8. luku

Kuun lopussa viettäessään pidempää rupeamaa mun luona, Launo ilmoitti että tahtoo välttämättä lähteä mun kanssa viikonloppuvierailulle faijan luokse. Olin hämmästynyt koska yleensä Launo oli meistä se joka ei kamalasti tykännyt vierailla sen luona.

Kolme- ja puolituntisen ajomatkan aikana Launo hiillosti mua kyselemällä, mitä mun ja Joelin välillä oli meneillään. Oltiin parin edellisen viikon aikana käyty usein kahvilla ja olin ollut sen luona yötä ja vaikka kuinka nöyryyttävä sen "suostutko käymään huumeseuloissa" -kommentti olikin, huomasin tykkääväni siitä ainakin jonkin verran.

- Ei kannata, Launo analysoi. - Teillä on niin monta kertaa ennenkin mennyt asiat päin

vittua.

                      Sitten Launo alkoi ihastuttavan yksityiskohtaisesti kertaamaan miten monilla ikävillä tavoilla meillä oli vuosien saatossa mennyt sukset ristiin. Yritin olla kuuntelematta mutta veljeni inhorealismi porautui kalloni läpi ja moukaroi ilkeästi itseluottamusta ja omaatuntoa.

- Osaatko olla enää yhtään kannustavampi? murahdin ja sytytin tupakan.

- Lyttyyn haukkuminen on paras lääke liian pullistuneelle itseluottamukselle, Launo virnisti.

- Mun itseluottamuksessa ei oo mitään pullistunutta.

- Sitä mitä ei vielä ole, pitää ehkäistä.

Perille saapuessamme pimeä oli jo ehtinyt laskeutua, faija oli kattanut meille iltapalapöydän ja lämmittänyt saunan. Istuin yksin eukalyptyksen tuoksuisessa höyrysaunassa ja tunsin rentoutuvani rasittavan pitkän ja muutenkin rasittavan automatkan jäljiltä.

Saatoin koko viikonlopun olla eristyksissä ihmisistä, satojen kilometrien päässä omasta elämästäni.

Viivyin saunassa pitkään, kuivattelin hitaasti ja hartaudella, Launo istui faijan kanssa olohuoneessa hörppimässä punaviiniä ja käymässä jotain isä-poika-keskustelua johon mua ei todennäköisesti tarvittu mukaan.

                      Kiertelin pitkin taloa ja yläkerran takkahuoneessa seisahduin takan päällä olleen Samia esittäneen kuvan eteen.

Oon usein miettinyt, liikkuisikohan Sami meidän porukoissa jos eläisi?

Olisi ollut mielenkiintoista tuntea se paremmin. Muistikuvani isoveljestä olivat kovin hatarat, en muistanut yhtään millainen huumorintaju sillä oli ja millainen ihminen se muutenkin oli ollut. Ylioppilaskuvasta päätellen Sami ei ollut ainakaan mikään kummoinen huumoriveikko, kuvassa se pönötti hymyttömänä, vakavana, suorastaan vittuuntuneen näköisenä. Sillä oli samanmuotoiset silmät kuin mulla ja Launolla, isot ja pyöreät, mutta väriltään ne olivat likaisen sinivihreät ja ne oli usein ympäröity paksusti mustalla kajalilla.

Oli syksy 1995, minä ja Launo tulimme koulusta toisen luokan ensimmäisenä päivänä. Faija istui olohuoneen sohvalla tyhjä katse silmissään, kyyneleet valuivat pitkin poskia, mutsi istui keittiössä yhtä elävän näköisenä viinapullo auki pöydällä. Nähdessään meidät se ryntäsi eteiseen ja kaappasi meidät molemmat syliin ja nyyhkytti molempien niskoihin kuinka paljon se rakastaakaan meitä. Faija raahautui eteiseen poissaolevan ja huonovointisen näköisenä ja kertoi että Sami oli kuollut.

En ymmärtänyt Samin kuolemaa kun se tapahtui, en ymmärtänyt sitä vuosiin. Aloin kaivata isoveljeäni kun neljätoistavuotiaana elämäni viidettä kertaa putkassa maatessani tulin miettineeksi olisinko niin nuorena vieraillut valtion hotellissa niin monesti mikäli mulla olisi isoveli katsomassa perään ja neuvomassa.

Lauantaina puhelin alkoi soida. Vili soitti neljä kertaa kysyäkseen löytyikö savuja. Samasta aiheesti Pinkki soitti kaksi kertaa ja jokaisella kerralla ilmoitin niille että olin sukuloimassa enkä halunnut kuulla vittujakaan mistään savuista.

                      Kun satunnainen pahanpäiväntuttu kaksi kerrosta alempaa soitti, päätin olla vastaamatta koska arvasin jo asiansa. Tein saman kuin Launo ja löin puhelimen kiinni.

- Nyt ne luulee että ollaan molemmat kuoltu kun kummallakaan ei ole luuri päällä, Launo arveli ollessamme iltapäiväkahvilla ja -tupakalla ulkona.

- Luulkoon, tuhahdin. - Sais ees hetken verran olla rauhassa puhelinsoitoilta. Hitto ei yhtään innostaisi palata huomenna takaisin kotiin.

- Se on säätäjän osa, Launo hymyili osaaottavasti.

Puhelin.

Tuo säätäjän paras ystävä ja pahin vihollinen.

Jos olit kerran ottanut sen roolin että sinä hommaat kavereille päihteitä, et päässyt siitä koskaan eroon. Meidän piireissä ne jotka eivät tunteneet Monaa tai olleet sen kanssa hyvissä väleissä, soittivat aina mulle. Porukka oletti että vetelehdin vain kotona vailla muuta tekemistä kuin juosta niille huumeita eripuolilta kaupunkia. Sellaista elämäni oli itseasiassa ollutkin niihin aikoihin kun olin juuri täysi-ikäistynyt ja tunsin eniten tuntemisen arvoisia tyyppejä. Mona oli niihin aikoihin vielä vain satunnaisesti meidän seurassa pössyttelevä tyttö joka ei tuntenut ketään, mä olin se vakiosäätäjä jolta odotettiin nopeasti laadukasta tavaraa ilman törkeitä välistäviemisiä. Ja se asema oli musta olevinaan muka siisti juttu.

Lisäksi viisi vuotta sitten Launo alkoi ryypätä Jeremiaksen kanssa ja silloin kun en säätänyt, olin hakemassa sille kaupasta kaljaa ja tupakkaa sillä Launo oli liian köyhä ja laiska hankkiakseen minkään sortin henkkareita. Sillä ei varmaan vieläkään olisi papereita (eikä mulla ajokorttia) ellei faija olisi sille ylioppilaslahjaksi ja siinä ohessa mulle muuten vaan -lahjaksi maksanut meidän molempien autokoulua.

                      Mietin olevani jo sen takia onnekas siitä että mulla oli Launo. Kaksoisveljeni oli älykäs ja halukas pääsemään pitkälle, se kirjoitti ylioppilaaksi niin hyvin arvosanoin että se vaan korosti sitä millainen luuseri minä olin. Jätin lukion kesken puolen vuoden jälkeen. Sen jälkeen mätänin kevätlukukauden loppuun kymppiluokalla ja päädyin amikseen autopuolelle jotta olisin voinut tehdä muutakin kuin lojua kotona pahalta haisten. Amiksessa haistiin lähinnä budilta poikien kanssa lähimetsässä. Kovin moni meistä menetti aika nopeasti kiinnostuksensa autojen laittamiseen. Meidän luokalta viittä lukuunottamatta kaikki jätti kesken ennen toisen vuoden puoliväliä. Minä kävin hakemassa erotodistukseni viimeisenä koulupäivänä ennen joululomaa.

Joonaksen kannustamana ilmoittauduin iltalukioon ja opiskelin siellä jonkin verran, silloin tällöin, satunnaisesti, sain muutamia kursseja suoritetuksi. Sen jouduttua istumaan sekin jäi, vaivuin syvään itseinhoon tajutessani että kaksoisveljeni oli kirjoittanut ylioppilaaksi kaksi vuotta sitten ja kävi kolmannen asteen koulua kun minä olin vaivainen kouluttamaton pummi jonka avomies oli vankilassa. Lisäksi mitä syitä mulla muka oli miellyttää sukulaisia, olin Launon ylioppimisen siivellä saanut sen ajokortin mikä mulle oli luvattu yo-lahjaksi, olisin valmistumalla vain kirvoittanut sukulaisten suusta monta "vihdoin ja vitun viimein" -kommenttia ja ilkeää naljailua.

En tiedä olisivatko erilaiset valinnat nuoruudessani voineet vaikuttaa siihen ettei musta "isona" tullutkaan mitään. Jos en olisi pienestä pitäen ollut niin rauhaton ja uusille kokemuksille avoin, asettanut hauskanpitoa velvollisuuden ja järjen edelle, alkanut polttaa pilveä kolmetoistavuotiaana ja tupakoimaan vakituisesti yksitoistakesäisenä, olisiko mulla ollut mahdollisuuksia pärjätä lukiossa ja saada töitä?

- Iloisia ajatuksia.

Launon toteamus havahdutti mut ruutupaperiarkin ääreltä.

- Miten sä onnistut päätymään itseinhoiseen säälittelyyn sanasta "puhelin"?

- Älä lue mun olan yli ilman lupaa, murisin, taitoin paperin kahtia ja työnsin taskuun.

- Tylsän yksityinen ihminen, Launo hymähti. - Haluutko istua lopun päivää murehtimassa elämääsi paperilla vai lähdettäisiinkö keskustaan tapaamaan Juuliaa?

Faijan ja Juulian äidin avioliitto kesti puolitoista kuukautta. Se oli aika surkuhupaisaa, ne kuitenkin seurustelivat lähemmäs kuusi vuotta mutta heti kun sormuksia oli vaihdettu ja eroaminen siirretty byrokratian taakse, alkoi niin hillitön päivittäinen tappeleminen etteivät ne enää loppujenlopuksi kestäneet nähdä toistensa naamoja. Erosta huolimatta Juulia oli edelleen mulle ja Launolle pikkusisko vaikkei meillä yhteistä perimää ollutkaan.

Juulia odotteli meitä torin laidalla ja kuten joka kerta, mun sydämen valtasi suunnaton hellyyden ja kiintymyksen tunne sen nähdessäni. Se näytti niin tajuttoman kauniilta ja täydelliseltä seistessään siinä, syksynkeltaiset puut taustanaan, tuulen leikitellessä luonnonvaalealla pitkällä tukalla. Jos me ei oltaisi kasvettu siskoksiksi, haluaisin sen naisen sänkyyni hetimiten.

- Ihanaa nähdä teitä pitkästä aikaan, Juulia huokaisi ja heittäytyi sitten halaamaan molempia. - Launo sä oot komistunut! Ja oot säkin ihan komea, Maura.

                      Totesin mielessäni että miestenosastolta ostamani talvitakki taisi olla huono idea mikäli tahdoin näyttää kauniilta. Tosin Juulian rinnalla en koskaan näyttänyt kauniilta vaikka olisin ollut kuinka täydessä tällingissä ja päälläni naisellisimmat vaatteet mitkä keksin pukea.

                      Juulia oli hoikka kuten minäkin mutta ei samanlaisella tavalla hoikka, se oli naisellinen yhdistelmä hoikkuutta ja muodokkuutta sopivassa suhteessa. Sillä oli klassisen kauniit kasvot, korkeat poskipäät, täydellinen iho, hillitty meikki ja kirkkaat, iloiset, avoimet tummanvihreät silmät.

Se oli lievästi tyttömäisen ja nuoren näköinen ja nuorihan se olikin, yhdeksäntoista vasta, mutta kuitenkaan siltä ei enää kysytty papereita Alkossa, sen pukeutumistyylistä ja hymystä huokui jonkinnäköistä aikuisen naisen arvokkuutta.

Mentiin samaan kahvilaan missä oltiin kolmestaan notkuttu monet iltapäivät tekemättä mitään ollessamme teini-ikäisiä. Valloitettiin syrjäinen nurkkapöytä ja alettiin vaihtaa kuulumisia, aluksi Launo ja Juulia juttelivat opiskelusta ja minä olin lähinnä hiljaa ja kuuntelin, sitten Juulia noteerasi mun hiljaisuuden ja kysyi mitä mulle kuuluu.

- Hy... vää, oli tyhjentävä vastaukseni. Tajusin kesken lauseeni, ettei mulla oikeastaan ollut mitään kerrottavaa. Joelin ja mun juttu ei tuntunut kertomisen arvoiselta, päivittäinen kotona nyhjäys ja mitään tekemättömyys ei tuntunut kertomisen arvoiselta, mikään mitä kotikaupungissa tapahtui ei tuntunut kertomisen arvoiselta.

- No onkos sulla mitään mieskuvioita? Juulia yritti pitää keskustelua yllä ja sai kysymyksellään Launon vilkaisemaan mua huvittuneesti. Juulia huomasi katseen ja tuli uteliaaksi. - Onks se Joeli vielä kuvioissa mistä silloin puhelimessa mainitsit?

- Kyllähän se taitaa olla..., mutisin haluttomana kertomaan yhtään enempää. Mun ja Joelin tilanne ois sinänsä ollut tosi yksinkertainen selittää, "tapaillaan mutta se ei voi ryhtyä mun kanssa vakavaan suhteeseen ennen kuin lopetan pilvenpolttelemisen". Juulian korvissa se olisi kuulostanut järjettömältä ja se olisi saanut sen vaan kirvoittamaan suustaan lauseen: " Mieti haluatko tulevaisuudessa mennä naimisiin miehen vai kasvin kanssa... "

Istuttiin kahvilassa kolme tuntia, puheenaiheet vaihtelivat, nauroimme paljon ja yleinen tunnelma oli hilpeä. Mua harmitti että näin Juuliaa niin harvoin, auringon laskettua ulkona alkoi sisällä tuntua epämääräinen haikeus ja levottomuus kun tajusin että se olisi enää ensi yö ja sitten olisi edessä junaan hyppääminen ja matka takaisin etelään, arkeen.

                      Kun faija soitti ruuan olevan puolen tunnin päästä alettiin Launon kanssa tehdä erittäin hidasta lähtöä. Vannottiin soitella ja käydä useammin toistemme luona kylässä, hyvästeltiin pitkin halauksin ja saatettiin tihrustaa kyyneliäkin.

Vasta autossa tajusin mitä vierailu entisellä kotiseudulla oli tehnyt mulle ja Launolle.

                      - Olihaa kyl mukavata nährä sisko pitkäst aikoo.

Launo virnuili mulle pirullisesti.

- Huamaaks sää kuin vitu häräskii savonmurret sää oot käynny solokkaa? se tiedusteli ja sen puhetta kuunnellessani tajusin että olin koko lauantaipäivän puhunut itse melkein samalla tavalla. Launo solokkas muutenkin enimmäkseen savoksi, siihen ei reilun kymmenen vuoden aikana ollut tarttunut Etelä-Suomen murre juuri ollenkaan ja kun se oli muuttanut Kuopioon, "takas Savonmuaille", sen puheesta oli tullut entistä härskimpää mongerrusta.

- No voe tokkiinsa, lipsautin ja aloin hekottaa. Itse olin pyrkinyt mahdollisimman paljon pääsemään murtamisestani eroon, lähinnä vain änkyräkännissä tai vihaisena tapasin puhua vanhalla tavalla. Silti aina faijan luona vieraillessani vanha puhetyyli tarttui ja kesti hetken jos toisenkin päästä eroon siitä.

                      Puhuttiin koko se päivä Launon kanssa korostetun savolaisittain ja kun Jeremias sinä iltana soitti mulle kun olin vihdoinkin laittanut puhelimen päälle, se totesi että mun mussutus oli "helvetin rasittavaa kuunneltavaa".