1. luku

Askel 1: Aloita misantropaattisella inhorealismilla ja kohdista se itseesi

Kului vuosi.

Eräänä sateisena syyskuun iltana ajatus sitten jysähti päähän kuin amsterdamilainen paukku: Mihin helvettiin olin elämässäni menossa?

Kuin yhtäkkiä olisin pamahtanut ulos omasta päästäni ja alkanut möllöttää kaatosateessa rikkinäisissä vaatteissa taapertanutta säälittävää otusta.

                      Sillä säälittävä oli sillä hetkellä todennäköisesti ainoa kelvollinen adjetiivi kuvaamaan minua. Kauppakassit käsissäni tuntuivat vetävän käsivarsia joka askeleella nikaman verran alemmas, toimeentulotukipäivä tottakai. Eipä sitä muuta kuin valtion rahoituksen maksupäivinä kävelty kaupasta kotiin peräti kahden ostoskassin kanssa.

Yritin tupakoida kävellessäni, halpissavuke huulessani muuttui vaan märäksi mössöksi.

Lähikauppaan oli matkaa kaksi kilometriä, bensaan ei ollut varaa edes sen verran että sen matkan olisi voinut siinä sateessa ajaa.

Epämukavuutta lisäsi entisestään ties kuinka monta päivää jälleen jatkunut poltteluputki, näytin siivottomalta ja varmasti haisinkin pahalta, tukkoiselta nenältäni en osannut sanoa sitä.

Ei sillä ettenkö olisi ennen sitä iltaa viimeiset puolitoista vuotta miettinyt haikeudella aikaa jolloin olin vielä avovaimona rivitalokaksiossa. Olin monta pitkää yötä itkenyt niiden aikojen perään niinkuin ikävöivät akat itkee. Tai siis ulvoo.

Hakannut nyrkkiäni seinään niin kauan kunnes jompikumpi, rystyset tai seinä, antaa periksi. Heitellyt tavaroita, kiroillut, vihannut, surrut, hävennyt, ikävöinyt.

                      Ja ikävöinyt lisää.

Sinä erittäin valaisevana sateisena iltana aloin ajatella paskaa asemaani syvällisemmin.

                      Miten muutuin söpöstä avovaimosta rappiolliseksi ex-tyttöystäväksi?

                      Miten laihduin yli kymmenen kiloa? Miksi leikkasin rastat pois ja aloin näyttää möröltä?

                      Miten ihminen kehtaa päästää itsensä sellaiseen kuntoon?

                      Tälläiseen, Maura-hyvä, tällaiseen. Se olet sinä. Sinä olet paska.

                      Enkä ole, mä ryhdistäydyn.

                      Ja lisäksi olet sen verran hullu että väittelet päästäsi kuuluvan äänen kanssa.

Jeremias toitotti mulle monesti että Joonas on mennyttä.

                      - Se meni sun takia linnaan, luuletko että se haluaa pois päästyään edes nähdä sua? se örisi joskus sohvan pohjalta kun jaksoi vastata tuhat kertaa tilittämiini vuodatuksiin. Yleensä se ei edes jaksanut keskustella aiheesta. Kämppiksiksi meillä on erittäin huono keskinäinen kommunikaatio, joudun joskus soittamaan yhteisille tutuille kysyäkseni Jeremiaksen iltasuunnitelmista. Joihin se harvemmin tahtoi mun liittyvän millään tavalla, koska:  ”Ennen sun kanssas oli sikakiva kuosata ja höpistä aasialaisista filosofioista mutta nykyään sä vittu kesken mun parhaimpien happohetkien alat vittu itkemään mulle jostain vitun Joonaksesta!

Jeremias ei kuulemma ole koskaan tykännyt Joonaksesta, vaikka ne olivat tunteneet toisensa kakarasta asti. Taskukokoisina ne olivat hyviä ystäviä, kävivät tarhaa ja ala-astetta yhdessä, viettivät perus-raisua pikkupoikaelämää. Jossain ala-asteen puolivälin paikkeilla Joonaksen äiti päätti ettei hänen kiltti poikansa saisi leikkiä "semmoisten huligaanien kanssa".

Kämppikseni oli aika lailla kaikkea sitä millä ihmiset määrittelevät "huligaanin" ja "ongelmanuoren". Se oli kolmannen polven hamppumies, tuli perheestä missä bongit pestiin muiden hyötytavaroiden mukana astianpesukoneessa ja isä-poika -suhdetta hoidettiin älyämpärin äärellä. Tottakai sosiaaliviranomaiset kiinnostuivat siitä puuhasta jossain vaiheessa ja Jeremias huostaanotettiin yläasteikäisenä ja vietti lastenkodissa suurimman osan nuoruudestaan. Tarpeeksi syitä Joonaksen äidille pitää Jeremiasta huonona seurana ja muunmuassa aikaansaada se että Jeremias siellä lastenkodissa majaili.

Jeremiaksen vihamieliseen suhtautumiseen Joonasta kohtaan saattoi vaikuttaa myös se että aloin seurustella Joonaksen kanssa samaan aikaan kun mulla ja Jeremiaksella oli puolivakavasta kännivitsistä kehittynyttä seurusteluntapaista juttua, mutta siitä Jeremiaksen olisi pitänyt olla vihainen mulle, ei Joonakselle.

” Se on vaan niljakas kierosilmäinen hippi joka aiheuttaa vitusti ongelmia. ”

Ei Joonas niitä ongelmia aiheuttanut, se oli lähinnä sen äiti. Osittain sen äidin takia se oli päätynytkin vankilaan.

                      Välikätenä asian edistämisessä tosin olin minä, Joonasta ei tainnut hirveästi innostaa se että se oli mun laiton ampuma-ase, mun huumausaineiden hallussapito ja minä joka hiippailin pitkin pihoja aseen kanssa kosto mielessäni, kukaan ei silti sanonut että se olin minä joka aiheutin ongelmia kiivastumisellani ja impulsiivisuudellani.

                      Senpäiväisellä kiivastumisella vaan oli aika kauaskantoiset seuraukset jotka johtivat kotietsintään, häätöön, tuomioon, siihen että muutin Jeremiaksen nurkkiin. Siihen että aloin poltella mistään välittämättä joka päivä.

Jeremias kai jotenkin kieroutuneesti kuvitteli olevansa mulle kodin velkaa yhteisen menneisyytemme johdosta. Ensitapaamisesta lähtien pelkkää sääliä.

Tavattiin vuonna 2003, kuusi vuotta sitten. Minä olin kuusitoista, Jeremias vasta täyttämässä neljätoista. Oli joulukuun alku.

Mulla oli alla ensimmäinen oma vuokra-asunto. Koti.

Sijainti: Paska-alue

Vuokra: 208e/kk

2h+kk+kph (yksi huone, vanhaan vaatehuoneeseen rakennettu alkovinraiska, jättimäinen likainen kylpyhuone sekä noin neliömetrin kokoinen keittiösyvennys)

Ylin kerros (kerrostalon ullakkohuoneisto, ei hissiä)

Kylpyhuoneen varustelu: Vuotava wc-pytty, vuotava hana, peseytyminen mahdollista ainoastaan ympärivuoden jääkylmää vettä päästävän suihkun alla.

Muu varustelu: Vuotavat ikkunat, vuotava katto, kaikki vuoti paitsi naapurit siitä että poltan pilveä sisällä koska ne tekivät itsekin sitä ja useimmiten mun asunnossa missä ei ollut edes kunnollista lukkoa ovessa.

Seinien vuoraus vajaavainen.

Paskanhaju rappukäytävässä.

Nukuin patjalla lattialla toppatakki päällä, enkä sen patjan lisäksi omistanut muita huonekaluja kuin kokoontaitettavan jakkaran, jota käytin pöytänä.

Muistan ikuisesti pojan ilmeen kun se kavereidensa kanssa päätyi kämppääni ostamaan pilveä. Sen kaverit olivat jo tottuneet näkyyn ja toivat välillä puhtaita vilttejä ja kuumaa vettä termarissa, mutta jopa "kaiken nähnyt" lastenkotinuori Jeremias järkyttyi. Se ei edes yrittänyt peitellä inhoaan kun avasin pojille oven samalla yskien keuhkojani pihalle. Näytin siihen aikaan vielä karmeammalta kuin nykypäivänä, painoin sen jotain neljäkymmentäviisi kiloa ja olin jatkuvasti kipeä kylmän kämpän takia.

Sinä päivänä tein kaiken niinkuin aina, punnitsin palat pakastepusseihin, heitin pikkupoikien kanssa paskaa läppää, pojat maksoivat ostoksensa ja lähtivät.

Seuraavana aamuna aikaisin heräsin siihen että joku koputteli epävarmasti. Oven avattuani tuijotin epäuskoisen näköisenä punatukkaista pikku hopparia, jolla ei ollut edes äänenmurros kunnolla alkanut. Se piipitti:

- Toin sulle safkaa ja kahvinkeittimen.

Jeremias oli nyysinyt lastenkodista mulle kaksi pullapussia, reikäleivän ja kahvinkeittimen.

Huostaanotetettu lastenkotinuori alkoi pitää vuokra-asunnossa asuvasta syrjäytyneestä teinitytöstä huolta. Aika surkuhupaisaa sinänsä.

Rupateltiin kahvinjuonnin ohessa niitä näitä ja huomattiin että meillä oli paljon yhteisiä kiinnostuksenkohteita, itämaiset uskonnot, poltteleminen, tatuointitaide, Kylmä rinki... Jeremiasta ei paljon kiinnostanut lähteä lastarille, enkä minä olisi edes päästänyt sitä, oli ihan mielettömän mukava istua, juoda kahvia ja keskustella.

- Tänään se loppuu! ilmoitin topakasti ja paukautin kauppakassit keittiön pöydälle kuin vakuudeksi. - Ei enää yhtään savuja, ei edes maistiaisia! ... tai no, okei, voin mä joskus pienet polttaa jos joku tarjoaa mutta ei enää samanlaista vitun kuosimeininkiä kuin ennen!

- Mitä sä nyt vaahtoat? Jeremias kysyi keittiön oviaukosta missä pönötti pelkät bokserit jalassa. Kello oli puoli kahdeksan illalla ja se näytti vasta heränneeltä.

                      - Sitä että tästä päivästä lähtien tämä nainen on kunnollinen ihminen, totesin. Läpätin kunnollisista miehistä, töistä, veroista, ehkä joku opiskelukin vois olla ihan jees... Jeremias tuijotti uhoamistani huvittuneena ja vastasin virneeseen toteamalla että meidän kämppään tulisi ehdoton porttikielto epämääräisille yövieraille.

- Löitkö pääs kauppamatkalla? Jeremias kysy ja alkoi penkoa toista kauppakasseista. - Hei, sä et ostanut salamia!

                      - En.

                      - Ja mitkä epämääräiset yövieraat?

                      - Päätin vaan ettei Vili enää kuosaa sohvalla...

                     

Jeremias myönsi itsekin vihaavansa serkkuaan, mutta sen oli pakko tarjota sille yöpaikka ja ”suojelle pahalta maailmalta” koska olivat sukua. Koskaan kumpikaan ei ollut kehdannut kertoa Vilin ikää, mutta arvelin sen korkeintaan viisitoistakesäiseksi, tai todella jälkeen- ja luokalleenjääneeksi melkein-täysi-ikäiseksi.

Vili Kansala oli epämääräinen pieni liimanhaistelija. Se oli pukeutunut aina samoihin mustiin collage-housuihin ja huppariin, joka ehkä joskus oli ollut valkoinen. Se kulki joka paikassa huppu silmille asti vedettynä, joskus piruillakseni kiskaisin sen alas jolloin se katsoi mua ensin säikähtäneenä, sitten vihaisena, ylimielisenä, ja kiskaisi likaisen hupun takaisin punertavan siilitukkansa peitoksi.

Se ei tullut toimeen vanhempiensa kanssa, koska tykkäsi lainailla niiden autoja, usein ilman lupaa, ja varastella muutenkin kotoaan. Kun sillä pikkurikostensa takia oli porttikielto sinne, tai vaihtoehtoisesti oli niiden johdosta katkolla ja hatkoilla, se harrasti nukkumista roskiksissa, hylätyissä autoissa... ja meidän olohuoneen sohvalla.

- ... onko se muuten tällä hetkellä täällä? oli pakko kysyä kun Jeremias ei sanonut mitään.

- Nou. Katkolla taas.

- Ja tällä kertaa niiden olisi paras pitää se siellä.... Vitun sosiaalihuolto kun ei pelaa. Vitun pellet saatana.

Kipusin istumaan tiskipöydälle ja sytytin tupakan.

- Jaa, että susta tulee sitten streittari vai? Jeremias vinoili kun oltiin istuttu pitkään hiljaa tuijottelemassa kohti keittiön lamppua leijailevaa tupakansavua. - Mistäs tällainen päätös?

                      - Mä en sanonut niin, murahdin. - Mä vaan en jaksa enää elää kuin viisitoistavuotiaana. Haluun olla aikuisempi. Kypsempi. Fiksumpi. Selvempi.

                      - Joonas?

Jeremias näytti huvittuneelta. Kun en vastannut mitään, se maiskautti ärsyttävästi suutaan ja tuhahti:

                      - Antaisit olla. Oikeasti. Sä et saa sitä takaisin vaikka sä olisit seuraavat kymmenen vuotta edes haistamatta kukkaa. Suhteet loppuu, niin vaan käy. Teidän suhde loppui vittumaisella tavalla, en kiellä sitä, mutta...

                      - Sä vaan yrität latistaa mua. Mä pysyn päätöksessäni, ilmoitin ylväästi.

                      - Ihan miten vaan, Jeremias hörähti, ryysti maitoa suoraan tölkistä ja röyhtäisi. - Säästät mielenterveyttäsi kun annat vaan olla.

                      - Saatpa nähdä! uhosin. – Alan kunnolliseksi ihmiseksi, kirjoitan kirjan, muutan pois täältä paskaläävästä ja hankin itelleni miehen. Kaikki tämä vain lopettamalla polttelu!

                      Tumppasin tupakan lavuaariin ja marssin mielenosoituksellisesti tömistellen kylphyhuoneeseen. Lämmin ja kostea lehtivihreäntuoksuinen ilma nosti vaistomaisesti veden kielelle. Tuijotin hetken haikeana kasveja, mielessäni tartuin saksiin ja leikkasin pari lehteä ja rentoutuisin illalla telkkaria katsellen... Kovetin itseni ja ilmoitin kasveille olevani tauolla.

Illalla istuin huoneessani koneella, tekstinkäsittelyohjelma auki edessäni.

                      Päätin vihdoinkin kirjoittaa omaelämänkerran mitä olin suunnitellut viimeiset kymmenen vuotta.

                      Ja mulla ei ollut muuta tekemistä.

                      Jeremias pelasi X-boxia olohuoneessa ja metelöi yksikseen.

                      Huoneeni haisi ummettuneelta ja tupakansavulta ja se oli taas räjähtänyt käsille, siellä ei mahtunut kävelemään sillä lattiat olivat täynnä roinaa.

1.luku, lapsuus

Minä ja veljeni Launo synnyimme eräs keväinen aamupäivä vuonna 1987, puolitoista viikkoa ennen laskettua aikaa.

Äitimme Riitta Mäkipaakka (omaa sukua Hynynen) oli tuolloin vain kuusitoistavuotias teinityttö, joka oli rakastunut itseään reilusti vanhempaan mieheen, Oskari Mäkipaakkaan. En ole koskaan kysynyt oliko siinä kyse rahasta vai mistä, faija ei ollut edes nuorena kovin hurmaava, se oli vain imelä naistennaurattaja jolla oli vaimoaan viisi vuotta nuorempi poika.

Kaksoisveljeni syntyi kauan, niin kauan että kätilöt olivat huolissaan toisesta kaksosesta, joka päätettiin leikata keisarinleikkauksella pihalle.

Mutsi oli huojentunut kun toinen pienistä rääkyvistä kääröistä olikin tyttö, pahaluonteinen tyttö joka aina varasti tissin veljeltään.

Puolitoista kuukautta myöhemmin kirkko täyttyi hienosti puetuista ihmisistä ja faijan esikoispojan Samin risaisten farkkujen ja villapaidan osakseen saamasta kohusta.

Launo Olavi Mäkipaakka ja Maura Olivia Mäkipaakka.

                      Typerimmät nimet ikinä. Ehkä juuri siitä syystä aloin parkua sillä hetkellä kun pappi valeli vettä päälleni.

                      Ala-asteella oltiin aina Mauno ja Laura koska kukaan ei ollut koskaan kuullut sellaisista nimistä kuin Launo ja Maura. Varsinkaan siinä räkäisessä kyläkoulussa missä ala-asteaikamme vietettiin.

En muista kahdeksankymmentäluvun lopusta paljoakaan.

Meillä oli hieno asunto Satamakadulla, satakaksikymmentäkolme ja puoli neliötä, neljä makuuhuonetta, iso olohuone, uusittu keittiö, oma sähkösauna, siisti porraskäytävä, mukavat naapurit.

Samin huoneen ovi oli lukossa viikot kun se asui äitinsä luona Keski-Suomessa, Kotkaan se tuli aina kiroillen ja jurputtuaen ja se vaan paheni iän myötä. Se ei tainnut tykätä musta ja Launosta.