Prologi

Hetkittäin.

Hetket pitkittäin.

Pitkät hetket päällekkäin,

hetki päätä

säälittää hetkittäin.

Tiedättekö tunteen mikä iskee sillä hetkellä, kun tajuaa olleensa subjektina lauseessa jonka verbi johti tuulen kääntymiseen?

Mulla oli aavistus tuulen kääntymisestä kun Joonaksella oli toista päivää kännykkä pois päältä.

Varmuus tuli vasta sillä hetkellä kun avasin kotimme ulko-oven. Jo eteisessä huomasin että asunto oli läpikotaisin pengottu.

- Mä en voi mennä tänne... Mä en voi...

- Kokoa ittes nainen. Älä kato ympärilles, ota tavaras ja mennään...

- Missä Olvi on? Onks ne paskiaiset vieneet Olvinkin? Mitä helvettiä?

Säntäilin ympäri kaksiota. Mut tavoitettiin keittiöstä, koura tarrasi päähäni semmoisella voimalla että luulin rastojeni repeytävän irti.

- Rauhoitu! Tolla riehumisella sä et muuta mitään! Se koira on nyt pienin sun ongelmista. Kerää tavaras niin mennään!

Nielin kyyneliä, olin kaksi vuorokautta porannut siihen malliin että se oli yllättävän helppoa, niitä ei tainnut enää olla edes jäljellä itkettäväksi.

- Eiks olis järkevintä mennä vaan antautumaan?

- ”Antautumaan”, missä helvetin haavemaailmassa sä elät?

- Tää on kaikki mun syytä...

- Sun syytä on kohta mun hermoromahdus jos ei aika pian poistuta tästä kuumottavasta kämpästä!

- Mulle laitetaan haku päälle ja...

- Helvetti! Tärkeintä ei oo nyt se kuka on syyllinen, vaan se kuka jäi kiinni!

- Eiks tässä kaaoksessa oo sulle tarpeeksi kiinni jäämisen makua?!

Tukastani kiinni pitävä käsi nytkähti siihen malliin että käden omistajan selkeästi teki mieli pamauttaa pääni astiakaapin oveen, mutta viime hetkellä rauhaarakastava kotikasvatus kolkutti takaraivossaan ja liike jäi puolittaiseksi.

- Okei. Okei, mä kerään tavarani, sitten lähdetään menemään. Okei...

Jäin mielipuolisesti hokemaan sanaa ”okei” samalla kun kävelin ympäri raiskattua kotiani ja listasin päässäni asioita joita mahdollisesti tarvitsisin mukaan määrittelemättömän pituista evakkoani varten. Kymmenessä minuutissa olin kerännyt kaiken mielestäni tarpeellisen kahteen muovikassiin, olin valmis hyvästelemään kotini, joka tuntui sillä hetkellä myllätyltä rikospaikalta.

                      Hyvästeille ei kuitenkaan jätetty aikaa vaan mut raahattiin kädestä pitäen ulos, istutettiin autoon, ovi lyötiin kiinni.

Loppukesästä mielenterveyskeskuksen kriisityöryhmä sai asiakkaakseen Maura Mäkipaakan.

Taas.

Ihme että ne edes ottivat asiakkaakseen. Edellisiltä hoitosuhteilta peräisin olevissa potilaskertomuksissa kun oli kohtalokas maininta kannabiksen säännöllisestä käyttämisestä, olin niiden silmissä siis A-klinikalle kuuluva narkomaani, en mielenterveysongelmainen.En vaikka mut sinne toimittanut huolestunut kämppäkaveri oli sitä mieltä että eronjälkeinen masennukseni oli paisunut niin sairaalloisiin mittakaavoihin, ettei mua auttaisi enää muu kuin sairaalajakso.

” Mauralla on aina ollut aika vaikeaa oman päänsä kanssa, siellä papereissa varmasti lukee...! ” Jeremias meuhkasi ensimmäisellä istunnolla minne se puoliväkisin tunki mukaan.

Ne paperit olivat aika karua luettavaa.

Sopeutumisvaikeudet, syömishäiriöt, muistihäiriöt, masennus, vaikea masennus, maanis-depressiivisyys, lievä (tai ei niinkään lievä) narsismi...

Niinkutsutulta aikuisiältä olevissa papereissa mainitaan lähinnä ”työtön, asenneongelmainen, kouluttamaton, sossupummi, vaikeat välit vanhempiin, kykenemättömyys sitoutua... ”

Mutta koska eronjälkeiseen masennukseeni johtaneen eron syyt olivat päihteidenkäytössä ja siitä seuranneista ongelmista Suomen lain kanssa, ei ongelmieni kuuntelu ollut heidän heiniään. Sairaalapaikkaa mulle ei heruisi ennenkuin olisin ollut selvä senpituisen ajan ”että pystytään varmasti sanomaan että oireet ovat oikeaa masennusta eikä vieroitusoireita. ”

” Onkos sulla mitään harrastuksia muuta kuin pilvenpoltto ja käyttäjäkavereiden kanssa pyöriminen? Jotain mitä voisit koettaa tehdä sen sijaan että vedät päätäsi sekaisin? ” kysyttiin toisiksi viimeisellä kerralla jonka ne suostuivat kai lähinnä säälistä antamaan ennenkuin olisi pitänyt alkaa käydä klinikalla pissaamassa purkkiin terapian ehtona.

Meninpä sitten lipsauttamaan että ”kirjoittaminen”.

Joo, olin kirjoittanut kirjaa pentuna. Kukapa pentu ei olisi?

Tykkäsin kirjoittaa päiviä ja asioita ja ajatuksia ylös, koska muuten unohtaisin kaiken silmänräpäyksessä. Tykkäsin muistella.

” Sulla on varmasti tosi mielenkiintoinen elämä taustalla ja osaat kirjoittaa... ” (miksi terapeutit pitävät aina kirjoitusharrastusta merkkinä siitä että OSAA kirjoittaa? Hyvinhyvin harva kirjoittamista harrastava oikeasti osaa) ” Ala kirjoittaa kokemuksiasi lopettamisen myötä ylös! ”

(missä helvetin välissä muka väitin että olisin missään vaiheessa lopettamassa pilvenpolttoa, mä vaan halusin päästä puhumaan niistä tuntemuksista mitä avokin joutuminen vankilaan herätti, en tekemään suurta ja mullistavaa elämänmuutosta...)

Kotimatkalla mietin, että voisi ehkä kokeilla. Ei lopettamista vaan kirjoittamista, pitkästä aikaa.

Illalla poltin savut, tuskailin kaksi tuntia edessäni valkoinen paperiarkki, bongi ja lyijykynä ja sain lopulta aikaan ajatuksen polttelun lopettamisesta, kirjoittamisen aloittamisesta ja lauseen:

” Kirjoittaminen on vähän niinkuin sauhut.

Terveellisintä olla kokonaan ilman jos on tarjolla vain paskaa. ”