei ollut koulutusta eikä työpaikkaa, mutta ainakin puheiden perusteella sillä oli kova hinku hankkia molemmat. Se asui isänsä, sekä satunnaisesti myös äitinsä, kanssa, vanhemmat olivat tehneet eroa viimeiset viisi vuotta ja tästä johtuen äiti vietti aikaa mieluummin siskonsa luona kuin kotona. Vapaa-ajallaan se mieluiten hengaili ja poltteli kavereiden kanssa, ajeli pitkin lääniä tai kirjoitti. Ja sen kun se päästi suustaan, olin vaan astetta enemmän myydympi, kirjoittava mies, oliko semmoisia oikeasti muka olemassa? Eiväthän miehet yleensä osanneet kirjoittaa edes tekstiviestejä.

- No runoja ja jotain lyhytproosaa..., se kertoili. - Parilla kaverilla on semmoinen räppiprojekti, oon niille joitain riimityksiä kirjoitellut. Kyllä mä meinasin mun sairaalassa kirjoittamista runoista koostaa runokirjan ja julkaista ehkä jo tän vuoden aikana. Jos vaan saa tehtyä eka kaiken puhtaaksikirjoittamistyön ja näin...

Kello yhdeltätoista alkoi hiljaisuus. Sen jälkeen ei enää saanut oleskella yleisissä tiloissa, huoneesta sai poistua ainoastaan vessaan tai hakemaan nukahtamislääkettä. Makailin sängylläni ja mietin että pitäisikö sellainen käydä pyytämässä, olo ei tuntunut rauhoittuvan millään. Oltiin juteltu Santun kanssa parvekkeella viittä vaille yhteentoista asti, siihen asti että hoitajan piti tulla sanomaan että nyt juorukerho seis ja nukkumaan. Sana sanalta aloin entistä enemmän vakuuttumaan siitä että sairaalaan joutumiseni oli jotain suurempaa kohtalon johdatusta, kirjoittelin epävarmoja rakkausrunoja ruutupaperille ja teki mieli vaan itkeä kun oli niin hykerryttävä olo.

Seuraavana aamuna heti aamupalan jälkeen menin pyytämään kansliasta kännykkääni, tiesin herättäväni Monan soittamalla siihen aikaan aamusta, mutta mun oli pakko päästä jakamaan tunnetilani sen kanssa.
Hämmennyin kun parin valintaäänen jälkeen Mona vastasi täysin pirteän kuuloisena.
- Arvaa mitä! hihkuin. - Mä oon tavannu varmaan elämäni miehen.
- Maura, sä oot mielisairaalassa! Mona torui. - Sinne mennään paikkailemaan kuuppaa, ei iskemään miehiä.
- En mä ketään oo vielä iskeny. Me ollaan vaan juteltu. Mut kuule, se on vaan niin ihana...

Seuraavat kahdeksan minuuttia puhelusta oli mun yksinpuhelua Santusta, sen ominaisuuksista, ulkonäöstä, vuodatin kaiken minkä tiesin ja arvasin loput.

- No kyllähän toi kieltämättä kuulostaa ihan hyvältä..., Mona pohti. - Mutta oo nyt kuitenkin varovainen. En halua että tuut tänne esittelemään jonkun kuolaavan sekopään.
- Etkö sä luota mun harkintakykyyn miesten suhteen?
- No rehellisesti sanottuna mulla meni usko siihen jo seitsemännellä luokalla.
- Mitä sä muuten teet hereillä tähän aikaan? Kello on viittä vaille kahdeksan, maanantaiaamuna.
- Tässä oli vähän häppeninkiä yöllä, ei olla vielä päästy nukkumaan ollenkaan.
- Mitä häppeninkiä? Kerro mulle!

Mona oli hiljaa.

- Mona? Mitä siellä on tapahtunut?
- Oli puhe että sulle ei kerrottais...
- Mitä?
- No tässä nyt kävi vähän ikävä juttu... Ajateltiin että kerrotaan sulle kun sä pääset pois.
- Mikä ikävä juttu? Nyt huolettaa.

Pitkä huokaisu.

- Jeremiaksen ja Lindan kämppä ratsattiin eilen.
- Mitä?!
- Niin. Kytät vei kasvit ja lamput, bongit ne sentään jätti. Lisäksi kylppäristä löytyi kolme Subutex-tablettia ja jotain sekalaisia lääkkeitä, Jere on vieläkin kopissa niitten takia. Sitä epäillään vissiin jostain aika isoista kuvioista...
- No mitä helvettiä? Lindan juttujahan ne on.
- Linda lähti lätkimään.
- Mitä?
- Joo. Ku kytät tuli, se nappasi tärkeimmän omaisuutensa mukaan käsilaukkuun ja kiipesi parvekkeen kautta pihalle.
- Parvekkeen kautta? Hulluko se on, sehän on vittu kuudes kerros!

Muistelin entisen asuntomme parveketta, komeat merinäköalat sieltä oli mutten koskaan uskaltanut mennä turhan lähelle kaidetta ja katsoa alas, alkoi huimata ja mahanpohjassa tuntua ikävältä. Saati sitten että olisin hypännyt kaiteen yli ja kavunnut alas kuin mikäkin Hämähäkkimies.

- Sillä on vissiin sen tason bisneksiä vireillä että se mielummin ottaa riskin kaikkien kehonsa luiden murtamisesta kuin kiinnijäämisestä. Se kävi tässä ja sanoi että aikoo lähteä maasta.
- No eihän se ämmä nyt voi maasta lähteä ainakaan ennen kuin oon piessyt sitä vähän...
- Taitaa ikävä kyllä olla niin että jos sitä nyt ei ihan lähitunteina napata niin siinä käy niin että et pääse kurmottamaan.
- Hemmetti.



Uutinen Jeremiaksen vaikeuksista latisti mielialaa. Se oli kuitenkin kaikesta huolimatta mulle tärkeä ihminen enkä tahtonut että sillä meni huonosti. Ainakaan niin huonosti että tarttisi kopissa bunkata.

Päätin jättää sen aamupäivän flirttailut tupakkapaikalla sikseen, eristäytyä huoneeseeni ja kirjoittaa paperille kaiken minkä halusin entiselle kämppikselleni sanoa.

Rakas Jeremias,
kyllä kirje todellakin alkaa sanoilla rakas. Koska sitä sä mulle oot, käsittämättömän rakas ja tärkeä ihminen. Vaikka sä heitit mut pihalle omasta kodistani, vaikka sä kohtelit mua kuin paskaa ne viimeiset kaksi viikkoa jotka asuin siellä. Vaikka sä uskoit mielummin narkkaria jonka olit tuntenut pari kuukautta kuin mua.


Tekisi melkein mieli kuittailla että "mitäs mie sanoin?" Mutta en tee sitä, koska eiköhän tilanne ole ihan tarpeeksi paskamainen ilman mun naljailujakin. Sen vaan sanon että Linda kusetti meitä kaikkia. Se on yksi helvetin kävelevä kusetus koko ämmä, sellaisen profiilin olen siitä päässäni muodostanut tämän muutaman kuukauden aikana minkä oon sen tuntenut.


Aluksi se vaikutti siltä että se on vain elämäniloinen, itsenäinen nuori nainen, jolla ehkä ikäisekseen meni vähän turhan lujaa amfetamiinin kanssa. Sitten se olikin musta yhtäkkiä kiehtova nuori nainen, halusin että se valaisee mulle niitä synkkiä polkuja joita pitkin astelee. Eikä ne yhtäkkiä enää näyttänytkään niin synkiltä, sekin osa Lindaa oli musta kiehtovaa. Mutta kun näin miten se siellä Tampereella käyttäytyi, miten likainen, laskelmoiva ja suoranaisesti PAHA se tyttö oli. Tuli mulle tarjoamaan piikkiä jossain tamperelaisen räkälän naistenvessassa kun niistämisestä kuului muka liian kova ääni, kun olin neljättä päivää putkella nopeiden kanssa, lisäksi aivan törkeän liian humalassa.
Tiedän, tiedän ettet sä halua kuulla näistä, pidät mun sekoilua niin likaisena ettet halua tietää. Mutta mä haluan että tiedät ton, että tiedät mitä siellä oikeasti tapahtui.


En ole ylpeä siitä mitä tänä keväänä on tapahtunut. Kadun sitä että sain sutkin syömään nappeja, sekoittelemaan niitä viinan kanssa. Mutta varmaan te Lindankin kanssa ootte niitä popsineet, joten syy ei ole yksin minun.


Täytyy myöntää että olen kyllä mustasukkainen, siitä että Linda asuu sun kanssa. Ajattelin aina että mä olen se ainoa nainen sun taloudessa, ei oma eukko mutta eukko kuitenkin. Ja sitten tulee joku Linda kertomaan ettei mun koti ole enää mun koti. Se käy ylpeydelle tiedätkös.


Sä olet auttanut ja tukenut mua enemmän kuin kenenkään koskaan täytyisi ketään auttaa ja tukea. Fyysisesti tarjosit katon pääni päälle, henkisellä tasolla tarjosit sadekatoksen mun piestylle ja räytyneelle sydämelle, olit olkapäänä, sylinä, korvina ja hymynä, joka välillä kannusti ja välillä oli hyvinkin vittumainen ja ivaava.

Ensimmäinen kyynel putosi paperille. Seuraavat valuivat poskia pitkin kaulalle, niiskutin surkeana ja ulisin hiljaa.

Jos koskaan, ikinä enää tämän elämän aikana haluut olla mun kanssa tekemisissä, arvostaisin sitä todella, todella paljon. Olen ollut idiootti, välittänyt vain itsestäni ja sekoillut omiani huolimatta siitä että jossain saattoi olla joku joka välitti, joku joka ei olisi halunnut että lähden niin auttamattoman sekavana Tanen matkaan ja katoan sillä reissulla melkein kuukaudeksi. Jos voisin mennä ajassa taaksepäin kaksi kuukautta tekisin sen, tekisin sen heti ja palaisin takaisin sinne missä kaikki oli vielä hyvin.

- Näytät surulliselta, Santtu huomautti.
- No vähän tuli kyynelehdittyä tuolla huoneessa, kirjotin yhtä kirjettä..., mumisin.
- Vanhemmille?
- Ei, ei mitään semmosta... mun entiselle kämppikselle...
- Jaa. Mikä teille tuli? Tai siis miksi ette enää asu yhdessä?

Menin vaikeaksi. " Koska tein katoamistempun ja olin kuukauden douppausreissulla "? Ei välttämättä vastaus tasoa näin tehdään hyvä ensivaikutelma.

- No erimielisyyksiä vähän kaikesta, vastasin ympäripyöreästi. - Ei oikein tykätty toistemme kavereista.
- Just ton takia mä en ole koskaan muuttanut kenenkään kämppikseksi vaikka on pyydeltykin, Santtu hymähti. - En sietäis mun kotona ihmisiä joita en tunne.
- No se siinä just oli.

Teki pahaa kaunistella totuutta, olisin halunnut suoraan siltä seisomalta vuodattaa Santulle koko likaisen ja kurjan elämäni kaikkine ikävine pikku yksityiskohtineen, mutta en halunnut ottaa selvää miltä tuntuu kun mies josta olet kiinnostunut lähtee juoksemaan pakoon huutaen kun olet avannut itseäsi.

- Eiks sua koskaan ärsytä asua vielä porukoillas? nappasin uuden puheenaiheen aiheen vierestä.
- No välillä, Santtu myönsi. - Mutta on siinä puolensakin. Ruoka- ja pyykkihuolto pelaa. Aina on seuraa. Ei tarvitse stressata mitään laskujenmaksua. Mä yleensä pyrin viimeiseen asti kaikin keinoin välttämään stressiä.
- Kyllä mäkin varmaan vielä asuisin porukoilla jos ois mahdollisuus. Onhan siinä puolensa.
- Mut kyllä ne varmaan muutaman vuoden sisällä mut pihalle heittää.

Iltapäivällä oli tapaaminen lääkärin kanssa.
Pieni, ryppyinen nainen istui pöydän toisella puolella isot silmälasit nenällään ja silmäili mua arvioivasti päästä varpaisiin.
- Maura Olivia Mäkipaakka..., se mumisi ja tutkaili kansiota jonka kanteen oli liimattu mun henkilötiedoilla varustettu lappu. - Psykoottisuutta, viiltelyä, lääkkeiden ja huumeiden väärinkäyttöä... Kaksisuuntainen mielialahäiriö -diagnoosi tehty vuonna 2001... Mitäs mieltä sä itse olet, millainen vointi?
- No kai tää ihan hyvä on...
- Ei ole mitään harhoja ollut?
- No en oo ainakaan huomannut...
- Teho-osastollahan sulla oli aika paljon tämmöistä harhaisuutta... Olit puhunut jostain salaliitosta mikä on tehty sua vastaan ja ex-poikaystävästä joka haluaa tappaa sut. Onko sulla enää tällaisia tuntemuksia?
- Joo, no eiköhän se salaliitto ollut lähinnä vaan mun päässäni. Ja eksästäkään ei oo kuulunut mitään. Kyllä mä mun mielestä voisin lähteä jo kotiin.
- Ootapas nyt hetki.
- Odotan.

Nainen räpläsi hetken tietokonetta, mutisi itsekseen jotain lääkityksestä ja annostuksista, hetken päästä nosti katseen ruudusta ja sanoi:
- Kyllä sulla sen verran vakavaa toi itsetuhoisuus oli ennen kuin tänne tulit että kyllä me sua täällä vielä pari viikkoa ainakin pidetään, ihan vain varoiksi jos vointi huononee. Antipsykoottilääkitys aloitettu, seuraillaan sen tehoa. Lisätään Seroquelia iltaan, se auttaa ahdistukseen.
- Mutta ei mua ahdista...
- Voi alkaa ahdistaa.


- Kyllä mä vielä vähäksi aikaa jään tänne teidän riemuksi, ilmoitin Ruskolle, Timpalle ja Santulle tullessani palaverin jälkeen tupakalle.
- No mutta sehän on vaan mukavata, Rusko virnuili. - Jotain ees vähän tolkuissaan olevaa seuraa täällä.
- Tyttö haluaa kotiin ja sä ajattelet vaan itseäs, Timppa tuhahti. - Turhaanhan ne pitää täällä kaikkia, ei kukaan meistä ole oikeasti sairas...
- En ois niin varma, Rusko totesi ja nyökkäsi kohti Ulla-Maijaa joka tapansa mukaan istui yksin tuhkakupin edessä ja tuijotti tyhjyyteen, karisti jokaisten hatsien jälkeen, ei puhunut kellekään, ei katsonut ketään. - Hulluja koko sakki.
- Ei mut ehkä sen vois ottaa positiivisen kautta, Santtu ehdotti. - Siis sen sun tännejäämises. Saatpa ainakin levättyä ja päätä vähän kuntoon.
- Mutta kun mulla ei ole yhtään semmoinen olo että tarvitsisi levätä, protestoin. - Oon elämäni kunnossa.
- Et sä varmaan täällä olis jos olisit, Rusko huomautti.
- No semmonen elämäni kunto, mielisairaala edition, ehdotin. Äijät nauroivat.
- Kyllä sä varmasti pian pääset pois, Rusko lohdutti. - Ne haluaa vaan tarkkailla sua eka, tehdä jonkinmoisen profiloinnin siitä kuinka pihalla sä oikeasti olet.


Illalla huoneessani odottelin unilääkkeen vaikutuksen alkamista ja mietin, pitäisikö mun soittaa Joonakselle seuraavana päivänä. Se oli kuitenkin ainoa ihminen maailmassa joka tiesi mitä siinä asunnossa tapahtui. Siis mikäli se edes oli ollut siellä, ja mikäli ei ollut, oli se ainoa ihminen maailmassa joka tiesi siitä. Ongelmana oli vaan se että mitä sitä sanoisi entiselle avomiehelleen ja kihlatulleen, jonka kanssa ei mahdollisesti ollut puhunut puoleen vuoteen, kun soiton syy kuitenkin oli ottaa selvää oltiinko huidottu viime aikoina toisiamme teräaseilla. Ei välttämättä se jokapäiväisin kysymys.

27. luku

Oli sunnuntai-iltapäivä. Olin ollut osastolla kolme päivää ja siinä ajassa melkein sisäistänyt osaston ruoka-ajat ja päiväohjelman muutenkaan, mua ei välttämättä joka kerta tarvinnut tulla hakemaan huoneesta syömään ja lääkkeillekin osasin tulla lähes itsenäisesti.
Päivät kuluivat tupakkaparvekkeella istuessa Timpan ja Ruskon kanssa, juteltiin syvällisiä ja vähemmän syvällisiä, Rusko paljastui suureksi aasialaisten filosofioiden ystäväksi ja niistä juteltiin silloin kun Timpan olo oli niin masentunut ettei se jaksanut osallistua keskusteluihin.

Tutustuin myös muihin potilaisiin, heitin tupakkaa pitkälle kaljupäiselle Topille jolla oli ruusuja tatuoitu käsivarsiin ja joka ennen sairaalaan tuloa oli kuulemma niin masentunut että meinasi hypätä parvekkeelta. Juttelin lounaan aikana paranoidia skitsofreniaa sairastavan Petrin kanssa ja pelasin korttia seuranani Rusko sekä Risto, joka oli niin maaninen ettei sen suu meinannut pysyä hetkeäkään kiinni.

Osastolla ei ollut mun lisäksi kovin montaa naista, kuusi meitä taisi olla yhteensä ja mun, Maijan ja Ulla-Maijan lisäksi suurin osa niistä pysytteli omissa oloissaan.

- Viikonloppulomalaiset palaa tänään, Rusko totesi kun oltiin jälleen kerran kiskomassa tupakkaa ja vertailemassa lääkityksiä. - Tulee vähän ahdasta. Seitsemän sieltä vissiin on lomilta tulossa tänään. Tosin se yksi vissiin vapautettiin, eli kuusi.
- Koskahan sitä itse pääsis jonnekin lomille..., pohdin ääneen.
- No sä olet vasta ekaa viikkoa täällä. Oo onnellinen sitten kun pääset edes ulos käymään.
- Niinpä...


Nää tyypithän on ihan ihmisiä täällä. Odotin rakennusta täynnä kuolaavia, kielilläpuhuvia hulluja. Tosin en itse ole sellainen ja olen täällä, joten miksi muutkaan olisivat?


Lounaaksi oli siskonmakkarakeittoa, en muista pitkiin aikoihin syöneeni niin hyvin kuin oon täällä syönyt. Vaikka Rusko valittaakin ettei täällä tarjoilla ihmisten syötäväksi tarkoitettua pöperöä, ehkei sitten se mitä me Jeremiaksen kanssa syötiin yllä ees sille tasolle. Koska kyllä täällä musta saa parempaa safkaa kuin kotona.


Ensi viikon alussa on ensimmäinen lääkäritapaaminen missä pitäisi selvitä jotain ees vähän suuntaa-antavaa tietoa siitä kauan joudun olemaan täällä. Jos se on vaan pari-kolme viikkoa, niin hyvä. Eiköhän täällä sen verran aikaa kestä, kun on mukavaa porukkaa ympärillä.

Illalla tupakkaparveekkeella tosiaan oli vähän ahdasta. Lomilta oli palannut neljä miestä ja yksi nainen, jolla oli pituutta häthätää sataneljäkymmentä senttiä, ja elopainoa varmaan saman verran. Naisella oli kuuluva ääni ja tarttuva nauru. Pidin siitä heti.
- Marjut, hoitaja huikkasi ovelta äänekkäälle pallerolle. - Ootko sä Santusta kuullut mitään?
- En, miten niin?
- Alleviivasin sille että sen on tultava iltapalaan mennessä. Eikä sitä näy missään. Näittekö te lomilla tai mitään?
- Ei nähty, eiköhän se sieltä tule...

Hoitaja nyökkäsi ja lähti ovelta.
- Mites lomat meni? Rusko kysyi Marjutilta.
- Ihan hyvin. Vähän vauhdikkaissa tunnelmissa..., Marjut hymähti.
- Hyi, Rusko tuhahti. - Sun pitäis kans lakata leikkimästä niiden aineiden kanssa, kohtahan sä pääset pois täältä ja mitäs sit teet? Päädyt johonkin myymään huumeita. Ei se piri niin paljon laihduta mitä ihmiset olettaa ja sit ne vetää övereitä ja...
- Nohnoh, Marjut nauroi. - Ehkei siinä ihan niin pahasti käy jos silloin tällöin. Ja en mä ees paljon ottanut.
- Just Mauraa yrittänyt valistaa, näytäs nyt vanhempana hyvää esimerkkiä, Rusko hekotti ja nyökkäsi mua kohti. - Tää tuli muutama päivä sitten.
- No susta kyllä huomaakin että on vähän vauhti maistunut, Marjut hekotti ja silmäili luista varttani päästä varpaisiin.
- Hei, mun hoikkuus on perinnöllistä, puolustauduin.
- No mut kyllä sä silti jotain oot joskus vetänyt.
- No jotain. Joskus. Vähän.
- Onks kuinka pitkä kakku edessä?
- Ei vielä tietoa. Toivottavasti ens viikolla pääsis jo pois.
- Mä lähden ens viikon lopussa. Vihdoin.
- Ootko kauan jo ollu täällä?
- Neljä vuotta.
- Oho.

Marjut kertoi että se oli viettänyt lähes koko aikuisikänsä mielisairaalassa. Välillä ollut vapaalla mutta aina päätynyt takaisin lukkojen taakse milloin minkäkin psykoosin takia. Viimeisin reissu oli venähtänyt, sitä oli pompoteltu osastolta toiselle koska sitä ei haluttu päästää kotiin, koska se tulisi kuitenkin bumerangina takaisin.

- Ensi viikolla sitten ois eessä muutto Mielenterveyskuntoutujien tukiasuntolaan. Siitä sitten loppukesästä varmaan omaan kämppään. Onhan tää aika siistiä, kaksikymmentäseitsemän vuotta ja eka oma kämppä...

Totesin mielessäni että joihinkin ihmisiin verrattunahan mulla meni ihan kivasti.

Tullessani pois parvekkeelta, ensimmäinen lause jonka kuulin oli:
- En mä polttanu lomalla pilveä...

Kanslian ovella seisoi pitkä, harteikas nuori mies selin minuun, jalassaan löysät kangashousut ja päällään samanlainen hampunlehtikuvioinen kauluspaita kuin Jeremiaksella. Tuntui että ikävä entistä kämppistä kohtaan iski heti kun näin sen paidan.
- No ton paidan käyt kyllä vaihtamassa, ei ole oikein sovelias näin sairaalassa pidettäväksi, kuului kansliasta. Mies hymähti, kääntyi ja lähti kävelemään huoneeseensa päin. Ja sillä sekunnilla tapahtui jotain mitä ei ollut vuosiin tapahtunut.

Tunsin miten veri kohosi salamannopeasti kasvoilleni, naamaa kuumotti, sydän löi pari kertaa sellaisella voimakkuudella että rintalastaan jäi lommoja. Tungin kädet taskuuni, tajusin että ne vapisi. Mies käveli suoraan ohitseni, tuskin edes huomasi mua kun seisoin siinä tuijottamassa suu auki kuin mikäkin... kuolaava hullu.
Ne kasvot olivat kauneimmat mitkä olin pitkään aikaan nähnyt. Ruskeat soikeat silmät, tummat kaunismuotoiset kulmakarvat niiden kehyksenä, keskellä kasvoja veistoksellinen, kaunis nenä jonka alla täyteläiset, ehdottomasti "noita haluan nuolla vielä jonain päivänä" -listalleni päätyneet huulet. Siisti musta leukaparta, huolettomasti pystyssä oleva tummanruskea tukka. Ja ne käsilihakset ja iho, joka näytti tasaisesti ruskettuneelta vaikka oli vasta toukokuu.

- Mikä vittu se oli? mutisin itsekseni ja tajusin että taidan olla tupakan tarpeessa.

26. luku

Mut sijoitettiin osastolle, joka sijaitsi ahdistavan harmaan betonirakennuksen kolmannessa kerroksessa vasemmassa siivessä. Se oli itsetuhoisten, mutta ei niin-vaarallisten hullujen osasto, erityisosaamisena ”päihdepsykiatriset tapaukset”. Eli ilmeisesti minä.

Maura Olivia Mäkipaakka. Syntynyt: 13.5.1987. Kotikunta: Kotka. Siviilisääty: naimaton. Ammatti: Ei ole.
Henkilötietolomakkeiden täyttäminen on masentavaa. Mun nimi on ruma. Mun syntymäpäivä on ruma. Kolmetoista, epäonnen luku. Ja toukokuussa, kuka hemmetti tykkää toukokuusta? Asun Kotkassa, enkä missään siistissä mestassa, kuten Tampereella tai Espoossa, tai ees paikassa millä ois jännä nimi, kuten joku Hailuoto. Siviilisääty... tarviiko edes mainita miksi se on masentavaa... Tai ehkä tarvitsee, miksi sitoutumiskammoisesta ihmisestä on masentavaa olla naimaton? Koska sitoutumiskammoiset ihmiset on sitoutumiskammoisia siksi, että ne on joskus muinaisuudessa tahtoneet oikein kovasti sitoutua, ja sitten pettyneet karvaasti.
Koulutuksettomuuden voi onneksi korjata. Oon miettinyt että tän reissun jälkeen muutan toiseen kaupunkiin ja vaihdan nimeni. En mä voi palata sinne, juorujen ja paisuteltojen legendojen keskelle, en ees halua ajatella miten mut kylillä tunnetaan tän reissun johdosta...
Oon miettinyt että ottaisin uudeksi nimeksi Anastasia. Monan etunimi on Anastasia, mutta se ei vaan ole sitten eskari-iän käyttänyt sitä. Venäläinen isä tahtoi välttämättä nimetä tyttärensä siten, puoliksi suomalainen äiti tahtoi toiseksi nimeksi jotain suomalaisempaa. Nimivalinta on varmaan ainoa asia mistä Mona on kiitollinen äidilleen.


Mun huoneen ovessa helottaa iso valkoinen numero kuusi. Tänään suihkusta tullessa huimasi niin, että hetken se näytti punaiselta. Punainen numero 6. 666. Oon selkeesti aika paha.


Muut potilaat näyttää aika... mielenterveyspotilailta? Normaaleilta ihmisiltä joilla on päässä vähän vikaa? Ei tee mieli ryhtyä juttusille kenenkään kanssa, mieluiten eristäydyn huoneeseeni kannettavan kanssa. Näin on parempi. Ainakin pari päivää. Monan ostamat röökit saa odottaa avaamattomissa askeissa. Tupakkapaikalla voi joutua ottamaan sosiaalista kontaktia.

Muistan kun Mona kirjoitteli mulle kirjeitä osastolta. Ne oli aina pitkiä selostuksia joissa ei välttämättä edes ollut mitään pointtia tai asiaa, se vaan rustaili niitä koska sillä kävi aika pitkäksi muuten.
" Ei siellä pöpilässä ole muuta tekemistä ku kirjoittaa ", se sanoi. Ja niinpä minäkin nyt sitten kirjoitan.

Kävin pyytämässä kansliasta nipun ruutupaperia.
- Pitää vähän selvittää ajatuksia ja kirjoittaa jengille kirjeitä, totesin kun multa kysyttiin mihin tarkoitukseen tarvitsin paperia. Hoitaja ojensi mulle sentin paksuisen nipun ja terotetun lyijykynän, luikin huoneeseeni ja välttelin muiden potilaiden kanssa katsekontaktin ottoa.

Rakas Mona.
Muistin ne kaikki ihanat kirjeet mitä oon saanut sulta kun oot ollut lusimassa. Niinpä sä olet ensimmäinen jolle alan kirjoittaa nyt kun itse olen tässä tilanteessa. Suljettuna betonirakennukseen.


Mä en olisi halunnut että tää menee tähän. Sinänsä typerä lause koska ei kai kukaan halua tiensä vievän sairaalaympäristöön missä viedään pois kännykkä ja korut, syötetään omituisesti mieleen vaikuttavia pillereitä ja vahditaan vuorokauden ympäri. Jouduin äsken perustelemaan tarpeeni kun kävin pyytämässä vaan nipun ruutupaperia. Mitähän muuta ruutupaperilla voi tehdä kuin kirjoittaa sille asioita, varmaan ne ajatteli että menen sahaamaan ranteisiini paperiviiltoja.


Toivoisin niin että aikaa voisi kelata taaksepäin. Vuosi-pari ois ihan jees, toisinaan mieleni kaipaa kipeästi jonnekin kaksituhattaluvun alkuvuosiin, siihen kun oltiin ala-asteella ja kaikki oli oikeasti vielä edessä. Mitä jos me oltaisiinkin yläasteella alettu enemmän pyörimään Petran ja Maijun ja kumppaneiden kanssa, olisiko meistä kasvanut parempia ihmisiä? Tulin miettineeksi yksi päivä niitä kahta ja tajusin että vaikka Maiju on ihan saatananmoinen viikonloppudoku, se on oikeastaan tosi siveellinen, ei edes kännissä anna kelle vaan. Miksen minä ole samanlainen, miksi yhdessä vaiheessa jokainen ryyppyreissuni päättyi siihen että lähdin jonkun yhdentekevyyden matkaan ja aamulla olikin mielenkiintoista.


En oo tehnyt sitä kyllä pitkään aikaan. Varmaan puoleen vuoteen ei ole ollut yhtään satunnaisseksisuhdetta tuntemattoman kanssa, onks tää sit se aikuistuminen vai mikä? Oli mulla tossa jotain peliä Tanen kanssa, kyllä luit oikein, mutta se äijä on niin saatanan hämärä ja se, mitä se teki mulle, kulkee aika pitkälti nimikkeen "seksuaalinen hyväksikäyttö" alla. Se huumasi mua pirillä ku jotain puistosta bongattua teinilorttoa, ja sitten kun en enää ollut tarpeeksi mielenkiintoinen, se alkoi touhuta Lindan kanssa. En oo katkera, onhan tää jo nähty. Teinitytöt vie kaiken.

Jäin tuijottamaan kirjoittamiani lauseita. Katkera? Voi kyllä minä olin, en kai minä muuten olisi lähtenyt tuntemattomassa kaupungissa tuntemattomien äijien mukaan sisäisesti itkien, en kai minä muuten olisi pitänyt niille kolmetuntista palopuhetta siitä kuinka huora Linda oli. Mietin mitä se oli mahtanut puuhailla kolmestaan Tanen ja Oton kanssa, kai se oli päässyt kokemaan mitä on saada kahta veljestä samaan aikaan...
Alkoi oksettaa.

Mietin vaan, että kaikki ne vuodet mitkä oot viettänyt huumeporukoissa, eikö ne oo yhtään koulineet sua tunnistamaan rapanistiä kun semmoisen näet? Miten ihmeessä sä aloit kaveeraamaan sen haahkan kanssa, kun siitä kuitenkin kilometrin päähän näkee että se nauttii juttuja jotka on vähän hatsia hapokkaampia?
Ja miten sä voit enää edes olla tekemisissä sen kanssa, jos joku tekisi sulle niinkuin Linda teki mulle niin ei todellakaan tulisi mieleenkään jatkaa sen kanssa kaveeraamista.

Rivini alkoivat mennä vihaisemmiksi ja vihaisemmiksi, päässä kiehui, teki mieli tupakkaa. Mulla oli kaksi vaihtoehtoa, joko rohkaista itseni ja sosiaalisen kontaktin uhallakin mennä tupakkaparvekkeelle, tai sitten jatkaisin yksinäni kiehumista, haukkuisin parhaan ystäväni kirjeitse ja menettäisin sen viimeisenkin joka enää suostui kuuntelemaan mua.

Päätin mennä tupakalle.



Olin ainoa potilas kolkolla ja harmaalla tupakkaparvekkeella. Nikotiinista kellastuneiden panssarilasien läpi näki pihalle, joku hölkkäili siellä.

Sytytin tupakan, imin savua ahnaasti sisään. Teholla maatessani en päässyt käymään tupakalla, muutaman päivän polttamattomuuden jälkeen tupakka kävi hienoisesti päähän ja rentoutti koko vartalon. Puhaltelin savurenkaita kun parvekkeen ovi aukesi ja kaksi miespotilasta astui sisään.

Nuorempi miehistä oli isokokoinen, ehkä paikoitellen jopa läski. Sillä oli tummanruskea taaksepäin sliipattu tukka, musta huoleton parransänki, nahkatakki ja cowbow-buutsit. Kaulassaan sillä roikkui koristeellinen, iso hopeinen risti.
Vanhempi oli selvästi jo yli kuudenkymmenen, kumaraselkäinen ja harvatukkainen, suusta puuttui suurin osa hampaista ja kaljamaha pömpötti valkoisen sairaalapaidan alla. Silläkin oli kaulassaan risti, siro kultainen.

- Sua taitaa vaivata sama ku muakin, vanhempi mies sanoi mulle sytyttäessään tupakkaa. - Siis tää maanis-depressiivisyys.
- Eikun sulla taitaa olla vähän näitä ongelmia, nuorempi arveli ja teki käsillään eka eleen joka kuvasi pullosta juomista, sitten nenäänvetämistä kuvaavan käsiliikkeen.
- Ootte kyllä molemmat oikeassa, hymähdin. - Mielentilaongelmainen olotilanmetsästäjä.
- Noni! nuorempi huudahti innoissaan ja ukot heittivät ylävitoset. - Mähän sanoin että ku tarpeeksi kauan tätä jengiä katselee, niin oppii tunnistamaan että mikä siellä latvassa on vinksallaan. Sä tulit tänään?
- Jep...
- Mites oot viihtynyt?
- Noh, onhan tääkin kokemus...
- Tämmönen hullula, nuorempi naurahti ja imaisi Norttiaan. - On näitä ankeampiakin osastoja, tää on tämmönen mukavan rauhallinen. Toisin ku alakerta, akuuttipsykiatrinen psykoosiosasto. Siellä on rankkaa meininkiä.

Hetki vaan keskityttiin omiin savukkeisiimme ja tuijoteltiin ikkunasta ulos. Sitten vanhempi miehistä astui askeleen mua kohti käsi ojossa.
- Ellosen Timppa. Täällä on toisen potilaan fyysinen koskeminen kielletty mutta kai sä mua kätellä voit.
- Joo... Maura Mäkipaakka...
- Ai mikä?
- Maura.
- Nätti nimi. Erikoinen. Mä oon ollut täällä nyt kolme kuukautta, mulla on toi maanis-depressiivisen diagnoosi tehty kymmenen vuotta siihen ja täällä välillä tullut vierailtua... Mutta kun siinä on vaan se että mä oon liian tunteellinen mies, kaikki tunteet tulee aina satakaksikymmentäprosenttisina ja se on, se vaan on rankkaa...
- Noniin, päästäs mutkin esittäytymään, nuorempi mies naurahti ja keskeytti toverinsa selityksen laittamalla käden tämän olkapäälle. - Rusko.
- Kaunis nimi, hymyilin.
- No ei aivan, Rusko hymähti. - Mutsi on ihan kahjo nainen, siskojen nimet on Tuuli ja Säde... Se on semmonen luontoihminen... Mut hieno nainen on. Mä tulin tänne maanantaina, meinasivat ensin laittaa lepositeisiin, yrittivät mutta sitten revin ne irti ja ojensin hoitajille takaisin ja sanoin että en mä ketään vahingoita, haluun vaan röökille. Ei ne sitten niitä uudestaan yrittäneet laittaa.

Katsoin isoa miestä joka selitti tarinaansa naureskellen ja totesin mielessäni että sellaisen järkäleen pistäminen lepositeisiin taisi olla jokaisen mielenterveyshoitajan painajainen.

- Mut älä huoli, ihan kiltti mä oon, Rusko virnisti ja iski silmää. - Mikäs tommosen nätin nuoren naisen on näin ankeaan paikkaan tuonut?
- Jaa, huokaisin. - Jostain psykoosista ne puhuu. Mua puukotettiin. Ja vielä ei oo ihan varmaa että olinko se minä vai mun ex-poikaystävä.
- Huhhuh, Rusko huokaisi. - Ei pitäisi nuorten naisten vetää aineita. Ne menee sekaisin. Siis ei mitenkään naissukupuolta väheksyäkseni, mutta onhan noita nähty. Ku naiset ottaa piriä niin kannattaa lukita terävät veitset yläkaappeihin, sinne ne ei ylety.
- En mä kyllä piriä ollut vetänyt, puolustauduin. - Vaan vitusti viinaa. Mut tuli tossa ennen kuun vaihdetta kyllä aika isosti leikittyä noilla vahvemmillakin aineilla... Mut muuten kyllä yleensä vaan pilveä.
- Ei se poltteleminenkaan hyvää tee päälle pidemmällä tähtäimellä, Rusko hymähti. - Porukka ei vaan tajua sitä ennenkuin on liian myöhäistä. Kun muisti on mennyt niin että hyvä jos muistaa talonnumeron missä asuu. Ja sit on näitä psykoositapauksia... Kaikki ihmiskeholle ylimääräinen on pahasta. Siksi mä oon kasvissyöjä.
- Kasvisruoka on pahaa, protestoin.
- Sulla on ollut vaan huono kokki! Mut ei nää sairaalan kasvisruuat kyllä oo ihmisten ravinnoksi tarkoitettu...

Sytytin toisen tupakan, sosiaalinen kontakti muiden potilaiden kanssa ei sittenkään ollut niin paha. Parvekkeen ovi aukesi, sisään astui kaksi vanhempaa naista joista toinen oli aivan järkyttävän pitkä, pelkkää säärtä koko mummo. Toinen pälyili ympärilleen hermostuneen oloisesti, käveli kumarassa ja kaivoi tupakka-askin taskustaan kuin se pitäisi tehdä erittäin salamyhkäisesti ja huomiotaherättämättömästi, ja meni sitten imemään savukettaan tuhkiksen viereen, karistellen sinne jokaisen imaisun jälkeen.
- Tässä on Maija ja Ulla-Maija, Timppa esitteli, nyökkäsi ensin kohti pitkää naista, sitten kohti kumarassa tuhkiksen luona pälyilevää naista, joka ei edes kääntänyt katsettaan ihmisiä kohti, pidempi nainen hymyili ystävällisesti. - Tää on tää uus tyttö.
- Kuka sun lapsia hoitaa kun sä olet täällä? Maija kysyi ja tuli mun viereen istumaan, epämiellyttävän lähelle. Nainen haisi hieltä ja halvalta hajuvedeltä.
- Ei mulla ole lapsia, vastasin.
- Eikö? Sähän olet siinä iässä että kumma jos ei ole...
- No mä olen kaksikymmentäkolme vasta...
- Minä sain esikoisen yhdeksäntoistavuotiaana! Sun ikäisenä mulla oli jo kolme!
- Maija, nyt on kaksituhattaluku, Rusko hymähti.
- Ruskokin tommoinen herttainen mies ja vapailla markkinoilla vielä, tuhlausta sanon minä.

Sain tupakan viimeisteltyä, juuri parahiksi. Päätin että pidän Timpasta ja Ruskosta mutta suhtaudun Maijaan varauksella, se oli selkeästi vähän enemmänkin vieraantunut todellisuudesta.

25. luku

Moi Riitta. Mutsi. Ihan oikeesti, mitä vittua, en mie oikeasti osaa sua äidiksi sanoa.


Tää tarina ei mennyt ihan niinkuin piti. Ambulanssikyytiä mielisairaalaan teho-osastolla odottavan nuoren naisen kirje äidilleen ei saisi alkaa noilla sanoilla.


Mona varmasti soitti sulle. Oikeasti joinain ohikiitävinä hetkinä alitajuisesti ajattelin että sä tulisit tänne katsomaan mua. Sulta puuttuu toinen jalka, okei, kamalaa, se on ollut musta koko mun elämän aivan helvetillisen kamalaa ja se kolari, se jalan menettäminen on kummitellut mun unissa vittu tarhaikäisestä asti! Sulta puuttuu jalka millä oot oikeuttanut aina kaiken paskan mitä oot heittänyt mun, ja muidenkin, niskaan, kaikkien pitäisi loputtomasti ymmärtää ja sääliä sua sen takia. Ehkä muutama tikki vatsassa ei oo sama asia, mun elämä jatkuu suhteellisen normaalina suljettujen ovien takana tämän jälkeen, mutta olisin silti kaivannut vaihteeksi SUA säälimään MUA.


Kolmena ekana päivänä täällä mulle annettiin Oxanest –nimistä kipulääkettä tippaan, siis suoraan suoneen. Sairaalanarkkausta. Aluksi siksi että mulla oli vatsa kipeä. Sitten vatsaa alkoi koskea useammin. Ja loppujenlopuksi pyysin sitä puolen tunnin välein ainoastaan siksi että sillä hetkellä kun hoitaja painoi männän pohjaan, mie hittovie nousin lentoon siinä sairaalavuoteella, päässä säkenöi, olin taivaassa. Sitten vielä pamit siihen päälle mitä sain aina kun valitin ahdistusta. Loppujenlopuksi kipulääkettä vähennettiin, ” kai sä tiedät että tää on huumelääke, ei me tätä näin paljon voida sulle antaa” ja ahdistus lisääntyi. Sitten jouduin pyytämään pameja ihan vain tärinään ja paleluun. Osastolla nekin varmaan sit otetaan multa pois.
Tässä yksi yö mietin, että ehkä oon alitajuisesti oppinut narkkaamisen sulta.
Muistan ku oltiin Launon kanssa varmaan neljännellä tai viidennellä luokalla. Kysyin särkeekö sun selkää taas, kun oot päivän aikana ottanut niin paljon särkylääkettä. ” Eikun nää vie myös henkistä kipua pois... ”


Mie niin toivon että olisin joskus kelvannut sulle. Ettei mun olisi huomion- ja säälihakuisuuttani tarvinnut päädyttää itseäni tähän tilanteeseen jotta huomaisit. Etkä huomaa sittenkään.

- Ootko varma että haluat että vien tän sun äidilles? Mona kysyi luettuaan A5 –kokoisen vihkon keskiaukeamalle väsäämäni kirjeen.
- No ainakin puhuin suuni puhtaaksi, tuhahdin. – Vai oonko sun mielestä liian psykoosissa ollakseni yhteydessä ulkomaailmaan?
- No... suoraan sanottuna siltä se vähän välillä tuntuu...

En jaksanut väittää vastaan. Olin sairaalassa viettämäni päivät pommittanut läheisiäni itkuavautumispuheluilla toisensa perään, harvat enää vaivautuivat vastaamaan loppujenlopuksi. Paitsi Mona. Rakas, uskollinen Mona kuunteli kaiken. Lisäksi sillä hetkellä rauhoittavat lamasivat aivotoimintani. En jaksanut alkaa väittää vastaan tai riehumaan. Taitoin palan Monan tuomasta suklaalevystä ja söin.

- Ootko varma että tässä on kaikki mitä tarviit siellä? Mona kysyi ja nyökkäsi kohti tuomaansa urheilukassia joka oli täynnä mun kämpiltä haettuja vaatteita ja sekalaisia tarve-esineitä. Kuten läppäri. – Tuon kyllä lisää heti kun saan auton lainaan, soita vaan jos tarviit lisää röökiä tai jotain...
- Rakas. Sä toit mulle kolme maksiaskia. Eiköhän sillä pärjää viikonlopun yli ainakin...
- No mutta soita heti jos tulee mieleen jotain! Ihan mitä vaan, vaikka karkkia tai sipsejä tai jotain voin tuoda tullessani!
- No jos totta puhutaan vähän subua voisit hommata. Alkaa nää bentsojumitukset tökkimään...
- Maura!
- Joojoo, musta läppä...

Mona huokaisi.
- Kukkaa voidaan ehkä tuoda sitten kun on varmaa ettet oo enää psykoosissa ja voit paremmin...
- Ei tarvii, huomasin sanovani. – Oikeesti, vaikka siellä osastolla ois mitä tahansa herkkuryynejä tarjolla, skippaan ne.
- Jos kieltäydyt lääkkeiden otosta, ne laittaa sut lepositeisiin ja pistää ne sun kankkuun.
- Voi vittu.
- No mut kyllähän sä voit ottaa sen linjan että pyydät niitä bentsopohjaisia vain tarpeeseen.
- Mulla on tarve aika usein...
- Ahdistukseen.
- Mua ahdistaa aika usein.

Ambulanssikuskien tullessa huoneen ovelle Mona syöksyi yhtäkkiä halaamaan.
- Oot mulle rakkainta tässä maailmassa.
- Mitä helvettiä?
- Kyllä sä siellä pärjäät. Muista etten mä koskaan pidä sua hulluna.
- No ei sulla oo paljon varaa, oot ite umpihullu.
- Enkä mä tuomitse sua vaikka vetäisit mitä ja mihin, mun kämppään sä olet tervetullut missä tiloissa tahansa...
Tajusin että sehän itki.
- Mona, hyssyttelin. – Mona, rakas, herttaista mutta melko kiusallista... Joo, oot säkin mulle rakas.

- Maura, pihalla ois kyyti odottelemassa, hoitaja totesi ja katsoi kysyvästi teho-osaston sängynlaidalla vaihdettavia nistijäähyväisiä.
- Joo, ihan pieni hetki, mutisin. Rutistin Monaa, muiskautin pusun poskelle. – Oot rakas. Paras kaikista. Pidä huoli ittestäs ja Zorrosta. Kerro terveisiä. Kyllä mie palaan.



Ambulanssin ovella en ollut enää niin varma paluustani.
- Pitääkö pistää siteisiin? kaapinkokoinen ambulanssimies kysyi samankokoiselta työpariltaan ajoneuvon ovella.
- Mitä vittua? kivahdin. – Pelkäättekö että neljäkymmentäkiloinen puolitoistametrinen nainen kilahtaa ja kynsii teiltä silmät päästä?
- No jos tota vittuilulinjaa jatkat ni sit ainakin päädyt pakettiin.
Ilmeisesti aamukahvissa liian vähän sokeria.

- Haluutko pötköttää vai istua?
- Täällähän palvelu pelaa. Onks juomatarjoilua? Kai joku leffa näytetään matkan aikana?
- Oos nyt ku ikäses kuuluu...

Valitsin paareilla makaamisen. Ihan vain vittuilun vuoksi. Matka psykiatriselle sairaalalle kestäisi melkein tunnin, ehtisin mahdollisesti nukahtaa ja entisestään huonontaa veemäisen ambulanssihenkilökunnan työpäivää kuorsaamalla. Kiusa se oli pienikin kiusa.

En onnistunut nukahtamaan.
Sen sijaan vaivuin erittäin helvetilliseen välitila-valveuneen, auton moottorin tasainen hurina sai jumittamaan, käpertymään oman pään sisään, pintaan nousi ahdistavia ajatuksia. Ambulanssi kiihdytti moottoritiellä, kotikaupunki jäi taakse, ja sen myötä tuntui kuin ahdistavat ajatukset ois valuneet päästä ulos, ambulanssin lattian läpi moottoritielle ja jääneet sitten seuraavan rekan alle.
Se oli nyt ohi. Sekoilulle tuli karu stoppi, karu steriilin sairaalaympäristöntuoksuinen stoppi. En tiedä mitä musta oli kirjoitettu, mitä mun lähetteessä luki, kuinka pitkä lusiminen olisi edessä. Takaraivossa, moottorin tasaisen hurinan vieressä, kutkutti toisaalta ahdistava, toisaalta vapauttava ajatus siitä että melko pitkä.

24. luku

(Jeremias)

Lindan tekemä lihaperunasoselaatikko oli uunissa, Monaa ja Zorroa varten se oli paistanut muutaman valkosipulipatongin. Istuttiin neljästään olohuoneessa, kymmenen uutisen oli juuri alkamassa. Bongista nousi savua vielä edellisten imujen jäljiltä, Mona oli ottanut vain pienet, se oli kuskina ja pariskunta aikoi lähteä kotiin viimeistään puoliltaöin.
Linda oli parissa viikossa osoittautunut täydelliseksi kämppikseksi. Suurimman osan päivistä se oli omilla menoillaan ja iltaisinkin se tykkäsi olla omissa oloissaan, se ei valittanut kavereista joita kutsuin kylään, se tutustui ja yritti tulla toimeen jokaisen kanssa. Joka ilta se laittoi ruokaa ja tiskasi, mun ei tarvinnut tehdä oikeastaan mitään kotitöitä. Ainoa miinuspuoli sen kanssa asumisessa oli sen kissat jotka pyrkivät jatkuvasti kasvatuskaappiin järsimään lehtiä, mutta siitäkin ongelmasta pääsi pitämällä kaapin oven kiinni.

Aloin väsäillä uutta kierrosta varten savuja, kun puhelin pöydällä alkoi täristä. Ruudulla vilkkui tuntematon lankapuhelinnumero.

- Jere.
- Keskussairaalan tehohoitoyksiköstä tässä Pennasen Irene iltaa... Onko Jeremias Seppänen?
- Joo, on...
- Soitellaan tyttöystävästäs.
-  Öö, ei mulla ole...
- Maura Mäkipaakka?
- Ai se, se on entinen kämppis...

Totaalisesti vitutti kuulla Mauran nimi. Mutta toisaalta maininta tehohoitoyksiköstä sai huolestumaan.
- ... mitä siitä?
- Maura tuotiin tänne tässä pari tuntia sitten, häntä on puukotettu.

 (Maura)


Olin lyönyt Joonasta puukolla.
Tai niin ne sanoo.
Tai sitten se puukotti itse itseään. Ja se puukotti muakin, tai sitten tein sen itse. Kukaan ei tiedä.
Asunnossa oltiin vain me kaksi, meillä oli riitaa, huutoa. Ja kuten äitinsä, se livahti paikalta, jäi vaan verisiä kengänjälkiä ympäri asuntoa.


Tyhjää asuntoa, mielenterveyshoitaja tänään oikein painotti.


" Mielialalääkitys........"


Tähänkö mun tie johti...


" Syyntakeettomassa tilassa... "


" Asianomistajalla ei rangaistusvaatimuksia...... "


" Pakkohoito..... Saattohoito...... Laitos..... "


Kaikki menee ohi korvien.


Kukaan ei kysy mitä kävi, kukaan ei tule käymään, ihmettelen miksi kuulen aina välillä yöhoitajien puhuvan keskenään lepositeistä. 

Kolme päivää teholla maattuani Pinkki, Launo, Mona ja Zorro tulivat käymään.
- Miten sä voit? Mona kysyi.
- Ihan hyvin kun ottaa huomioon että oon menossa pakkohoitoon pahoinpitelysyytteet niskassa, naurahdin.
- Hoitaja sanoi ettei sulla mitään syytettä oo odottamassa kun puukotuksen toinen osapuoli ei oo ilmaantunut edes paikattavaksi, Launo kiirehti sanomaan. – Että ihan turhaan huolehdit.
- Ja osastoilta päästetään naurettavan heppoisin perustein kotiin, Mona naurahti, mutta sen hymy ei ollut aito.
- Mut Joonas oli siellä...
Näin Monan ja Pinkin vilkaisevan surullisen oloisina toisiaan.

Ne suree sitä miten sä oot taas onnistunut sotkemaan asiasi.

- Maura, Jeremiakselle sanottiin että hyvin todennäköisesti näyttää siltä että..., Launo takelteli. – Tai siis. Että sä oot niinku...
- ... harhojen vallassa lyönyt itseäsi, Pinkki töksäytti. – Mitä vittua tässä nyt kaunistelemaan asioita. Maura, sä oot psykoosissa.

Noinko helppoa on tulla lausumaan kaverilleen tollaisia sanoja kun se makaa teho-osastolla tikit vatsassaan... Tosin no, eipä Pinkki ole koskaan erityisemmin ollut mun parhaimpia kavereita...

- Mut kyllä sä pian pääset sieltä pois, Mona pälätti taas. – Oothan sä täälläkin jo saanut noita neuroleptejä, kyllä sä pian heräät... tai siis et herää, tai siis...
Ystäväni vilkaisi Zorroa apuanovasti.
- ... sitä paitsi sairaalat on aina täynnä mielenkiintoisia taiteilijapersoonoita, Zorro heitti. – Joten etköhän sä sopeudu joukkoon. Ajattele se vähän niinku kesäleirinä paikassa missä ovet on yötäpäivää lukittu ja kaikkeen vyön kantamisesta lähtien vaaditaan lääkärin lupa.

- Eka te valitatte mulle sekoiluista lääkkeiden kanssa, puuskahdin. – Ja nyt te ootte vaan ilosia siitä että mulle puoliksi pakkosyötetään nappeja. Ootte te kans... kaksinaismoralismi...

- Pitäiskö sun pyytää rauhoittava? Pinkki ehdotti. – Kun käyt ajatuksines vähän ylikierroksilla...

- Menkää helvettiin, ulvahdin. – En mä kaipaa teitä tänne kertomaan mun kuolinvuoteen äärellä että kuvittelen kaiken, menkää vittuun!

Nelikko vilkaisi toisiaan tuskaisen näköisinä, ja päätään pyöritellen ne poistuivat huoneesta.

- Sun ei pitäis huutaa noin paljon..., kuului potilastoverimamman rääkyntä suljetun verhon toiselta puolelta.
- Pidä sinäkin turpa kiinni helvetin saatana! Mitä helvettiä se sulle kuuluu koska mä huudan ja koska en? kiljaisin, painoin hoitajankutsunappia ja hetken kuluttua vihreään sairaalan t-paitaan pukeutunut ponnaripää kysyi, mitä oon vailla.
- Rauhoittavaa...

Mä olen niin varma että me oltiin siellä Joonaksen kanssa. Siinä C-rapun asunnossa joka oli samanlainen koirankoppi kuin munkin kämppä. Joonas soitti kitaraa, me juotiin viinaa, juteltiin ja... Ja mitä? Sitten seuraavaksi herään teholta tikit vatsassa.


Oon melko varma että mä löin ensin. Sillä niinhän se aina meni, Maura hermostui ja sit heiluteltiinkin keittiövälineitä. Ehkä se vaan sai tarpeekseen kun niin tapahtui taas kerran. Ehkä tääkin oli vaan osa sen jotain pitkälle mietittyä kostoa, tapaa tehdä mun elämästä helvetillistä maksuna siitä että mun takia se joutui lusimaan...


Kaverit näytti oikeasti huolestuneilta kun ne kävi tossa. En mä ois sillä tavalla huutamalla saanut ajaa niitä pois, sentään ne tulivat. Launo, läheisin ihminen maailmassa, Mona ja Zorro joihin voi aina luottaa ja Pinkki, joka... Oikeastaan, mitä helvettiä Pinkki ees täällä teki?? Kai se oli vaan ivailemassa sille miten paskasti mulla menee...

23. luku

1.7.2007
Meillä molemmilla on vuorokausirytmit sekaisin. Sen takia riidellään ja tiuskitaan kaikesta.
Yhteiset tutut luulee että me suunnitellaan toistemme murhaamista.
Mut me vaan ollaan melko...
... räväköitä kommunikoimaan.


Viime lauantaina mulla oli kädessä veitsi. Mutta se oli vaan kädessä, en yrittänyt lyödä sillä ketään tai mitään.
Juhannuksena Joonas löi mua soppakauhalla.


Pikkuhurjaa paskaa. Mona nauraa.
Jeremiakselle en kerro. Se ylireagoisi.


Miksei akkaa saa muka lyödä kun se on rasittava nisti?


14.7.2007
Joonas kuristaa mua.
Vai oliko se happopäiviä seuranneiden yöllisten kauhukohtauksien värittämien liskojen öiden aikainen hallu? En osaa varmasti sanoa.


Nukun vieläkin todella oudolla rytmillä. Joonas ei siedä mua kun vaan nukun.
” Sunhan piti tänään käydä siellä työkkärissä, ei, sun piti käydä siellä helvetti viikko sitten!”
Se ei ymmärrä että oon vitun uupunut.


Alkuviikosta neljä kahdeksan tunnin rappukäytäväsiivouskeikkaa.
En kirjoita juuri edes päiväkirjaa. Väsyttää. Ahdistaa.


Ja sitten kaiken mankumisensa päälle Joonas mankuu läheisyyttä mitä minä en voi antaa.


31.7.2007
Se on ottanut pikavippejä.
Nyt sitä ahdistaa.
Mulla on rahaa, minä voin maksaa osan.
Ja maksan ruuat kun sen kaikki sairauspäivärahat menee vippeihin.
Vuokrat.
Lainaan Zorrolta, en kerro mitä varten.
" Joo, no, ois tulossa ihan hemmetin hyvää kukkaa. "
VItut ne rahat meni kukkaan, ne meni Joonaksen velkoihin. Lainasin rahaa huumeisiin maksaakseni salaa avomieheni laskuja. Aika sekopäistä.


15.8.2007
Joonas käyttää liikaa rahaa. Ei me pystytä maksamaan näitä laskuja.


Onkohan tämä loppupeleissä kuitenkaan se maailman mahtipontisin järkiavoliitto? Meillä molemmilla kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka kääntyy maniaksi samoihin aikoihin. Silloin tapellaan. Ja okei, masentuneinakin tapellaan.
Plus ettei kumpikaan meistä tee mitään, minä satunnaisten paskaduunien paskaliksoilla ja Joonas sairaspäivärahoilla, maleksitaan, poltellaan, ollaan kiukkuisia ja kiihtyneitä. Ei tää toimi näin. Kuka tahansa olis sitä mieltä. Silti vaan itsepäisesti pysytään yhdessä.


Ei ole varaa syödä, vasta se joutui lainaamaan äidiltään kaksikymppiä jotta saatais ees pussikeittoja ja silloin tällöin pari kuraläppäpizzaa ja tupakkaa, vaikka siihen  ei oo varaa. En haluais sanoa tätä näin, mutta kaikki rahat menee douppeihin. Aamulla stressi-itkin viidenkympin sähkölasku kädessäni, parin tunnin päästä löysin itseni kuuntelemassa innostuneena Joonaksen hypetystä nettikaveristaan joka seuraavalla viikolla on tulossa kaupunkiin ja pystyis hommaamaan ”vitun tykkejä lappuja”.


Vuokrat hoitaa onneksi faija mut ei silläkään oo loputtomiin maksaa. Sen firmalla menee huonosti. Kun faijalla menee huonosti, meidän talous kärsii.


On helvetisti bisneksiä ja ideoita, pätkätöitä, kouluttautumissuunnitelmia. Häitä ja lapsia ja kaikkea vitun ihanaa.


Mitä ei tuu tapahtumaan, oon melko varma.

22. luku

(Mona)

- Luuletko et Maura jaksais tänään juhlia synttäreitään?
- Sillä on ollut ikäkriisi joka vuosi siitä lähtien kun se täytti kolmetoista. Musta tuntuu että puhelinsoitto ja onnentoivotukset riittää sille.

Zorro hymähti vastaukselleni jonka tiesi täysin todeksi. Jos jotain juhlallisuuksia oli joskus pidetty, jossain vaiheessa iltaa Maura aina vinkui kuinka se oli jo niin ja niin vanha eikä ollut koskaan tehnyt vakituista duunia/opiskellut ammattia/mennyt naimisiin/saanut lasta/kirjoittanut menestysromaania/käynyt Euroopan ulkopuolella/harrastanut ryhmäseksiä mieheksi pukeutuneena tai jos ei muuta niin sitten se itki sitä ettei ollut vuoden -97 jälkeen ollut yhtenäkään syntymäpäivänään selvinpäin.

- Ja rehellisesti musta tuntuu että niistä tulisi aika pienet bileet, totesin. - Jeremias ei halua ees kuulla Mauran nimeä, Maura tuskin haluaa nähdä Lindaa...
- Tanestakaan ei oo kuulunut oikein mitään, Zorro totesi. - Se tietää siitä Tampereen reissusta jotain, mutta ei kerro. Miksi musta tuntuu koko ajan siltä että sen jälkeen kun toit Lindan tänne ekan kerran, kaikki on mennyt päin helvettiä.
- Onks tää nyt kaikki mun syytä?! kivahdin. - Maura on tehnyt omia valintojaan. Jeremias teki valintansa kun ei kuunnellut sua siinä että varmasti se selviää ilman kummempia ongelmia maksamalla vaan puolet yhdestä vuokrasta.
- Mä olen tuntenut Mauran kymmenen vuotta. Sä koko elämäsi. Uskotko muka että ilman Lindaa se olisi koskaan ottanut yhtään piikkiä?

Alkoi tulla mitta täyteen keskustelua aiheesta Mauran piikkikokeilu ja se miten Linda, jonka minä olin tutustuttanut Mauraan, siihen liittyi. Zorro oli ottanut asian esille raivostuttavan monta kertaa viimeisen puolentoista kuukauden aikana. Tuntui ettei sen mielessä pyörinyt enää muuta kuin Maura Olivia Mäkipaakka ja sen hyvinvointi.
Huuruiset nuoruusvuodet oli mun mielessä liiankin tuoreina. Kasiluokalla Maura oli ihastunut Zorroon, muistan miten mua hävetti sen puolesta kun se bileissä kännissä suorastaan tyrkytti itseään sille, halusi halailla ja oli niin nolo teinipissis kuin voi olla jos suostun sen seurassa pyörimään.
Vuotta myöhemmin tilanne oli toisinpäin, Zorro oli ihastunut Mauraan ja kutsui jatkuvasti luokseen saunomaan ja polttelemaan, mutta ei ne kummankaan puheiden mukaan tehneet mitään keskenään koska Maura seurusteli silloin.
Mutta ne jatkoi keskenään hengailua Mauran eron jälkeenkin, samoissa merkeissä. Yhden maalla vietetyn viikonlopun jälkeen Maura soitti mulle ja kertoi että ne oli pussailleet ja nukkuneet vierekkäin. Kuulemma koskaan ei mitään muuta.
Ja nyt minä asuin avoliitossa miehen kanssa jolla on ollut tunteita parasta ystävääni kohtaan ja toisinpäin. Ja koska ne olivat viimeiset seitsemän vuotta liikkuneet melkein päivittäin samassa seurueessa, mua toisinaan pelotti ettei kummankaan tunteet olleet muuttuneet mihinkään.

En halunnut hajota huutamaan mustasukkaisuuttani, kasasin itseni ja vastasin avomieheni kysymykseen:
- Uskon että Linda on ehdotellut sille piikittämistä kun Maura on ollut kännissä tai jotain ja se on todennut että "kaikkeahan kannattaa kokeilla ainakin kerran".
- Ne kädet ei olleet minkään yhden kokeilun jälkeen! Zorro parahti.
- Lindan mukaan Maura oli kadonnut porukasta jonkun äijän matkaan ja puhelin ollut poissa päältä monta päivää. Ja se on sekoillut sen reissun jälkeen ilman Lindaakin.

Zorro ei sanonut mitään, se vaan hymähti.
- No soitettaisiinko sille vaikka nyt se hyvää synttäriä –puhelu? ehdotin saadakseni keskustelun käännettyä Maurasta... Mauraan.
- Kello on viis iltapäivällä, onkohan se viel hereillä? Zorro virnuili. Työttömän Mauran vuorokausirytmi oli vähintäänkin legendaarinen.
- Kyllä se varmaan ilahtuu aamupuhelusta, totesin ja valitsin Mauran numeron. Viiden valintaäänen jälkeen painoin punaista luuria. - Nukkuu, yllätysyllätys.

Kolmen vartin päästä puhelin soi. Maura.
- No huomenta vanha nainen.
- Huomenta? Mie oon juonu viinaa aamukymmenestä...
Syntymäpäiväsankari linjan toisessa päässä oli änkyräkännissä. Taustalta kuului aggressiivista kitaranrämpytystä.
- Missä sä oot? nauroin. - Dokaamassa jonkun teinibändin treeniksellä?
- Tää onkin paras juttu... dokaamassa Joonaksen kanssa.
- Mitä helvettiä Maura?!
Zorro havahtui sohvalta ja vilkaisi mua kysyvästi.
- Vittu parhaat synttärit ikinä, Maura sopersi. - En tarvii Jeremiasta tai ketään muuta valehtelevaa ja hyväksikäyttävää kusipäätä...
- Anteeks mut millä tavalla Jeremias on muka hyväksikäyttäny sua? tivasin, vaikka tiesin että niin ärsyttävän kännissä olevan akan kanssa oli täysin turha alkaa rakentavasti keskustelemaan mistään.
- No onhan se! Maura rääkyi. – Kaikki ne kerrat kun se kännissä halaili ja sanoi että rakastaa ja...
- Hei jos vaikka jutellaan sitte ku oot selvinpäin...
- Aiotko säkin nyt sit vittu puukottaa mua selkään mun syntymäpäivänä helvetti?
- Maura, hyvää syntymäpäivää mutta pliis, älä juo enää paljoa, okei, soitellaan huomenna, moi.

- Elämänilo on näköjään palannut, Zorro hymähti.
- Ihan helvetin hauskaa..., jupisin. Suunnitelmissa oli mennä istumaan iltaa Jeremiakselle ja Lindalle. Ei huvittanut, Lindan näkeminen ärsytti. Hiljaa mielessä syytin sitä Mauran itsetuhoisesta humalasta. Hiljaa mielessäni aloin syyttää itseäni siitä että olin koskaan, ikinä lähtenyt käymään Lindan nistiluolakämpässä savuilla työpäivän jälkeen. Ja että olin ollut tyytyväinen Mauran ja Lindan ystävyydestä, ajatellut jopa että on helvetin hieno asia että Maura sai uusia naispuolisia kavereita.

- Voidaan me käydä Mauran kämpän kautta jos noin paljon huolettaa.
- Ei mua huoleta... Mä olen kauhusta kankea.

21. luku

Yllättävän nopeasti löysin ja sain edullisen pikkuyksiön keskustasta.
Seitsemänkymmentäviisineliöinen kuudennen kerroksen kerrostalokolmio vaihtui häthätää kaksikymmentäneliöiseen yksi huone ja keittokomero -ratkaisuun viisikerroksisen kerrostalon ensimmäisessä kerroksessa.
- Kuinka kiire sulla on saada kämppä? vuokraisäntä kysyi kun oli paljastunut että olin ainoa asunnosta kiinnostunut näyttöön saapunut hakija.
- No melko pian, ollaan riitaannuttu mun kaverin kanssa jonka luona asun ja se ei kovin kauaa suostu katsella mua nurkissaan, vastasin.
- No pystytkö pari viikkoa odottamaan vielä, edellinen asukas muuttaa tossa kuun puolenvälin tienoilla pois...
- Joo, no laitetaan nimet paperiin vaan...

Matkalla kotiin pysähdyin asunnonvälitystoimiston ikkunalle. Paska-alueelta saisi kaksion samaan hintaan kuin keskustasta koirankopinkokoisen yksiön, mutta sinne takaisin muuttamista ylpeys ei olisi kestänyt.

Tän asuntovälitystoimiston kautta saatiin Joonaksen kanssa meidän kämppä..., tuli yhtäkkiä mieleen. Muistan kuinka oltiin seisty sen ikkunan edessä kahdestaan, yhteinen ihana tulevaisuus auki edessämme katseltu asuntotarjontaa, Joonas tahtoi välttämättä oman saunan maksoi mitä maksoi koska sen mielestä se kuului jokaiseen suomalaiseen kotiin. Siksi muutettiin niin syrjäiselle alueelle, saunallinen asunto keskustasta ois maksanut meidät kummatkin kipeiksi. Mukava asunnonvälittäjätäti oli löytänyt meille 65-neliöisen rivitalokaksion, siinä oli oma sauna, kaksi suhteellisen tilavaa vaatehuonetta, kaunis pieni takapiha sekä yksi olohuoneen seinistä maalattu turkoosiksi, rakastuin siihen seinään heti kun näin sen. Sen piti olla koti, pysyvä koti, puhutiin ja suunniteltiin niin paljon elämää etukäteen, siitä kämpästä meidän piti muuttaa pois vasta kun olisi ensimmäinen lapsi tulossa ja tarvitaan lisää tilaa.

Jos muuttaa usein elämänsä aikana, siitä vähitellen tulee semmoinen olo että on kaikkialla vähän koditon. Ei jaksa oikein innostua kämpän laittamisesta tai mistään, kun koko ajan pieni pelko perseessä että kohta pitää taas pakata tavarat ja siirtyä seuraavaan paikkaan. Mihinkään ei oikein kuulu, mihinkään paikkaan ei kiinny, mitkään maisemat eivät näytä tutuilta ja kotoisilta.


Ollaan juteltu tästä paljon Jeremiaksen kanssa joskus. Sillä on elämänsä aikana ollut kirjat vain neljässä osoitteessa, eka lapsuudenkoti, sitten sossuilta saatu tukiasunto missä se asuin 16-vuotiaasta täysi-ikäiseksi, sen jälkeen paska-alueen kaksio ja loppujenlopuksi meidän keskustan kolmio. Niiden lisäksi se on ollut kolmessa eri lastenkodissa, mutta virallinen osoite sillä silloinkin oli vanhempiensa luona.


Mulla on koko mun elämän ollut omaisuus pääosin pahvilaatikoissa. Jos oikein laskin, edessä olisi muutto numero yksitoista. Yksitoista eri osoitetta kahdenkymmenenkolmen vuoden aikana. Se tarkoitti keskimäärin uutta osoitetta joka toinen vuosi.


Kolmevuotiaaksi asuin keskustan hienostoalueella. Olen nähnyt valokuvia, paljon en ensimmäisestä kodistani muista. Satakaksikymmentäkolme ja puoli neliötä kaikenkaikkiaan, oli oma sähkösauna, ovipuhelin, iso telkkari ja kalliit matot.
Faijalla oli silloin millä mällätä, sitä asuntoa varten ei kuulemma tarvinnut koskaan ottaa lainaa vaan se oli maksettu käteisellä, Oskari Mäkipaakka tahtoi perheelleen mahdollisimman hulppeat elinolot, se tahtoi hemmotella nuorta vaimoaan. Harva 16-vuotias tyttö oli semmoisen lukaalin emäntä ja joillakin vanhemmilla naapurintädeillä meni hetki ennenkuin ne uskoi että mutsi tosiaan oli mun ja Launon mutsi, ei isosisko.
Borschnakovat asuivat kerrosta alempana, mutsista ja Monan äidistä Irenasta tuli kavereita aika nopeasti sen jälkeen kun oltiin muutettu Satamakadulle, kumpaakin rapun tantat katsoivat vähän kummeksuen, mutsi oli kolmen lapsen teiniäiti ja Irena joka päivä päästä varpaisiin tiptop -laittautuva, reissussa jatkuvasti olevan muusikkomiehensä rahoilla elävä keski-ikäistyvä perheenäiti. Monan äiti oli saanut esikoisensa vielä nuorempana kuin mun mutsi, 15-vuotiaana asuessaan Pietarissa. Sillä ei ollut miestä, ei töitä, ei mitään, se tiesi elämän rosoisista puolista ja siitä millaista on yrittää vaan selvitä hengissä. Sergei Borschnakovan se oli tavannut muutamaa vuotta myöhemmin, ne menivät naimisiin ja muuttivat Suomeen, toisen tyttären Irena sai ollessaan yhdeksäntoista. Nadjan ja Nolinan ollessa kymmenen - ja kuusivuotiaita, pariskunta tahtoi yrittää vielä lasta, koska Sergei oli aina toivonut poikalasta. Kolmas kerta toden sanoo, tyttöhän sieltä silläkin kertaa tuli. Perhe otti asuntolainan ja muutti Satamakadulle.
Nadja muutti kotoa kuusitoistavuotiaana, eikä Nolina paljon sen vanhemmaksi pysynyt vanhempiensa nurkissa. Kuopuksen, Julian, ollessa neljätoista Irena tajusi että pian sekin lentäisi pesästä ja hänelle tulisi yksinäistä. Se halusi vielä yhden lapsen kolmekymmentäyhdeksänvuotiaana riskisynnyttäjänä, Mona siis on tehty vain sen takia ettei äidilleen tulisi tylsää.


Irena ja mutsi kävivät yhdessä lenkeillä, jumpassa ja välillä vaan istuivat iltoja jommankumman asunnolla ja minä, Launo ja Mona leikittiin keskenämme. Meidän äidit yrittivät saada myös melkein samanikäiset Samin ja Julian tutustumaan toisiinsa, mutta Sami vierasti Julian venäläistä korostusta ja Julia vihasi Samin savolaista murretta. Sami sai oman huoneen meiltä vaikka harvoin sitä käyttikään, faija olisi toivonut että se olisi muuttanut meidän kanssa asumaan jotta koko perhe olisi ollut lähellä.


Mutsin onnettomuuden jälkeen muutettiin faijan kotikaupunkiin Savonlinnaan, faija oli vakaasti sitä mieltä että tilanteeseen auttoi vaan totaalinen maisemanvaihdos, mutta todellisuudessa sillä oli alkanut tulla mitta täyteen tuulista merikaupunkia, se kaipasi maalaismaisemiin. Kolmevuotiaana en paljon muuttopuuhiin osallistunut, faija ja sen kaverit pakkasi omaisuutemme ja veivät tavarat rekalla toiseen kaupunkiin, minä ja Launo oltiin sen ajan mummolassa. Päästiin vielä ennen lähtöä katsomaan tyhjennettyä asuntoamme, muistan vain sen miten kaiku kuulosti hirveän oudolta ja asunto näytti vieraalta.


Naapurilla oli lehmiä, faija olisi halunnut meille myös mutta mutsi ei antanut. Se vihasi maalaiselämää alusta loppuun ja siitä niiden riitely sitten lähti. Mutta mutsin ja Samin välit paranivat, se oli positiivista. Faijan ollessa töissä mutsi osti sen pojalle viinaa ja ne dokasivat yhdessä, alettiin olla Launon kanssa niin isoja jo ettei meidän perässä tarvinnut koko ajan olla juoksemassa joten mutsi sai omaa aikaa. Jonka se kulutti viinan parissa.
Minä ja Launo leikittiin naapurintyttöjen kanssa, ne oli täysin juntteja, Ida oli meitä vuotta nuorempi, siltä puuttui hampaita, sillä oli ärrävika ja sen nenästä vuosi koko ajan räkää, Idan isosisko Maaria oli kaksi vuotta vanhempi, se kiroili jo tarhaikäisenä ja alkoi tupakoida kahdeksanvuotiaana.
Tyttöjen äiti yritti kaveerata mutsin kanssa mutta niillä ei vaan synkannut, naapurin rouva katsoi omituisesti mutsin proteesia ja mutsi ei tykännyt sen ylipirteästä tavasta ilmaista itseään.


Sami meni armeijaan, sai sydänkohtauksen siellä. Mutsilla ei ollut Savonlinnassa enää ketään kelle se olisi voinut purkaa tuntojaan, se oli yksinäinen ja sitä ahdisti.
Oli kesäloma ennen neljännen luokan alkamista, faija oli viikon reissulla Saksassa, mutsi jälleen kerran pullojensa kanssa olohuoneessa katsomassa nyyhkyleffaa. Se lähti umpijurrissa harhailemaan jonnekin kaatosateessa, aamuyöllä oltiin Launon kanssa huolissamme kun se ei ollut tullut kotiin. Löydettiin se sammuneena läheiseltä pellolta mistä kannettiin se sisään. Jotain kautta faija sai tietää episodista palattuaan ja sille riitti, se heitti mutsin pihalle ja laittoi talon myyntiin. Repiviä, huutavia riitoja, mutsi ei suostunut lähtemään ilman meitä, mutta ei meillä ollut kämppää Kotkassa, faija ei halunnut että jouduttaisiin Launon kanssa asumaan mummolla. " Yksin voit sinne muuttaa mutta lapset ei todellakaan siinä rotanloukossa asu! "


Loppujenlopuksi faija antoi periksi. Äidinisä tuli pakulla hakemaan ne vähät tavarat jotka faija antoi meidän ottaa mukaan, me Launon kanssa pakattiin lelut ja muut tavarat huoneestamme, automatkalla Savonlinnasta Kotkaan kukaan ei sanonut mitään.


Ymmärrän ehkä ihan hyvin miksei faija halunnut että muutettaisiin mummolaan. Äidin vanhempien kerrostalokolmio oli ahdas, tunkkainen, savuinen, homeinen. Isovanhempani tupakoivat sisällä ja ne olivat kovin sosiaalisia luonteita, joka päivä oli joku papparainen tai mamma kylässä, jauhamassa paskaa ja lätkimässä vaarin kanssa korttia.
Huonekalut vietiin kellarikomeroon, ne eivät olisi mahtuneet minnekään siellä. Mutsi ja Launo nukkuivat olohuoneessa, minä sain oman huoneen, vaarin vanhan työhuoneen. Siellä oli vanhanaikainen kirjoituskone ja tuhkakuppi.


Sen piti olla äärimmäisen väliaikainen ratkaisu, mutsin piti alkaa etsiä töitä ja kunnollista kämppää, mutta se vaan ryyppäsi ja itki, pyöri itsesäälissä ja uskotteli itselleen että jokaisessa hakemassaan jobissa vammaisuus olisi este, ei se mitään töitä voisi saada. Isovanhemmat auttoi meitä läksyissä mutta mua ei kiinnostanut tehdä läksyjä, mutsin luovuttaja-asenne alkoi tarttua. Kirjoittelin ja harjoittelin tupakoimista öisin.
Siinä kämpässä vietettiin melkein kaksi vuotta, sitten mutsi vihdoin ryhdistäytyi, se sai kuin saikin töissä jossa jalattomuus ei haitannut, taas pakattiin vähä omaisuutemme ja lastattiin se pakettiautoon, olin juuri täyttämässä kaksitoista ja muutin jo kolmatta kertaa elämässäni.


Kun ensimmäistä kertaa näin kotini numero neljä, meinasin rääkäistä ääneen. Mutsin paska-alueelta löytämä kerrostalokaksio oli hirveässä kunnossa, tapetit revenneet, parkettilattia naarmuinen, keittiön ikkunaruudun halki kulki paksu halkeama ja näytti siltä kuin hetkenä minä tahansa koko ruutu räsähtäisi rikki. Kylppäri oli vitun homeessa, siellä haisi ja suihkusta loppui aina lämmin vesi.
Mutsi yritti olla piristävä, sentään meillä kolmella oli vihdoin ja viimein oma koti, shoppailtiin huonekaluja ja mutsi lupaili että kunhan olisi vähän parempi rahatilanne, saataisiin Launon kanssa telkkari meidän huoneeseen.


Puoli vuotta se luukku oli meidän koti. Olohuoneen nurkassa oli kasa auki taiteltuja pahvilaatikoita, mutsiakin alkoi parissa kuukaudessa vituttaa se kämppä ja joka sunnuntaiaamu paikallislehden asuntoliitteen tullessa se tutki sen läpikotaisin, haaveili asuntolainasta ja omasta talosta. Epämääräiset huppupäänaapurit pyörimässä rappukäytävässä, välillä yläkerran ikkunasta lensi pihalle keittiövälineitä, välillä kaljakoppa, välillä telkkari, se oli tosi turvallinen kasvuympäristö parille esimurrosikäiselle. Mua ei erityisemmin huppupäät pihapiirissä häirinneet, ne heitti mulle tupakkaa aina kun pyysin koska niiden mielestä olin käsittämättömän söpö.
Eräänä aamuna olin pahaa-aavistamattomana nalleyöpaidassani taapertamassa vessaan, kun olohuoneen ohi kävellessäni näin mutsin sängystä pilkistävän karvaisen jalan. Tarkemmin katsottuna huomasin että mutsin vieressä nukkui alasti joku todella nuori, alle parikymppinen mies. Aloin kirkua. Mutsi ja seuralaisensa heräsivät. Mutsi esitteli että: " Tässä on Jeri. "


Mutsi ja Jeri oli tapailleet jo jonkin aikaa, se ei vaan ollut tiennyt miten kertoisi mulle ja Launolle asiasta. Me oltiin oikeastaan vaan riemuissamme, vihdoinkin joku mies pitämässä mutsille rotia, ehkä se helvetillinen viikonloppupämppäilykin vähän rauhoittuisi. Ja Jeri oli oikein mukava, nuorekas, meillä oli alle kymmenen vuotta ikäeroa.
Alle kahden viikon päästä siitä kun olin bongannut Jerin jalan ensikertaa, alettiin käydä neljästään asuntoesittelyissä, kuin mikäkin ehjä ja kokonainen perhe. Käytiin katselemassa kymmeniä omakotitaloa, muutamaa kerrostaloasuntoa ja useita rivitalokiinteistöjä, kunnes mutsi ja Jeri päätyivät muutamansadantuhannen euron lainaan ja neljän makuuhuoneen rivitalonpätkään, rauhallisella, lapsiperheitä täynnä olevalla alueella. Minä ja Launo saatiin vihdoinkin omat huoneet ja yksi ylimääräinen makuuhuone toimi Jerin työhuoneena, se oli "kaiken varalta jos tässä nyt yhteisiä lapsia aletaan hankkimaan ".


Neljännessä muutossa ei siinäkään ollut paljon hommaa, mutsin halpahalleista ostamista huonekaluista päätettiin luopua melkein kaikista, eikä mulla ja Launolla paljon tavaraa ollut. Suurin osa rivitaloasuntoon kannetuista muuttolaatikoista oli Jerin, sillä oli ihan mielettömästi kirjoja, videofilmejä, huonekasveja, hienoja astiastoja ja telkkari, joka oli isompi kuin mikä meillä aikanaan oli Satamakadulla.


Odotettiin Launon kanssa ihan innoissamme sisarpuolia, mutta mutsi päätti että puberteetti-ikäisissä kaksosissa oli tarpeeksi, eikä hän sitäpaitsi jalkapuolena jaksaisi minkään vauvan perässä juosta. Ehkä sinänsä ihan hyvä päätös. Oltiin oikein idyllinen, kaunis ja sopuisa uusperhe, hankittiin kissa. Mutta sitten varoittamatta minä sekosin.


Yläasteelle mentäessä Mona pääsi erikoisen ulkonäkönsä ansiosta ysiluokkalaisten goottityttöjen porukoihin, niissä porukoissa harrastettiin ryyppäämistä ja jossain vaiheessa porukoissa alkoi pyöriä myös vähän vanhempi poika Tomas, joka huhujen mukaan poltteli pilveä. Jotenkin eksyttiin Monan kanssa niiden bileisiin ja löydettiin ihan uudenlainen maailma. Välillä ryynikännit johtivat sairaalaan, välillä eivät.


Mutsi oli kauhuissaan kun tajusin että douppasin, se yritti valistaa mua, kertoa omista nuoruuden erehdyksistään, mutta en kuunnellut. Se pyysi päihdetyöntekijäksi opiskelevaa Jeriä kertomaan mulle faktoja, mutta kahdeksan vuotta vanhemmasta isäpuolestani ei paljon sen enempää apua ollut.
Monan äiti puuttui tyttärensä sekoiluihin räväkämmin ja laittoi kuopuksensa suljetulle osastolle. Sieltä tie vei katkolle, lastenkotiin, takaisin katkolle, yhtäkkiä Mona ei enää ollu koulussa niin usein ja mulla oli yksinäistä. Onneksi löysin seuraa koulun tarkkisoppilaista, niiden kanssa juotiin usein päiväkännit.


Sossutädit katsoi mutsia vakavasti kun mut oli jälleen kerran noudettu putkasta. Joku ratkaisu oli keksittävä, ei neljätoistavuotiaan koulutytön paikka ollut juoppoputkassa. Mutsia pelotti että mulla kävisi samoin kuin Monalle, huostaanotto. Sen sijaan päätettiin kokeilla väliaikaista ratkaisua, "Maura voisi muuttaa mummolle. "


Virallinen osoitteeni oli yhä mutsin ja Jerin luona, vaikka asuinkin isovanhempieni savuisessa kerrostalokolmiossa. Maalasin yhden huoneeni seinän häiriintyneen punaiseksi, eikä meininkini ollut yhtään sen rauhallisempaa, mummo vaan ei tajunnut menemisistäni tai douppailuistani, joten se ei valittanutkaan. Sossupalavereissa se sanoi aina meillä menneen "oikein hyvin".
Pidin yllä kiillotettua kiltti lapsenlapsi -kuorta, autoin isovanhempia ruuanlaitossa, siivoamisessa, vein roskia ulos pyytämättä... Asuin yhdeksän kuukautta siellä, kesällä 2002 mummo ehdotti että menisin rippileirille ja sen jälkeen voisin muuttaa takaisin mutsin luokse. Ripari tuli käytyä ja muutin takaisin kotiin, sossupalavereissa näytettiin hymyilevää naamaa, " kyllähän se ratkaisu oli näköjään ihan hyvä, Maura on rauhoittunut huomattavasti..."


Ysiluokan syksynä tapasin yhteisten tuttujen kautta Aten. Atte oli tatuoitu, hyväkäytöksinen, karismaattinen, kypsä, ihan mukavasti rahoissaankin,  ja rutkasti vanhempi kuin minä. Olin varma että tässä tää nyt on, elämäni ensimmäinen vakavampi ja pitkäaikaisempi parisuhde ja olin niin varma että elämäni mies oli löytynyt. Mutsi ei vaan ollut yhtään samaa mieltä, se ei pitänyt meidän seurustelusta, se ei pitänyt Atesta vaikka se kuinka kohteliaasti itsensä sille esittelikin, vielä vähemmän se tykkäsi meidän kihloihin menemisestä ja mun haaveista koskien kotoa pois muuttamista.
" Sullahan on vielä peruskoulu kesken... millä sä muka maksat kaiken... sellasen narkkarin kanssa et kyllä lähde! "
Mutta lähdin sittenkin, vuodenvaihteen jälkeen muutin. Atte sanoi ettei mun tarvitsisi huolehtia mistään, se maksaisi kaiken. Käytiin yhdessä asuntoesittelyissä ja yhdessä päädyttiin keskustan laitamilla sijaitsevaan kerrostalokaksioon jossa oli leveät ikkunalaudat, pieni parveke ja sininen kylppäri.
Kerroin mutsille muutosta kaksi päivää ennen kuin vuokrasopimus astui voimaan. Se sai paskaraivarit ja huusi että yhtään huonekaluja en saa mukaan, kun kerta sellaisen tempun tein niin mun pitäisi pärjätä omillani. Paiskoin ovia ja huusin takaisin, Jeri ja Launo piteli korviaan.
Mutsi tuhahteli ja mulkoili meitä vihaisesti kun aloitin muuttoni numero viisi toteuttamisen. Mun vaatteet, levyt, pienet muisto- ja koriste-esineet sekä astiat joita olin vuosien aikana kerännyt omaa kämppää varten mahtuivat muutamaan pahvilaatikkoon jotka lastattiin Aten farmarivolvon takaosaan. Aten vanhemmilta saatiin huonekalut, ne sääli mua kun kerroin ettei mun porukat anna mulle mitään.


Käytin monta viikkoa pelkästään kotini laittamiseen, oma tila oli kutkuttavan jännä asia, ripustelin verhoja ja siirtelin huonekaluja monta pitkää iltaa ihan fiiliksissäni, Atte sanoi mua "toimeliaaksi emännäksi". Käytännössä asuttiin yhdessä vaikka Atella oli omakin kämppä, käytettiin paljon päihteitä ja ysiluokka meni vituiksi. Mutsi raivosi mulle puhelimen välityksellä ja loppujenlopuksi katkaisi välit kokonaan.
Kevättalvella Atte soitti mulle yhtäkkiä, kertoi että se joutuu vankilaan ja ettei me voida vähään aikaan tavata. Jouduin paniikkiin, jos se ei olisi maksamassa mun yli viidensadan euron vuokraani, minä en selviäisi mitenkään. Yritin tehdä töitä, minkä johdosta peruskoulun viimeinen vuosi ryssiintyi entistä pahemmin ja loppujenlopuksi kolmen kuukauden vuokrarästien jälkeen sain häädön. Mulla ei ollut ketään auttamassa muutossa, en saanut mistään pakettiautoa jotta olisin voinut ottaa huonekalut mukaani, loppujenlopuksi tungettiin koko maallinen omaisuuteni Jerin Corollaan ja siirrettiin tavarat parin päivän varoitusajalla löytämääni rumaan, halpaan kerrostalokaksioon paska-alueella.


Vaikka se kämppä oli kylmä, kostea ja kaikinpuolin elinkelvoton, viihdyin siinä kolmisen vuotta. Tein välillä kolmeakin työtä maksaakseni kaiken, ja kun se ei riittänyt, aloin poistaa pilveä. Se oli varmaan paras asia mitä keksin tehdä silloin, sitä kautta tutustuin moniin uusiin ihmisiin ja sain uusia kavereita. Vuonna 2004 täysin seitsemäntoista ja aloin saada Kelasta tukia, saatoin vihdoinkin lopettaa paskatöissä huhkimisen ja elellä helpolla rahalla. Ostelin kirppiksiltä ja kavereilta kaikkea yleishyödyllistä, huonekaluja, läppärin, lamppuja, astioita. Seitsemännessä muutossani olikin sitten vähän enemmän kannettavaa kuin edellisissä.


Löysin valoisan, tilavan ja kaikinpuolin ihanan yksiön tehdasalueelta. Se oli vielä halpakin kaikenlisäksi ja pari päivää siinä asuttuani tajusin miksi. Vieressä oleva paperitehdas toi kämppään aivan KÄSITTÄMÄTTÖMÄN hirveän löyhkän, etenkin kesäaikaan kun oli pakko pitää ikkunaa auki. Kukaan ei halunnut tulla kylään hajuhaittojen takia, eikä sijaintikaan ollut siitä parhaimmasta päästä. Puhuttiin Joonaksen kanssa että kun se täyttään kahdeksantoista, vuokrataan yhteinen, hajuttomampi asunto. Keväällä 2007 muutettiin kahden ihmisen tavarat, vuoden päästä siitä asunnosta kannettiin yhden ihmisen omat pois.



Eristäydyin pitkälti tekstieni pariin. Paneuduin elämänkerran kirjoittamiseen vaikkei se mikään sankaritarina ollutkaan, tai jos oli niin ei kyllä tuntunut siltä, ainakaan mua ei asuinkumppanieni toimesta kohdeltu kovin sankarillisesti. Ne vajaat kolme viikkoa mitkä asuttiin kolmestaan, olivat piinallisen tuskallista helvettiä. Heräsin melkein joka yö siihen kun Linda hiipi vessaan piikittämään jotain, mutta se saatanan huora oli siinä touhussa niin taitava, ettei sillä jäänyt käsivarsiin mitään todistetta touhuistaan.
Jeremias tarjosi mulle savuja kasvatuksistaan, mutta tuskin puhui mulle muuten. Satunnaisesti se tuli, heitti kasan kukkaa olohuoneen pöydälle ja meni sitten toiseen huoneeseen tekemään jotain muuta.

Aloin pikkuhiljaa voida fyysisesti paremmin, mutta mun pään sisällä vallitsi totaalinen kaaos, kaiken hereillä viettämäni ajan olin ahdistunut ja levoton, olo oli epämukava, kävin kävelyillä jottei tarvitsisi viettää aikaa Jeremiaksen ja Lindan kanssa mutta ahdistus ei poistunut.
Lähes kaiken kotona viettämäni ajan istuin läppärillä kirjoittamassa.

Jos voisin mennä ajassa taaksepäin, kolmetoistavuotiaan Maura Mäkipaakan päänsisään, niin jättäisinkö ne ekat savut ottamatta, siinä tapauksessa että tietäisin kertoa sille tytönhupakolle että se menee tähän?
En välttämättä, siitä huolimatta. Koska ei se ole niiden savujen syy että tässä ollaan nyt. Se on Lindan syy, mitäs houkutteli mut syömään essoja. Se on Tanen syy, se saatanan paska käytti mun huonoa happea hyväkseen ja pumppasi mut täyteen piristeitä. Se on sen Oton syy, miksi hemmetissä se raahasi koko porukan Tampereelle?
Ei toi kohteensiirto enää tässä iässä toimi. Sormet kirjoittaa lauseet, jotka minä pääni sisällä huudan kumoon, en mä tästä voi syyttää ketään muuta kuin itseäni.


Siitä on vissiin kaksi viikkoa kun olin Janen kämpillä vetämässä kamaa. Ei mun kai edes erityisemmin tee tiukkaa olla ilman, mutta toisaalta yhdet subuvedot vois tehdä tästäkin tilanteesta siedettävämmän, tois semmoista tiettyä rentoutta. Heittäisköhän Linda mulle vähän mömmöjä jos menisin kauniisti kysymään...?


Muistan miten se oli yhtäaikaa järkyttävää ja kiehtovaa kun silloin viisitoistavuotiaana joskus näin Aten heittävän romua hihaan.
" Älä sä koskaan pilaa itteäs näin ", se oli sanonut. " On meinaan vittumaisin koukku ikinä. "
" Joo, no mä kammoan neuloja sen verran ettei tulisi mieleenkään... ", vastasin.
Mitähän sille kuuluu nykyään? Onkohan se päässyt linnassa kuiville niinkuin uhosi? Se on nyt istunut seitsemän vuotta, parin vuoden päästä sen pitäisi vapautua. Muistaakohan se edes mua enää? Sitä pientä, rääväsuista lyhyttukkaista rokkarityttöä ja sen hullua irokeesipäistä lävistettyä tyttökaveria, miettiiköhän se koskaan miten elämä meitä lähti kohtelemaan? Ja mitä, mitä ihmettä se oikeasti koskaan näki mussa, viisitoistavuotiaassa edellisenä kesänä konfirmoidussa teinitytössä, kun se itse oli kuitenkin melkein kolmekymppinen, koulut käynyt ja elämää nähnyt kaveri? Vois ottaa selvää missä vankilassa se lusii ja kirjoittaa vaikka kirje. Semmoisessa "hei, näin mulla menee" -mielessä.



Muuttoni hoidettiin Zorron työpaikan pakulla. Mulla oli pari jätesäkillistä vaatteita, laatikko astioita, sänky, kirjoituspöytä ja kannettava tietokone. Vintillä mikro, kahvinkeitin ja pari nojatuolia joista toisen Jeremias murahdellen tinki multa itselleen ”pantiksi siitä ettet oo vieläkään maksanut takaisin sitä viidenkympin vippiä pari vuotta sitten”.

Muuttopäivänä Jeremias ei sanonut mulle sanaakaan, Linda pirullisesti hymyillen toivotti pärjäilemisiä.

Zorro, Mona ja minä kannettiin tavarat asuntoon, pariskunta kysyi tarviinko apua kamojenpurkamiseen, mutta pyysin saada olla yksin.

Katsoin pientä asuntoa ympärilläni, katsoin jätesäkkejä ja pahvilaatikkoja.
Asuin yksin. Pienessä asunnossa.
En ollut asunut yksin neljään vuoteen. Niin pienessä, ahtaassa yksiössä en ollut asunut koskaan, niin pieni asunto oli aina lähinnä kummitellut mielessäni worst case –scenariona. Ja nyt se oli totta, se oli siinä, se oli mun nimissä oleva parikymmentäneliöinen kerrostaloyksiö.

Vuokrasopimuksen alkamispäivä oli 10.5.2010. Minä täyttäisin kolmen päivän päästä kaksikymmentäkolme.

Purkasin kaikki pahvilaatikot ja jätesäkit sinä samana maanantaina kun oltiin ne asuntoon kannettu. Kävin nukkumaan puoli kahdeksalta illalla ja nukuin keskipäivään asti. Keitin kahvia ja käytin loppupäivän koneella istuen, katselin netistä kyllästymiseen asti ja pitkälle sen rajan yli typeriä videopätkiä, en kirjautunut mihinkään sosiaaliseen mediaan, en soittanut kellekään enkä vastannut yhteenkään puheluun.

Keskiviikkoaamuna olin pyjama ja nahkatakki päälläni viemässä roskia, kun kuulin aivan liian tutun äänen parahtavan:
- Ei vittu tää oo mahollista.

Joonas seisoi roskakatoksen vieressä ja tuijotti mua, minä tuijotin takaisin, kumpikaan ei sanonut mitään.

- Mun pitäisi varmaan lyödä sua tai jotain, sähähdin.
- Maura... Sulla on täysi oikeus. Mut haluatko sä?

Ei tällaista voi tapahtua, hoin mielessäni.
- En...
- Mä asun C-rapussa. Etkö sä enää asu Jeremiaksen kanssa?
- Tuli ongelmia...
- Ahaa.

Hetkeen Joonas ei sanonut mitään, sitten se nakkasi oman roskapussinsa astiaan ja asteli mua kohti ja sanoi:
- Me ei olla Helmin kanssa yhdessä.
- Ahaa.
- Mä vaan... tota... tulisitko vaik kahville tai jotain? Huomennahan sä täytät vuosia. Jos otettas kuppia ja vietettäs laatuaikaa.
- Ootko sä oikeesti tosissas? parahdin ja purskahdin nauruun.

Silllä samalla sekunnilla mun mieleen tulvi kaikki meidän hyvät hetket. Otettas kuppia tarkotti meidän kohdalla aikoinaan lärvejä, johonkin baariin menemistä ja hyvää meininkiä....

- Joo, huomasin sanovani. - Jos hankit tarpeeksi viinaa niin vietetään vaan huomenna mun synttäreitä.

... ja viinakännitappeluita.