5. luku

Askel 5: Leikitään elämää, elämä on paskaa huumetta

Rappioputkeni jatkui ties kuinka monetta päivää, ja sen melkein onnistui katkaisemaan yllättävä juonenkäänne.

Kävipä nimittäin eräänä niistä kovin toistensa kaltaisista illoista niin että Jeremias tahtoi lähteä Tanen kanssa viettämään "puhdasta poikien iltaa" eli siis ilman mua eli siis syömään sieniä ja häröilemään.

- Sä olet ollut niin epätasapainoisella tuulella viime aikoina että amputoin mieluummin oman käteni ruosteisella fileerausveitsellä kuin annan sun syödä psykedeelejä, oli sen kommentti kun vinguin ja valitin tylsyyttä ja yritin saada sen ottamaan mut mukaan.

                      Kun Jeremias oli lähtenyt, päätin että jos kerta lähdetään sille linjalle että käydään sukupuolia jaottelemaan, niin voisinhan minäkin sitten viettää tyttöjeniltaa jonkun tyttökaverin kanssa. Vaihtoehtoja ei ollut paljon, soitin Mona Borschnakovalle. Sille ainoalle tyttökaverille, ainoalle jonka saatoin oikeasti ja vilipittömästi laskea todelliseksi ystävättäreksi.

Mona asui venäläisen äitinsä kanssa meidän naapurissa Satamakadulla. Leikittiin yhdessä pihapiirissä ja oltiin samassa tarhassa. Tutustuttiin kunnolla ala-asteen loppupuolella kun muutimme Launon kanssa takaisin Savosta Kotkaan, Maura ja Mona, ”kaksi ämmää”, tunnettin niistä ajoista eteenpäin totaalisena friikkikaksikkona.

Yläasteelle siirryttäessä Monalla oli irokeesi ja lävistyksiä, siitä ei pitänyt oikeastaan kukaan meidän koulusta mutta ei sitä kukaan uskaltanut kiusatakaan. Mulla oli pitkä tumma tukka, joka oli melkein aina levottomassa takussa ihan vain vittuiluna niille jotka olivat mua ja Launoa ala-asteella nimitelleen ”likaisiksi maalaisjunteiksi” savolaisten juuriemme takia.

Tyttö saapui meille sunnuntai-iltana, asiaankuuluvasti mukanaan mäyräkoira kaljaa ja muutama gramma kukkaa. Naposteltiin juustonaksuja ja porisutettiin bongia ja tilitin päätöksestäni lopettaa sen.

- Jaa, Mona totesi ja näytti pohtivaiselta. - Joonas?

- ...siksi että jos en sitä takaisin saa niin mun on jatkettava elämää. Ja tahdon vaihteeksi jatkaa elämääni kunnollisten miesten kanssa. Päästä vähän pois tästä ihme sähellyksestä mitä on ollut viimeiset kymmenen vuotta.

- Eikö Joonas muka ollut kunnollinen mies kun te tapasitte?.

Joonas oli tavatessamme seitsemäntoistavuotias rillipäinen laiha pitkätukka joka soitti viisikielistä kitaraa, ei ollut edes suudellut tyttöä sitten esikoulun pusuhipan, laimensi kotibileissä salaa kaljansa vedellä, yritti iskeä veljeäni ja omasi laitosmaisen tiukat kotiintuloajat.

En olisi varmaan edes kiinnittänyt sellaiseen huomiota ellei se olisi ollut Jeremiaksen lapsuudenkavereita.

Jeremias oli usein vitsaillut silloisen kämppiksensä Tonin kanssa Hintti-Jontusta joka ahdisteli Launoa tekstareilla ja saisi sydänkohtauksen nähdessään tissit muualla kuin piirretyssä japanilaisessa kissanpentupornossa.

Sitten eräänä perjantai-iltana eräissä teinibileissä kiinnitin huomioni yksin keittiön nurkassa mököttäneeseen reppanaan.

- Mene pitämään sille seuraa, Jeremias virnuili. - Varo ettei se säikähdä kun tajuaa että sä ootkin tyttö.

- Okei, nyt sä tulit tappamaan mut, oli ensimmäinen asia minkä Joonas sanoi mulle. Eikä se sitäkään sanonut suoraan mulle vaan tuolinjalkaa tuijottaen.

- Toi oli omituisin keskustelunavaus ikinä.

- Joo mut et sä oo Mäkipaakka?

- Menee vielä oudommaksi.

- Sä tulit sanomaan että jätä Launo rauhaan vitun hinttari.

- Ei kyllä ihan niinkään.

Veljeni seksuaalisen suuntaumuksen ansiosta mulla ei ollut mitään homoja vastaan, ainoastaan joskus teini-ikäisenä vähän ärsytti kun ylikiimainen veljeni lähenteli humalassa miespuolisia kavereitani. Musta Joonaksen mielipuolinen ihastus kaksoisveljeeni oli vaan söpöä ja sen lähettämät "ahdisteluviestit" olivat suorastaan sydäntäsulattavan hempeitä.

Virnistin pojalle kauneimman mahdollisen humalaisen hymyni.

Avasin ikkunan ja kiipesin ikkunalaudalle istumaan.

- Täällä saa vissiin polttaa sisällä? tiedustelin ja vastausta odottomatta sytytin tupakkani. - Vaikka en mä kyllä ymmärrä mitä sä siinä velipojassa näät. Ootko sä muuten koskaan polttanut pilveä?

Hämmästyin kun se sillä hetkellä uskalsi ensimmäistä kertaa katsoa mua, huomasin että sillä oli pienet, mitäänsanomattoman harmaat, eksyneen näköiset silmät, ja hämmästyin siitäkin että vastaus olikin kyllä, oli se joskus joidenkin nörttikavereidensa kanssa maistanut marisätkää.

- No ei sussa sitten mitään vikaa ole. Mutta sitä veikkaan ettet kyllä takuulla ole koskaan vetänyt viskikännejä!

Juotin Joonaksen ensi kertaa kunnon känniin sinä iltana. Sosiaaliseen humalaan päästyään se heitti yhtäkkiä:

- Saanko mä joskus valokuvata sua?

- Täh?

- Niin siis valokuvata. Mä harrastan kuvaamista ja sulla on tosi mielenkiintoiset ja kiintoisat kasvot.

Nauroin mutta myönnyin, annoin numeroni ja sovittiin tapaavamme.

Ja sain sen sinä iltana myös uhmaamaan äitiään ja menemään neljä tuntia myöhässä kotiin.

No, Joonaksen äiti tosin kosti sen paljastamalla Jeremiaksen tukiasuntovalvojalle että sen asunnossa oli ollut alaikäisiä ryyppäämässä.

Kuitenkin niiden bileiden jälkeen alettiin Joonaksen kanssa pyöriä yhdessä, käytiin kahvilla ja se sai valokuvata mua. Sanoin kaksi viikkoa jonkin sortin juttuna olleelle Jeremiakselle että tämä ei toimi, ei  vaikka se oikeasti toimi ja vielä hemmetin hyvin ja olin ehtinyt hehkua Monalle etten tulisi koskaan löytämään toista niin täydellistä miestä.

Joonas oli suloinen, se esitti olevansa kiinnostunut kun selitin sille hämärää menneisyyttäni ja sähläyksiäni, se jaksoi hymyillä ja esittää kuuntelevansa vain siksi että olin siitä niin käsittämättömän söpö selittäessäni.

Yhdessäolomme aikana Joonas sai lihasmassaa, lihoi, lakkasi pyörimästä nörttien kanssa, hankki tatuointeja ja lävistyksiä, alkoi tupakoida, käyttää piilolinssejä, vetää viskikännejä, polttaa pilveä, vein sen poikuuden ja hankin sille ensimmäiset väärennetyt paperit. Kuukautta ennen kuin se täytti yhdeksäntoista, se joutui vankilaan. Joo, oli se kunnollinen mies kun me tavattiin. Minä vaan pilasin sen.

- Nyt sä taas unelmoit.

- Enhän. Se on tää savu. Saa mietteliääksi.

- Aivan. Mites se Joel?

Joel oli nuoruudenkaveri yhdeksän vuoden takaa ja ensitapaamisesta lähtien päädyttiin usein säätämään jotain ollessamme sinkkuja

Tosin. Toisinaan saatoimme olla myös pitkäsoittoja.

Kolme kertaa yritettiin keskenämme jotain seurusteluntapaista.

Joka kerta se oli mennyt enemmän tai helvetisti enemmän tylyllä tavalla päin helvettiä.

Viimeisin kerta oli vuosi takaperin kun surin Joonasta mutta halusin päästä elämässä eteenpäin, mutta surin yhä liikaa, ahdistuin uudesta suhteesta niin paljon että yhtäkkiä vaan lakkasin soittamasta ja vastaamasta puheluihin.

- Miksi? Se ei vastaa jos soitan...

- Se on "hyvä ihminen", Mona virnisti. - Ja mä saan sen vastaamaan.

Mona tarttui luuriin ja järjesti mulle treffit keskiviikoksi.

Keskiviikkoaamuna juoksin pitkin asuntoa hysteerisinä stressipallona.

- Ootko sä kiskonut piriä vai mikä vittu sulla on? krapulainen Jeremias murisi sohvalta, tumppasi katkenneen tupakkansa kukkaruukkuun ja napsautti Voicen päälle telkkarista.

- Treffit, härregod!

- Aii. No tuskin se tulee tänne ennen iltaseitsemää. Voisi kai sitten vaikka säätää niitä parempia sieniä ja putsata bongin sen kunniaksi... juustoakin vois ostaa...

- Vittu. Nää on treffit ei-hiisaajan kanssa. Kunnon kansalaisen! Käy töissä eikä pummi sossusta. Ja jos tullaan tänne yöksi, sä et pauki huoneeseen ja tarjoa äijälle paukkuja...!

- Ei oo mun syy että sun unelmies poikamies ottaa kesken fantastisen puksinnan imut bongista...

- Se oli älyämpäri ja ne yhdet imut sitten kestivät aamukahdeksaan ja siinä paloi vitonen!

- ... älä muuten sano että se on Joel?

- Mitä sitten jos on?

Jeremias hörähti, ryysti kahviaan ja ratkesi nauramaan.

- Vai että Kaunis Poika.

- Miksi susta aina kaikki muut on homoja paitsi sä?

- Koska kaikilla muilla on krapula mutta mä olen ainoa jonka darrariesana on hysteerinen kämppis.

 - Ei sulla sattuis olemaan yhtä röökiä? Mulla oli yks jonka löysin viime yönä humalassa rapusta liiskastuneena ja ylikäveltynä ja märkänä. Ajattelin että se on kuivunut aamulla ja poltin viimeisen kunnollisena. Laitoin tupakan patterille ja kas, aamulla huomaan että se on katkennut...

- Joo joo, ei draamaa... Mut luuletko että meistä vois tulla jotain?

- Sä kysyt tota multa vittu taas. Ja usko jo että mä en ole ennustaja. Mee nyt vittu meikkaamaan tai jotain että mä pääsen kattomaan pornoa...

Likosin suihkussa yli tunnin ja Jeremias kävi vartin välein oven takana raivoamassa vesilaskusta ja kosteuteen homehtuvista kannabiskasveista.

Pesin hiukset kahdesti, harjasin hampaistani kahden viikon hasisjäämät, sheivasin seksikkään rappionaisen säärikarvasänkeni, käytin hammaslankaa, kasvonaamioita, jalkaraspia ja siinä vaiheessa kun karjuin kylppärin ovelta Jeremiakselle että missä mun selluliittivoiteeni on, se uhkasi soittaa ambulanssin.

Puolenpäivän jälkeen Zorro tuli käymään korjaussarja mukanaan. Pojat pelasivat korttia ja ryypiskelivät keittiössä, haisivat pahalta ja piereskelivät kun tulin föönaamasta tukkaani.

Molemmat vilkaisivat ensin nopeasti ja mukahuomaamattomasti niinkuin aina tullessani suihkusta. Tällä kertaa ne jäivät tuijottamaan.

- Öö...

- Pitsiset alusvaatteet? Minne jäi reikäiset bokserit?

Teki mieli kysyä olisinko voinut liittyä aamuiseen kalsarikännäysrinkiin, mutta kovetin itseni, väläytin Jeremiakselle keskaria ja marssin huoneeseeni.

2003, paskaista, kylmää, paskaista, kylmää...

Nukuin viime yön toppatakki päällä. Palelin silti. Mona tuli istumaan iltaa, ainakin kaljat pysyi kylminä. Se tarjosi savut, silläkin oli toppatakki, se ei halunnut jäädä yöksi, jäin yksin.

Niin vitun yksinäinen olo nykyään.

Launo on saanut lukiossa uusia kavereita, mä jumitan paskaisessa, kylmässä ja märässä läävässä.

Joskus en kestä, menen Joelille, meikkaan ja käyn koululla suihkussa, siellä tulee lämmintä vettä.

Ahdistaa. Kaksoiselämä.

Kun Monan porukat on poissa, saan nukkua niiden sohvalla. Hävettää olla pummi.

Kun mulla on hame, sukkahousut ja hiukset ojennuksessa, tunnen itseni maskeeratuksi.

Puoli kahdelta olin saanut meikattua ja valittua vaatteet, joita valitsin puolitoista tuntia parkumalla ja kriiseilemällä puhelimitse Monalle.

Korjaussarjaseurueeseen olivat liittyneet Pinkki ja Vili (jonka pelkäsin suunnattomasti löytäväni aamulla sohvalta tai sängystäni) ja pullo leijonaa.

Pinkki selitti tisseistä ja Vili katkon mulkuista hoitajista.

Porinaa ja pulputusta keittiöstä alkoi kuulua ekaa kertaa varttia yli kaksi kun Tane oli saapunut.

Jo siinä vaiheessa Pinkki itki ja möykkäsi sitä kuinka Toni-vainaa oli ollut erottamaton osa porukkaa ja jokainen reissu olisi ollut tuplasti hauskempi jos Toni olisi ollut vielä messissä.

Sen jälkeen en ole tykännyt vuodenvaihteesta, vihasin talven hajua

Muistissani on liian tuoreena sen vuoden ensimmäinen päivä, joka paikassa lojuu rakettien keppejä, ilmassa tuoksuu ruuti mutta jotenkin tuntuu puhtaalta ja kevyeltä.

Juot aamukahvia rauhallisen peltomaiseman ympäröimänä, poltat tupakkaa...

Löydät kaverisi saunamökistä hirttäytyneenä.

Tonin kuolema ei tullut kenellekään yllätyksenä.

Oikeastaan oltiin vaan kolme-neljä vuotta odotettu kauhulla sitä puhelua missä meille kerrotaan että Toni on kuollut.

Ei vaan oltu varauduttu siihen että me itse jouduttaisiin löytämään se ja ottamaan se alas.

Toni oli kiertänyt lasten- ja sijaiskoteja viisivuotiaasta asti.

Masennus ja syömishäiriöt, ja alusta asti sen ongelmiin vastaus oli ollut kasa lääkkeitä.

Se yritti päästä osastohoitoon, mutta se lähetettiin aina kahden viikon päästä kotiin mukanaan uusi kasa lääkkeitä.

Peruskoulun jälkeen se ei pystynyt käymään mitään ammattikoulua tai lukiota, kaikki se joutui aina keskeyttämään koska ei masentuneena vain jaksanut nousta aamuisin.

Muutto Jeremiaksen kanssa tukiasuntokämppiksiksi, alkoi seurustella ihanan tytön kanssa ja näytti että sen elämä meni hyvin.

Reilun vuoden päästä sosiaalitoimisto lakkasi maksamasta Tonille tukia koska sillä ei ollut koulutusta eikä riittävää näyttöä kyvyttömyyteensä kouluttautua.

Se leimattiin tyhmäksi laiskaksi lusmuksi.

Ihana tyttö jätti Tonin, sen maailma musertui eron takia.

Ei odotettu hyvää kun se vihdoin ja viimein hyväksyttiin toiseen kaupunkiin musiikkilukioon minne se oli aina tahtonut, se esitti surkeasti olevansa riemuissaan.

Me oltiin sen perhe, kaikki ystävät, ainoat jotka sillä oli ja se muutti neljänsadan kilometrin päähän meistä ja yhteydenpito jäi kovin vajaavaisesti.

Välillä se soitteli ja kertoi että sillä oli uusi muija ja paljon uusia kavereita, alkoholi virtaa ja elämä maistuu mutta jokainen meistä tiesi että se valehteli.

Uudeksivuodeksi Toni kutsui kaikki kaverinsa mökkipippaloihin, saunottiin, juotiin, pössyteltiin, pelattiin korttia ja uitiin avannossa.

Pinkki oli ostanut kaikille joululahjat koska ei oltu koskaan vietetty yhdessä joulua.

Launo väsäsi pihalle juhannuskokon ja Jeremias ja Joonas askartelivat ystävänpäiväkortteja.

Seuraavana aamuna Toni oli hirttänyt itsensä saunamökin pukuhuoneessa.

Ruutupaperilla humalaisen käsialalla.

" Olin onnellinen yhden kerran ennen kuolemaani. "

Hautajaisissa näin Joonaksen kahden poliisin seurassa, se katsoi mua nopeasti ja pyysi anteeksi että sen on pakko mennä.

Monet Joonaksen kavereista joihin olin tutustunut yhdessäolomme aikana lakkasivat puhumasta mulle, Launo muutti toiseen kaupunkiin opiskelemaan viittomakielen tulkiksi, sain häädön ja Zorrolle tuli postissa kirje jossa sitä syytettiin satunnaisen alaikäisen tytön seksuaalisesta hyväksikäytöstä.