3. luku

Askel 3: Aseta itsellellesi selkeä tavoite

- Epäilytti vähän kertoa sulle koska pelkäsin että miten reagoit... Mutta näin sen tuolla, juttelinkin sen kanssa... Ja varmaan parempi ettet nyt juokse ympäri klubia etsimässä sitä...

                      Totta vitussa juoksisin. Lähtisin juoksemaan nimittäin ihan just heti kohta.

                      Launo tarttui mua olkapäästä.

- Olisikohan parempi jos mä vaikka koettaisin jutella sille eka..., se totesi. - Ihan silleen... varmuuden vuoksi.

Sinä iltana Joonas oli ollut vapaalla kolmisen kuukautta.

                      Olin itkenyt ja odottanut sitä puolitoista vuotta, luojan kiitos en sentään neljää-viittä vuotta mitä sille ekaksi kaavailtiin. Mutta pitkä aika odottavalle sekin, vielä kun ottaa huomioon ettei se linnassaoloaikanaan tahtonut tavata mua.

                      Olihan sillä tietty lievästi oikeus olla mulle äkäinen, jos mä en olisi saanut päähäni lähteä laiton ase mukanani niittämään sen äitiä, se laiton ase ei olisi koskaan päätynyt sen taskuun, jolloin se olisi voinut poliisien tultua paikalle selvitä pelkästään pienellä huumausaineen hallussapitorikkeellä ja päihtyneenä ajamisella.

Menin sitä vastaan kun se pääsi ulos. Huono idea siinä mielessä että meinasin joutua samantien itsekin kiven sisään, tai ainakin hyvät mahdollisuudet siihen olisi ollut. Sen äiti nimittäin oli myös siellä vastassa. Sillä ämmällä, Sirpalla, ei ollut mitään kovin lämpöisiä tunteita mua kohtaan, ei ollut koskaan ollut, se oli molemminpuolista vihaa ensisilmäyksellä. Yritin olla mahdollisimman kiva sitä kohtaan silloin kun alettiin seurustella Joonaksen kanssa, mutta se oli jo valmiiksi lokeroinut mut: olin Jeremiaksen kaveri, Jeremias oli lastenkotinuori ja epämääräisestä perheestä, lisäksi veljeni oli homo tai joku homontapainen ainakin, asuin paska-alueella, olin lähtenyt kotoa kuusitoistavuotiaana, eli olin selvästi monestakin syystä huonoa seuraa sen pikkupojalle.

30. marraskuuta 2006

Hermot menee. Ei voida kävellä käsi kädessä julkisella paikalla eikä oikeastaan muutenkaan liikkua julkisesti.

En tiedä oliko kuinka hyvä idea vaatia viime kuussa että saisin tavata sen äidin…

Joonaksen mutsista on tullut ihan mahdoton nyt kun se on tavannut mut, se ei päästä poikaansa enää arki-iltaisin mihinkään, ei varsinkaan mun luokse. Joskus se ottaa siltä kännykän pois yöksi.

Olen aivan helvetin ahdistunut. Ja väsynyt. Miksen vaan voi olla ihmisen kanssa jota rakastan?

Vaikka Joonas sanoi että mun pitäisi rajoittaa, olen poltellut viime aikoina taas ihan liikaa.

Jeremiaksen asenne raivostuttaa, se naljailee koko ajan ja kyselee että ”No millaista on seurustella Hintti-Jontun kanssa, varo vaan ettei sen mutsi ilmianna sua kytille. ”

Tätä ei tarvitse jaksaa enää pitkään.

Joonas tuli täysi-ikäiseksi kauniina kevättalven päivänä, mutta sen äidille tuntui olevan mahdotonta hyväksyä sitä että poikansa oli täysi-ikäinen, itsenäinen, riippumaton siitä. Meni monta kuukautta että se edes päästi Joonaksen muuttamaan pois luotaan, kesä oli jo pitkällä siinä vaiheessa kun vihdoinkin löydettiin ja vuokrattiin ihana rivitaloasunto, mutta Sirpa yritti sabotoida avoliittoamme jatkuvasti.

Se nainen kävi vähän väliä hermoille, haukkui mua, mun perhettä, ystäviä, vaihdoin puhelinnumeroa kolme kertaa ja yritin hankkia lähestymiskieltoa koska se aina silloin tällöin sai päähänsä tulla yytsimään oveni taakse. Näistä yksityiskohdista huolimatta seuraavat puoli vuotta avoliitossa Joonaksen kanssa oli ihanaa aikaa, loppujenlopuksi se lakkasi häiritsemästä meitä kun Jeri kävi sanomassa sille pari tiukkaa sanaa.

Kunnes sitten eräänä päivänä kun olimme Joonaksen kanssa viettämässä vuosipäivää Lapissa, se eukko oli murtautunut meille.

Ihan kuin ei siinä jo tarpeeksi niin parin viikon sisään tästä sain kuulla että melkein kaksikymmentä vuotta sitten se oli humalassa törmännyt johonkuhun vuoden -83 Toyota Corollallaan ja paennut paikalta.

Lähikapakan pikkujouluissa törmäsin Joonaksen isään, joka alkoi muutaman viskin liikaa juotuaan avautumaan siitä kuinka ex-vaimonsa oli melko säännöllisesti päivärutiinina piessyt kihlattuani yli kymmenen vuoden ajan.

Naps, se riitti, en halveksinut mitään niin paljon kuin rattijuoppoja ja lastenhakkaajia ja tärähtäneitä lehmiä jotka murtautuvat toisten koteihin, soitin Jeremiakselle että hommaisi mulle tykin, se tykki tuli hommattua ja Joonas joidenkin kieroutuneiden perhesiteiden perusteella päätti estää mua viime hetkellä, väänsi aseen mun kädestä, naapurit soittivat poliisit, poliisit tuli, Maura juoksi, loppu, piste, Joonas rautoihin ja totta helvetissä sen oli pakko rakastaa mua niin paljon ettei kertonut niille musta mitään.

Eikä se käsittääkseni kertonut mitään sille eukollekaan, mutta siitä huolimatta sillä tuntui olevan haisu siitä että kuka niiden takapihalle oli tullut keskellä yötä laiton käsiase povarissaan.

                      Ja niinpä se siinä vankilan porteilla sanoi mulle ettei poikansa tarvinnut mitään häiriintynyttä huoraa pilaamaan elämäänsä. Että Joonaksen oli vihdoin aika saada elämänsä järjestykseen ja se aikoi pitää henkilökohtaisesti huolen siitä ettei Joonas ja mä tavattaisi enää koskaan.

Siinä vaiheessa saatoin sanoa pari rumaa juttua siitä. Siinä vaiheessa saatoin myös lyödä ex-anoppiani käsilaukulla. Mulla myös saattoi olla käsilaukussani veitsi jonka saatoin ottaa esille ja mahdollisesti heiluttelin sitä sen ämmän nenän edessä tavalla jonka hyvällä mielikuvituksella saattoi tulkita uhkaavaksi. Ne kaksi vartijaa jotka saattoivat Joonaksen ulos, kantoivat mut sitten samalla ovenavauksella sisään ja vietin monta tuntia vankilanjohtajan hikisessä toimistossa nöyryyttävissä kuulusteluissa kunnes tuli puhelu ettei Joonaksen äiti halua nostaa syytettä laittomasta uhkauksesta "koska se lutka on kuitenkin syyntakeeton". Lähdin kotiin, vedin Jeremiaksen ja Launon kanssa perseet ja heräsin putkasta.

Seuraavan kerran näin Joonaksen kun podin helvetillistä darraa ja yritin sytyttää tupakkaa, mutta sytkäri päätti kuluttaa kaasunsa loppuun juuri sillä hetkellä.

                      Näin eksäni kadun toisella puolella, hypin tien yli pummimaan tulta.

                      Joonas katsoi mua kuin mulla olisi joku erittäin tappava ja näkyvä hyppykuppa, ja sen seurassa ollut pieni brunette murisi:

- Se ei polta.

                      Ne lähtivät kävelemään katua eteenpäin ja jäin suu auki tuijottamaan niiden perään ja hetken päästä näin kuinka Joonas kaivoi povaristaan savukkeen ja sytytti sen.

- Maura?

                      Tajusin että olin melko pitkään tuijotellut tuhkakuppia.

                      - Sähän et ole suunnittelmassa sitä että lähtisit säntäilemään ympäri mestoja etsimässä sitä mulkeroa?

                      Jeremiaksen ikivirne oli poissa, se katsoi mua oikeasti huolestuneesti.

                      - Onks se kunnossa? sain kakistettua suustani. Katsoin isäpuoltani ja toistin kysymykseni.

                      - Ihan hyvinvoivalta se musta näytti, Jeri kohautti olkiaan. - Vähän humalaiselta.

                      - Mä... haluan... nähdä... sen, sopersin ja nielin lauseeni lopun tajutessani että olin vähällä purskahtaa itkuun. Jeremias ei sanonut mitään, pyöritteli vain silmiään, Launo piti edelleen kättä olkapäälläni ja Jeri näytti miettivän millaisen helvetin päästi valloilleen kertomalla mulle Joonaksen olinpaikasta.

                      - Noh..., Jeri rykäisi, mutta keskeytti puheenvuoronsa kun tupakkakopin ovi aukesi ja kaikkien viihteen sääntöjen mukaan Tane ja Joonas astuivat sisään.

Hetkeen kukaan ei sanonut mitään, kaikki vaan tuijottivat toisiaan. Tane hypisteli kiusaantuneena partaansa, Jeremias virnisteli, vilkuili muita, lakkasi virnistelemästä, virnisteli jälleen, Jeri sytytti uuden savukkeen, Launo toisti saman perässä ja Joonas ei näyttänyt kovin riemukkaalta äkillisestä jälleennäkemisestä. Se työnsi käden puvuntakkinsa povitaskuun, laittoi savukkeen huulilleen, sytytti ja astui peremmälle.

                      - Sä näköjään sittenkin poltat.

                      Jeremias, Jeri ja Launo vilkaisivat mua häkeltyneenä siitä että olin ensimmäinen joka uskalsi puhua.

                      - Joo, Joonas töksäytti ja asteli sitten suoraan luokseni, irrottamatta katsettaan musta. - Helmi on mun ehdonalaisvalvoja. Se on vähän nipo.

                      - Ootsä ehdonalasessa? Launo hämmästeli.

                      - No siis... en virallisesti, Joonas virnisti. Hymykuoppa poskipäässä. Ihana. - Mutsi hommasi sen suorittamaan sitä virkaa. Joku sen kaverin tytär, opiskelee jotain sossualaa. Niinku sanoinkin sulle Jeri, sähän tiedät noi jutut.

                      Hetkeksikään se ei irrottanut katsettaan musta. Tunsin vapisevani.

                      - Anteeksi? Jeremias naurahti kuivasti. - Sä olet mitä, kaksikymmentä, kaksikymmentäyksi? Sä asut mutsis luona ja annat sen vielä pompotella sua? Vittu, sanakirjassa on varmaan sun kuvas sanojen 'nynny', 'nyhverö' ja 'tissiposki' kohdalla.

                      Puhuessaan Jeremiakselle Joonas katsoi sitä kohti.

                      - Tiedätkö mistä sun kuvas löytyy? se tiedusteli. Saatoin jo arvata vastauksen, enkä olisi halunnut sen sanovan sitä. - 'Vitun narkomaani'. Vitun paskasakkia ootte koko jengi. Silti jotenkin ihmeellisesti te vaan ootte täällä ettekä päädy linnaan.

                      Muutama ympärilläolija kääntyi tuijottamaan.

                      - Säkin saatana, Joonas jatkoi tuijottaen Jeremiasta suorastaan vihamielisesti. - Vittu pupillis on ku satelliittilautaset. Mitä lie ootte olleet koko jengi vetämässä ennen tänne tuloa. Vittu ootte säälittäviä.

                      Jeri näytti kiusaantuneelta, Jeremias äimistyneeltä, Launo oli kuin ei olisi kuullutkaan. Mä tunsin oloni lyödyksi. Nyt olin sitten sen ihan omin korvin kuullut. Nähdessäni veljeni ja kämppikseni reaktiot tunsin itsekin oloni syylliseksi vaikken mitään ollut poltellutkaan sinä iltana. Olin osasyyllinen, osa samaa jengiä, samaa roskasakkia.

                      - Maura ei oo poltellu mitään.

                      Olin unohtanut Joonaksen takana seisonaan Tanen. Se veteli rauhalliseen tahtiin sätkää, tupakkahuoneen vihreänkelmeät sairaan väriset valot välähtelivät sen hopeasormuksista. Joonas käännähti ja tuijotti sitä epäuskoisesti.

                      - Toi? Ei muka ole vetänyt mitään?

                      Joonas osoitti mua sormella, se tuntui alentavalta, rumalta, ärsyttävältä.

                      - Ihmiset muuttuu, Tane totesi ja vetäisi sätkästään henkoset. - Toisten ihmisten takia. Se on hienoa se.

                      Joonas käännähti takaisin mun puoleeni, tunsin itseni hiostetuksi, miks helvetissä mun piti muka vakuutella?

                      Siitä huolimatta katsoin Joonasta suoraan silmiin suurilla viattoman sinisillä silmilläni ja pyöritin nopeasti päätäni kuin lapsi joka yritti vakuutella ettei tiennyt ollenkaan minne äidin viimeinen täytekeksi oli joutunut.

                      - Mitä sä tarkoitat "toisten ihmisten takia"? Joonas osoitti kysymyksensä Tanelle mutta tuijotti edelleen mua kuin odottaen että otsaani ilmestyisi suuri "VALEHTELIJA!" -teksti.

                      - Sitä puoltatoista vuotta, Tane hymähti, tumppasi sätkänsä ja lähti huoneesta. Joonas hymähti ja totesi hitaasti:

                      - Sä saatat valehdellakin. Mutta mä saatan soitella.

                      Ja se paineli Tanen perässä pois.