7. luku

- Mitä hemmettiä sä täällä teet?

Tajusin kysymykseni olleen ehkä turhan tylysti muotoiltu mutta en tiennyt että mitä muutakaan olisin voinut sanoa tilanteessa jossa Joonas yhtäkkiä seisoi huoneeni ovella.

- Täyttävä aamupala sulla, Joonas hymähti ja lupaa kysymättä astui peremmälle, sulki oven perässään ja istui sängylleni.

- Öö joo tota, rahat vähän tiukilla ollut viimeaikoina, mutisin nolona ja laskin ahneesti järsimäni pizzanreunan lautaselle. En viitsinyt sanoa että jääkaappi oli taas reilun viikon verran ammottanut tyhjyyttään, viimeinen nahistunut juustonpalakin oli kadonnut edellisenä iltana kun Jeremias oli sen mättöfiiliksissään ahminut.

- Ihan kivan näköinen kämppä teillä, Joonas totesi ja silmäili ympärilleen. - Sulla on oikein tyylikkäät kellastuneet ja revenneet tapetit.

- Ompelin verhot itse, mutisin mutta Joonas ei kuunnellut, se tutkaili uteliaana tuhkakupin sisältöä. Se kaivoi esiin tumpin joka oli niin selvästi jointti että se tuntui vain huutavan: " Hei katso minua, olen huumesätkän tumppi. "

- Onko sulla asiat näin huonosti että polttelet peruslätkää nykyään? Joonas totesi haistellessaan, se oikeasti haisteli mun tupakantumppeja.

Olin siitä ja sen yllättävästä vierailusta ylipäätäänkin niin häkeltynyt, että kesti hetken muistaa että istuin tietokonepöytäni reunalla pelkästään topissa ja alushouisuissa ja näytin varmasti kamalalta. Olin taas laihtunut entisestäni, jalkani olivat kuin lyijykynät, yhtä kapeat ja lyijypitoiset. Hiukset olivat takussa ja varmasti myös likaiset. Oli kylmä ja vapisin ja lisäksi olisin kovasti halunnut savut tuomaan tilanteeseen rentoutta. Huomasin että Joonaksen pitelemästä tumpista olisi saanut vielä imun tai parit ja olisin ollut niistä erittäin kiitollinen. En viitsinyt ilmaista mielihaluani ääneen, joten tyydyin tupakkaan. Joonaskin sytytti tupakan.

- Hitto että sä näytät nuutuneelta, se totesi. - Ja oot laihtunut kamalasti. Pistä päälles nainen, mä voin ruokkia sut.

Aloin kiljua ihastuksesta nähdessäni että Olvi oli Joonaksen auton takapenkillä. Tajusin että mulla oli oikeasti ollut ikävä sitä isoa dalmatialaista enkä suostunut lähtemään mihinkään suuntaan ajelemaan ennen kuin Joonas oli pääsänyt Olvin ulos autosta ja olin saanut halata sitä ja telmiä sen kanssa.

- Sillä on ollut ikävä sua, Joonas totesi kun vihdoin suostuin lopettamaan koiran kanssa juoksemisen ja istahdin repsikkaan. - Haluaisin oikeastaan antaa sen sulle takas... Mut mutsi ei anna.

Mutsi ei anna, sä olet helvetti yli kaksikymmentävuotias, kai sulla on oikeus päättää missä sun ja sun ex-avovaimon koira on, ivasin mielessäni, mutten sanonut mitään, en halunnut ottaa pienintäkään riskiä että ivallisilla tai pilkallisilla kommenteilla suututtaisin Joonaksen, nyt kun se oli vihdoinkin siinä, kosketusetäisyydellä, mutten uskaltanut koskettaakaan.

Puolitoista tuntia vaan ajettiin kunnes pysähdyttiin moottoritien varressa sijaitsevaan rekkakuskien pikaruokalaan.

- Täälläkö sä ajattelit mut ruokkia? naurahdin.

- Usko pois, täältä saa perkeleen hyvää sapuskaa, Joonas totesi. - Muistelin vaan kuinka silloin joskus aina mätettiin rasvassa paistettua pekonia ja kananmunia. Ajattelin että voisit arvostaa.

- No jos kerta saan ilmaista safkaa niin en valita, virnuilin ja olisin halunnut halata Joonasta liikutuksesta. Joel tarjosi gourmet-ruokaa, punaviinejä, äyriäisiä, enhän minä sellaista osannut arvostaa. Joonas tiesi että kunnon mättö naisen tiellä pitää.

Ruokalassa oli rasvaista. Hampurilainen oli paistettu rasvassa, ranskalaiset oli paistettu rasvassa, penkit ja pöydät olivat rasvaisia, asiakkaat oli rasvaisia ja veikkaan että limuunkin oli kaadettu rasvaa.

- No okei, ei tää ehkä ole mikään viiden tähden atriapaikka, Joonas myönsi kun irvistin rumasti naapuripöydästä mulle viheltäneille venäläisille rekkamiehille. - Sä näytät siltä ku et olisi nähnytkään ruokaa moneen päivään.

- On tässä vähän nälkäinen tullut oltua, mutisin. Joonaksen holhoaminen nolotti. En tahtonut sen ajattelevan että olin rappiollinen nisti jolla ei ollut varaa ostaa edes ruokaa. Yritin syödä rauhallisesti ja sievästi ja vähemmän nälissäni ahmien.

- Sori muuten Helmin puolesta, Joonas totesi hetken hiljaisuuden päätteeksi. - Sillä ei ollut mitään oikeutta haukkua sua niin.

- Kuka vittu se Helmi edes on? tuhahdin. - Mikä vitun oikeus sillä on lukea sun tekstiviestejä?

- Ei sillä olekaan, Joonas sanoi. - Se on mutsin työkaverin tytär. Muutti muutama kuukausi sitten kaupunkiin opiskellakseen jotain hoiva-alaa. Tottakai mutsi näki että sehän voi asua meillä, olisi varmaan loistavaa seuraa mulle sun jälkeen...

- Kuinka vanha se edes on? kysyin ja tajusin äänensävyni olevan erittäin vittumainen ja mustasukkainen. - Tane arvioi sen kuusitoistavuotiaaksi.

- Se on yhdeksäntoista, Joonas vastasi. - Ja se on kai jotenkin ihastunut muhun ja tahtoo pitää mut poissa vaikeuksista... Mutta mun makuun se on vähän turhan nuori...

Irvistin ja mustasukkaisuus mukiloi sisälmyksiäni. Yritin niellä sen sillä mitä sitten vaikka sillä ja Helmillä olisikin jotain, olihan mullakin ollut muita, muutamakin...

- Kuinkas sua elämä kohtelee? Joonas tiedusteli.

- Tässähän tää..., vastasin ympäripyöreästi. Sitten oli pakko sanoa kuin kokeeksi: - Oon muuten vähentänyt pössyttelyä.

- Hyvä sulle, Joonas totesi ja hymyili vinosti. - Panetko sä Jeremiasta?

- Mitä? parahdin. - Jeremiasta, minä, en?

En todellakaan pannut Jeremiasta. Vaikka oltiinkin tapailtu joskus ja se oli ihan kivan näköinenkin, oltiin viimeisen kolmen vuoden ajan oltu niin rehellisesti vain kavereita kuin vain voi olla. No okei, pari kertaa änkyräkännissä, mutta siitä ei tarvinnut Joonaksen eikä muutenkaan muiden kuin esitystä kuuntelemaan joutuneiden seinänaapurien tietää.

- Et ole itsekään varma? Joonas virnuili änkytykselleni.

- En... siis olen! Siitä että en, änkytin. Sitten suustani pääsi inahdus: - Mulla on ollut helvetinmoinen ikävä sua...

Joonas hymyili suorastaan osaaottavasti, mutta ei vastannut mitään. Ei "samoin", eikä mitään muutakaan, hetkeen, kunnes lausui:

- No säkin varmaan tiedät ettei semmoisen jutun jälkeen voi ihan hetkeen palata yhteen... Ja muutenkin.

- Mitä "muutenkin"?

- Ei mitään... Mutta täytyy myöntää että oon mäkin ikävöinyt sua hitusen... Oli se nimittäin ihan vitun siistiä aikaa. Rivari, boheemius, poltteluillat kaveriporukalla, lenkkeillä yhdessä Olvin kanssa, käydä yhdessä kaupassa...

Joonas alkoi poissaolevan näköisenä luettelemaan kivoja asioita mitä oltiin yhdessäolomme aikana tehty. Olin lähellä purskahtaa itkuun.

- Miksi ei...

- Mun pitää vaan vähän miettiä...

Sitten Joonas vilkaisi seinäkelloa ja totesi:

- Mun pitää varmaan heittää sut pikkuhiljaa kotiin. Oon luvannut lähteä parin tunnin päästä kahville Helmin kanssa ja mun pitäis hoitaa pari juttua ennen sitä...

Kotimatkalla tuijottelin ulos ikkunasta ja purin huulta jotten olisi itkenyt. Olvi työnsi päänsä penkkien välistä ja kerjäsi rapsutusta. Tajusin etten edes tiennyt milloin näkisin sen seuraavan kerran ja jo pelkästään se ajatus oli murtaa mut.

Kotipihalla halasin pitkään sekä Olvia että Joonasta. En tiennyt oikeastaan yhtään mitä olisi pitänyt ajatella. Olvi ei meinannut suostua menemään autoon kun se tajusi etten mä tulisi mukaan. Kovetin itseni jotten olisi katsonut perään kun Joonas ajoi pois pihasta.

Vasta hississä vapisin ja itkin äänettömästi, tajusin että vaikka mulla oli vaikka mitä juttuja ollut Joonaksen vankilassaoloaikana ja sen jälkeen, olin koko ajan kaivannut vain sitä. Sen vahvoja käsivarsia ympärilleni, sen pohkeeseen tatuoitua lohikäärmettä ja vatsan yli kulkevaa latinankielistä sanontaa. Sen lapsekkaan hulluja päähänpistoja, tapoja kukkua kanssani yöt ja nukkua päivät. Sen omanarvontuntoa ja sitä että sillä oli huolettomuudestaan huolimatta selkärankaa ja tarvetta pitää omissa ja minunkin toimissa edes joku roti. Viisikielinen kitara, pikkuporkkanat joita se aina napsi hulluna... Jopa se kun se saattoi lähteä Zorron kanssa säätöreissuille jotka kestivät monta päivää. Ja lisäksi se leipoi taivaallisen hyvää mansikkapiirakkaa.

Avatessani oven Jeremias ja Mona olivat eteisessä vastassa ja katsoivat mua kysyvästi. Jompikumpi niistä oli avannut Joonakselle oven aamupäivällä ja tahtoivat kovasti tietää missä mentiin.

- Mä en halua puhua, murisin ja marssin huoneeseeni takki päällä ja kengät jalassa. Istuin sängylleni ja vaan vollotin ikävääni.

Vartin verran yhä takki päälläni paruttuani Mona koputti oveen ja vastausta odottamatta tuli sisään.

- Mitä ihmettä se sulle sanoi ku oot tollanen? se ihmetteli. Se istui mun viereen sängylle ja halasi kovaa. - Voi meidän pientä reppanaa...

- Älä lässytä mulle! Mä olen ihan kunnossa.

- Vitut. Sä olet ihan valkoisissa karvoissa. Oliko Joonaksella Olvi mukanaan?

- Oli... Se on lihonut kamalasti. Se saatanan ämmä ylisyöttää sitä eikä varmaan edes jaksa lenkittää sitä kunnolla. Ja karvaakin lähtee näin paljon ja...

- Sä et siitä huolimatta ole noin hajalla sen takia että ex-anoppis ylisyöttää sun koiraa, Mona arveli.

- Mä en oikeasti jaksa nyt puhua, nurisin.

- Mikä siellä on hätänä? Jeremias huuteli oven takaa. - Tarviiko Maura savut?

- En vittu saatana vitun kusipää runkkari!

- Okei, okei, anteeks... Tosin kyl ne vois sulle olla ihan passelit kun oot noin kärttyinen.

- Haista paska!

Mona tuijotti mua silmät pyöreinä.

- Mikä helvetti sulla on? se kysyi. - Sanoiko Joonas sulle että sun pitää lopettaa polttelu jos tahdot sen takas?

- Ei, vastasin. - Olisikin sanonut. Että mulla olisi joku keino saada se takaisin.

- Jaha, Mona lausui ja maiskautti suutaan osoittaakseen että oli ymmärtänyt ongelman. - Mutta haluatko edes sitä takaisin?

- Se on maailman kultaisin mies joka meni mun takia vankilaan, parahdin ja purskahdin uudelleen itkemän.

- Mutta se on muuttunut vankilassa ja sen takia et voi enää viettää sen kanssa elämää tavalla joka on ollut sun viimeiset kymmenen vuotta, Mona huomautti. - Et voi ottaa rennosti ja pitää kivaa.

- Onks tää enää niin kivaa? ärähdin. - Mulla ei ainakaan ole kivaa. Haluan lopettaa. Haluan pois, haluan ulos, haluan töitä, haluan kunnollinen elämän.

Mona kohautti olkiaan ja näytti hämmentyneeltä.

Viimeisen kymmenen aikana en ollut ikinä harrastanut "yhyy me käytetään huumeita" -parkumista. Olin aina ollut lähinnä sitä mieltä että kohtuuden rajoissa mikään ei ollut vaarallista. Okei, pään työntäminen tuulettimeen tai syanidin syöminen ehkä.

Olin yläasteella herättänyt pahennusta käyttämällä huumeväittelyissä "kannabis on kasvi ja kasvi ei voi olla laiton" -argumenttia ja opettaja oli lähettänyt mut kuraattorille. Ne sanat mitä päästelin suustani istuessani siinä sängylläni takki päällä eivät tuntuneet omilta.

- Ehkä sun sitten kannattaa hankkia töitä, Mona ehdotti. - Mutta jostain syystä ajatus susta streittarina on kieltämättä hitusen... outo. Mut ehkä sä pystyt siihen, meistä huolimatta...

Mona oli juuri saanut lauseensa loppuun kun ovikello soi ja hetken päästä kuului Pinkin ääni ja kilinää muovikassista.

- Okei, sä et selviä, Mona puuskahti.