Ojenna kätesi?

Viimeisen version puhtaaksikirjoittamisessa mennään nyt luvussa 19. Oon myös kunnostautunut eteenpäin menemisen suhteen pienen luovan tauon jälkeen ja hyvä flow on päällä koko ajan. Tarina on muutamaa himassa eristäytyneenä vietettyä kirjoittamispäivää vaille valmis, yhdeksän lukua vielä työstettävänä. (Mutta se taas ei kerro yhtään mitään aikatauluista...)

Tähän asiaan liittyen ajattelin kysäistä että löytyykö lukijoista paria-muutamaa kuka ois innokkaasti halukas esilukemaan läpi valmiin stoorin ennen kuin se lähtee eteenpäin? Ja haukkumaan mut pystyyn niistä kohdista joista ei pidä, pitämään muutaman aivoriihipalaverin ja jeesimään henkisellä tasolla (miksikään haamukirjoittajaksihan siis ei tarvitse ryhtyä) hiomaan Yömyssyjä kohti täydellisyyttä. HUOM: Tässä tehtävässä pääsee isosti vaikuttamaan siihen millainen käsikirjoitus sinne kustantamoihin sitten lähtee eli luottamushommia ois tarjolla!

Paiskaa kommenttia tai huutele FB:ssä jos kiinnostuit :)

-Piis-

~SisMa

32. luku

(Mona)


- Mitä luulet, pitäisikö Mauralle tarjota savut? Zorro kysyi kun oltiin puolivälissä matkaa ajamassa kohti paikkaa mistä meidän oli määrä poimia Joonas kyytiin.
- Eiks se ois aika vastuutonta? aprikoin. - Meinaan että mitä jos se ei olekaan kunnolla vielä toipunut ja pamahtaa uudestaan joidenkin harhojen valtaan?
- No ainakin sillä on turvallinen ympäristö siihen, Zorro hekotteli. - No tsekataan eka että kuinka selkeältä se vaikuttaa ja tehdään päätös sitten.
- Vaikka niin...

Saatoin vain kuvitella miten Maura sairaalassa pomppi parhaillaan pitkin seiniä jännityksestä, mua itseänikin jännitti.

- Ootko ihan varma että Joonaksen toimittaminen sen läheisyyteen on fiksua? kysyin ja samalla laitoin radion päälle keventääkseni tunnelmaa. Laitoin saman tien mutsin Sputnikin vaihtoon, Nrj:kin kuulosti paremmalta vaihtoehdolta kuin se.
- Mikset voinut jättää Sputnikia? Zorro marisi. - Ja kyllä mä uskon että jos ne kaksi nyt tällä kertaa saisi sovinnon tehtyä.
- Mulla on silti kutina että syyllistytään nyt tässä johonkin hirveään, jupisin. - Oliko se tästä oikealle?
- Jep... Tuollahan se Joonas jo seisookin.

Jostain syystä huomasin vetäväni syvään henkeä. Joonaksen näkeminen hermostutti mua, viimeisen Mauralle tekemänsä temppunsa jälkeen mua ei erityisemmin huvittanut olla sen kanssa tekemisissä ja ihmettelin miksi Maurakaan halusi.

- Moro, Joonas huikkasi avatessaan oikeanpuoleista takaovea. Sillä oli oikeasti joku kimppu keltaisia kukkia kainalossaan. - Mä ajattelin että tykkääköhän Maura näistä? Te varmaan ne toisenlaiset kukkaset ootte jo hommanneet...
Totesin mielessäni että Joonas näytti hyvältä, ehkä se oli yksi suurimmista syistä miksi Maura kaikesta huolimatta tahtoi olla väleissä sen kanssa.

- Maura vihaa keltaista, Zorro naurahti. - Mutta kaipa se arvostaa elettä. Mitäpä kuuluu?

Pojat aloittivat kuulumistenvaihtopälätyksen, minä keskityin ajamiseen. Aamuisten savujen jäljiltä pää oli edelleen hieman jumissa, olin nukkunut ennen lähtöä pari tuntia selvitäkseni mutta silti tuntui että jos poliisi olisi pysäyttänyt ja lyönyt tikkarin suuhun, olisi elämäni ajokortillisena ollut hyvin pikaisesti siinä.

Zorro ja Joonas höpisivät höpisemästä päästyään, vaikka niillä oli melkein kymmenen vuotta ikäeroa, ne olivat aina tulleet loistavasti juttuun. Zorro ei pitänyt Joonasta kakarana, eikä Joonas Zorroa aivonsa pilalle poltelleena kehäraakkina.

- Mitä jos se lyö mua? Joonas kysyi yhtäkkiä.
- Kyllä sä nyt yhden kiukkuisen Mauran hoitelet, Zorro hymähti.
- Luuletko?

Muistin elävästi kun ensimmäisen kerran näin Mauran ja Joonaksen riitelyn menevän fyysiseksi. Oli juhannus vuonna 2007, olimme porukalla niillä juomassa ja saunomassa. Seurueeseen kuului minä, Zorro, Toni, Jeremias, Launo, sekä jostain syystä myös Petra ja Maiju, ja tietenkin isäntäpari, jotka alkoivat tiuskia toisilleen kun Maura oli juonut Joonaksen viimeisen greippilonkeron. Äänenvoimakkuus kasvoi kasvamistaan ja rakastavaisten toisistaan käyttämät nimitykset muuttuivat yhä häijymmiksi. Päänaukomisen ohessa Maura kumosi viinashotteja, mikä arvatenkan ei tehnyt siitä yhtään leppoisampaa. Siinä vaiheessa kun Joonas kutsui avovaimoaan koko kylän yhteiseksi savuhuoraksi, Maura nappasi pöydältä tuopin ja heitti sen Joonasta kohti; jolloin Zorro puuttui tilanteeseen ja ehdotti että Maura lähtisi takapihalle rauhoittumissavuille. Kun kaksikko palasi sisään, Joonas oli ovella vastassa ja löi Mauraa boolimaljassa olleella soppakauhalla. Ennen kuin me muut oltiin kunnolla edes tajuttu mitä tapahtui, oli pieni vihainen nainen paiskannut avomiehensä seinää vasten ja napannut käteensä kynsisakset joita käytettiin kukan pilkkomiseen, ja painoi niitä Joonaksen kaulavaltimoa vasten. Maura oli puolitoistametrinen ja painoi vain reilut viisikymmentä kiloa, mutta silti tarvittiin Toni, Zorro ja Petra repimään se irti Joonaksesta.

- Ei sillä oo mitään syytä lyödä, sähän pelastit sen, totesin.
- Joo, mutta se ei muista siitä mitään, Joonas huomautti. - Se saattaa olla yhä siinä uskossa että se olin mä joka sitä puukotti.
- No niin tai näin, sulla on kolmekymmentäkaksi kilometriä aikaa päättää uskallatko tavata sen, Zorro ilmoitti. - Voit sä odottaa autossakin. Kaikki radiokanavat kuuluu ja hansikaslokerossa on hyvä valikoima venäläistä iskelmää.



(Maura)

Tupakkaparvekkeen puiseen penkkiin oli joku raapustanut " S sydän M ". Saattoi se olla sattumaakin, mutta epäilin suuresti että se oli Santun tekosia. Kaivoin taskusta ruutupaperiarkin jota olin aamupäivällä alkanut täyttää sekavilla sanoilla purkaakseni hermostuneisuuttani. Mua oli kielletty kirjoittamasta tupakkaparvekkeella paloturvallisuussyihin vedoten, mutta se ei mua paljon hetkauttanut. Aurinko paistoi mukavasti ikkunasta sisään muodostaen betonilattialle lämpöisen, valoisan neliön missä oli kiva istuskella.

Tajusin tänään että Joonas ei ole koskaan sanonut, että se jättää mut tai että ollaan erottu. Eli siinä mielessä jotenkin typerän teinimäisest ajatellen ollaan kai yhä yhdessä. Mikä on sinänsä aika ikävä ajatus, koska jos ollaan seurusteltu koko tämä aika niin oon pettänyt sitä aika monta kertaa. Joel ja ne kaksi niinsanottua seurustelusuhdetta mitkä meillä oli, ne pari Jeremiaksen kaveria silloin ensimmäisenä kesänä ja jopa Jeremias. Niin ja se baaripoka, mikä sen nimi nyt olikaan, Mikko? Ja Tane ja Linda. Okei, olen melkoinen lutka, siinä taisi olla pieni totuudenjyvänen kun se silloin joskus kutsui mua budihuoraksi. Koska en mä niiden Jeremiaksen ääliökavereidenkaan kanssa olisi sänkyyn mennyt jos ne ei olisi tarjonneet mulle niin avokätisiä kukkasavuja.
Onko pilvenpoltto vienyt multa itsekunnioituksen? Niinkuin Steen1 sanoi siinä yhdessä biisissä, "Elämän tarkotus on vaan huumausaine". Oon joskus epätoivoisimpina ja köyhimpinä aikoina ollut valmis tekemään melkein mitä vaan savuista, siis savuista, kannabiksesta, johon ei valistuneempien valistajien mukaan voi edes jäädä koukkuun. Mitähän mä siinä Santussakin näen, onhan se hyvännäköinen mutta syvimmässä alitajunnassani on ääni joka huutaa vaan että: " Kotikasvattaja, Maura pokaa siitä itsellesi kotikasvattaja niin sulta ei lopu savu ikinä. Ja mikäli loppuu niin seuraavaa kehiin vaan. "


Muistan kun joskus neljätoista-viisitoistavuotiaina kierrettiin Monan kanssa kotibileitä ja se nuoleskeli pari vuotta vanhempien amispoikien kanssa vain saadakseen niiltä viinaa ja pameja, ja kuinka musta tuntui melkein pahalta nauttia päihteitä jotka oli hankittu sillä tavalla. Huomautin Monalle että toi on vaan yhden askeeen päässä prostituutiosta, tai käytännössähän se oli jonkin sortin pussailuhuoraamista. Ja nyt, melkein vuosikymmen myöhemmin, mitä itse tein? Rakastuin douppiin, en mieheen.
Mutta täältä päästyäni meininki tulee muuttumaan. Onhan mulla toimeentulotuki, voisi maksuna mieluummin jaella sitä kuin itseään.

Kuulin etäisesti osaston ovikellon soivan. Vilkaisin kelloa, se oli varttia yli yksi. Mona oli sanonut että saapuisvat puoli kolmen aikaan, tuskin se siellä siis soitteli. Varmaan kahdelta olevan päiväkahvin pullatoimitus, tai pyykkihuolto, tai hoitajat olivat taas kerran tilanneet itselleen pizzaa tai...

- Maura, sulle on vieras. Ja mitä sulle on sanottu tosta paperin tuomisesta tupakointitilaan?

Hämmennyin, en niinkään torumisesta vaan vieraasta. Ehkä Mona oli tapansa mukaan hurjastellut moottoritiellä.

- Tässä nimenomaisessa ruudussa saa parhaan inspiraation, ilmoitin ja taitoin paperin taskuun.
- Me kielletään kohta sulta paperinsaaminen jos ei toi jatkuva sääntöjenrikkominen lopu, hoitaja tuhahti, mutta hymyili vinosti mun jääräpäisyydelle. - Tulepas nyt, nuori mies odottaa sua vierashuoneessa.

" Nuori mies "? Yksi nuori mies? Mua tapaamaan piti tulla kolme ihmistä ja nyt puhuttiin yhdestä nuoresta miehestä? Oliko Joonas tullut yksin?
Sydän jännityksestä pamppaillen astelin kohti vierashuonetta. Tartuin oven kahvaan, painoin sen alas ja...

- Sinä?

Näky ei ollut välttämättä aivan se, mitä olin odottanut. Vierashuoneen sohvalla istui hihattomaan mustaan paitaan ja lökäpöksyihin pukeutunut nuori mies. Pinkki pörröpipo päässään.

- Moi Maura, Pinkki hihkaisi. - Ajattelin ku olin tossa lähistöllä pyörimässä että tulisin moikkaamaan. Sä näytät jo paljon paremmalta ku sillon siellä teholla.

Pinkki oli ensimmäinen konkreettinen kosketukseni ulkomaailmaan ja tuttuihin ihmisiin moneen viikkoon. Se aikaansai mun sisälläni valtaisan kuohahduksen sekalaisia tunteita, ja siitä huolimatta että Pinkki pönötti siinä, ne olivat suurimmaksi osaksi positiivisia. Suljin oven perässäni ja syöksyin halaamaan karvapipoista kaappia.

- Mulla ei ole aavistustakaan että miksi hemmetissä mä teen tämän mutta jumalauta että tuntuu hyvältä halata sua! voihkaisin. - Mulla on ollut niin ikävä kaikkea. Ulkomaailmaa, tuttuja ihmisiä, raikasta ilmaa ja... ja okei, kyllä mulla on ollut ikävä jopa sua.

Pinkki ei ollenkaan hämmentynyt yllättävästä hellyydenosoituksestani, sen sijaan se kiersi paksut käsivartensa ympärilleni ja rutisti kovaa itseään vasten. Se oli varmasti ensimmäinen kerta koskaan kun oltiin halattu selvinpäin. Poika painoi kasvot päälakeeni ja hengitti syvään, kuin se olisi haistellut tukkaani. Ehkä se haistelikin.
Varmaan viisi-kymmenen minuuttia vaan seistiin siinä käsivarret tiukasti toistemme ympärillä, kiinni toisissamme. Pinkki tuoksui tupakalta ja kalliilta parfyymiltä, sen iho oli lämmin ja sen isossa sylissä tuli turvallinen ja hyvä olo. Tajusin sillä hetkellä etten ollut varmaan ikinä halannut niin tiukasti niin isoa miestä.

- Sulllapa on harvinaisen muodikkaat rääsyt päällä, Pinkki irvaili ja silmäili vinosti hymyillen sairaalavaatteitani. Siniset lököttävät collarit, valkoinen löysä t-paita jonka rinnuksissa helotti iso Kymen tekstiilihuollon logo ja punaiset sairaalatohvelit.

- Pöpilämuotia, hymähdin. - On sitä ihmeellisempiäkin viritelmiä nähty catwalkilla. Ei sitä tiedä vaik muutaman vuoden päästä nää ois kuuminta hottia.
- No ei sitä lukkojen takana ollessaan tarviikaan välttämättään hirveen hehkeeltä näyttää. Mut oikeesti, näytät paremmalta, terveemmältä, huomattavasti. Et oo läheskään yhtä kalpea ku yleensä.
- No voi kiitos. Letti vaan on hirveessä kunnossa, noi sairaalan nestesaippuat ei oikein lisää kiiltoa ja tuuheutta.
- Ja tyvikasvuakin on kivasti.
- Tulitko sä vaan vittuilemaan?

Pinkki virnisti pirullisesti.
- Se on vaan niin suloista ku sulla alkaa otsasuoni tykyttää ja silmät kipunoi ja niistä paistaa halu hirttää mut just nyt tähän näin, se hymähti.
- Onks sulla joku hirttäytymisfetissi? naurahdin. - Perverssi.
- Se on se kun aloittaa seksin harrastamisen nuorena. Kyllästyy perusmeininkiin ja tarttee äärikokemuksia.

Tuijotin kysyvästi Pinkkiä suu puoliksi avoinna, aprikoin oliko se tosissaan vai heittikö se vaan häiriintynyttä läppää. Kun mietti että sen keskimääräinen pano oli juuri ja juuri täysi-ikäinen yökerhopissis, oli erittäin epätodennäköistä että se sai niistä ketään hirttämään itseään kiihottumistarkoituksessa.

- Läppä, Pinkki pyrskähti. - Hitto olisitpa nähnyt ilmees.
- Just tota sun mautonta läpänheittoas mulla on ollu ikävä, hymyilin. - Täällä jos jollekin heittää vähänkin sairasta tai mustaa läppää niin ne kattoo ku... no, hullua.
- Sinänsä ei mikään ihme ku miettii että missä ollaan... okei, okei, mä lopetan... Voitaisko lähteä tonne pihalle kävelylle? Tää sairaalan haju ällöttää mua.
- Mulla on ulkoiluluvat omaisen seurassa mut en oo varma että saanko käyttää ne kahdesti päivässä... Ku muut on tulossa tänne reilun tunnin päästä.
- Ketkä muut?
- Mona ja Zorro... ja totanoin niin... ja Joonas...
- No mitä helvettiä sä sen mulkun tänne kutsuit?!

Pinkki kuulosti siltä kuin Joonaksen vierailusta mainitseminen olisi ollut sille suurikin henkilökohtainen loukkaus.

- En mä sitä kutsunut. Se kutsui itse itsensä Monan kyytiin...
- Ihan miten vaan. Siitä kusipäästä ei ole muuta kuin harmia, luulis sen tulleen harvinaisen selväksi sullekin viimeisen neljän vuoden aikana mitä se on kuvioissa pyörinyt...
- Se vissiin haluaisi yrittää mun kanssa uudestaan ja...

Pinkki tarrasi mua lujaa molemmista olkapäistä ja ravisteli.
- ... ja sitten kohta taas joku hakkaa päätä seinään tai päätyy häkkiin tai hakkaa päätä seinään häkissä ja porukka on riidoissa keskenään ja jonkun rahat tai huumeet on pöllitty.

Pinkki viittasi paitsi tyhjennettyyn säästölippaaseeni, myös yhteen ikävään tapaukseen neljän vuoden takaa. Oltiin silloin seurusteltu muutama kuukausi ja oli kerrankin viikonloppu jonka äitinsä antoi Joonaksen viettää mun kanssa, ihan öitä myöten. Otettiin siitä harvinaisesta herkusta ilo irti, hain meille kopan kaljaa, pullon viinaa ja maksettiin Mona kuskiksi. Matkan varrelta poimittiin Pinkki ja Toni kyytiin ja ajeltiin naapurikaupunkiin, missä Nico asui ennen kuin muuttivat Monan kanssa yhteen. Nicon rähjäisessä yksiössä oli niin paljon dullaa tulilla, että kun oven avasi, rappukäytävään pölähti niin sankka savupilvi, että jo pelkästään sen hengittämisestä päätyi pieneen pilveen.
Ilta meni oikein leppoisasti, kukka oli laadukasta, seura hyvää ja Nicokin oli niihin aikoihin vielä jotenkuten läsnä todellisuudessa, ihmisten läsnäollessa se kohteli Monaa kunnioittavasti ja seurustelukumppanimaisesti, eikä nöyryyttänyt ja nolannut ihmisten edessä niinkuin sillä oli tapana tehdä niiden suhteen loppuaikoina.
Seuraavana aamuna Mona soitti mulle ja meinasi tulla linjoja pitkin mun kimppuun, se huusi että joku oli eilisen illan aikan varastanut Nicolta ainakin kolme-neljä grammaa kukkaa ja täyden sadan paketin Diapameja. Mua ei niiden pamien kääntämisestä epäilty, enhän minä niihin aikoihin väärinkäyttänyt apteekkikamaa, ja kukintojen katoamisestakin pesin käteni vakuuttamalla Monalle että jos olisin kaivannut kotiinviemisiä, mulla olisi kyllä ollut pokkaa reilusti pyytää niitä parhaan ystäväni poikaystävältä.
Kaikkia syyteltiin vuoronperään, mutta kukaan ei tunnustanut. Loppujenlopuksi kaikki päätyivät jupisemaan selän takana olevansa varmoja siitä että se oli Toni, ja minä pidin suuni kiinni siitä että sen tapahtuman jälkeen Joonakselle ilmestyi tyhjästä yllättävän paljon käyttörahaa.


- Hyvät ennakkokäsitykset sulla, tuhahdin.
- Ei mutta oikeesti, lähetäänkö ulos? Tupakalle.

Pinkki vilautti peltistä kurkkupastillirasiaa jossa se tapasi aina pitää savujaan, jolloin tajusin että minkäsorttista tupakointia se tarkoitti. Vihreää norttia.

- Oota, mä käyn vaan hakemassa mun takin...

31. luku

Perjantaiaamuna ohrapuuron äärellä kädet tärisivät sekä jännityksen aiheuttamasta adrenaliininerityksestä että betsonpuutteesta. Lusikka osui suuhun, tai ainakin jonnekin sen tienoille, vastapäätäni istunut Rusko katsoi mua hämmentyneesti.
- Sä et ainakaan kahvia tartte enempää...
- Eiku just sitä mä tartten... rauhottaa...
- Kofeiini rauhottaa? Sä et oo perillä ihan kaikkien aineiden vaikutuksista...

Kofeiini ei rauhoittanut, kahvin maku rauhoitti. Muistutti karvaudellaan siitä että sijaitsit todellisuudessa, karisti viimeisetkin unenudut päästä. Se oli tuttu ja turvallinen kuin lämmin kylpy.
Mutta sitä sai osastolla aamuisin ottaa enintään kaksi kuppia. Kaksi säälittävän pientä kuppia. Niiden jälkeen oli aika palata toisen tutun ja turvallisen aamurutiinin pariin. Aamutupakan.



(Mona)

Ovikello soi puoli tuntia liian aikaisin. Ja sen verran vihaiseen sävyyn että päättelin ettei ollut ensimmäinen ovikellonpainallus mutsilta.

- Aatso... Aatso, herää, mutsi on tuolla...

Ravistelin Zorroa joka retkotti poikittain sängyllä bokserisillaan ja kuolanoro suupielestä valuen.

- ... äkkiä nyt, siivoa paikat!

Bongit, piiput ja vaporisaattori olivat tottakai levällään pitkin yksiötä. Edellinen ilta oli jatkunut aamuyön pikkutunneille, mikä oli varsin huono juttu ottaen huomioon sen että seuraavana päivänä piti olla pystyssä ja ajokunnossa jo reilusti ennen puoltapäivää. Tarkemmin sanottuna reilusti ennen aamukymmentä. Tarkalleen ilmaistuna puoli kahdeksalta. Voi vittu.

Mutsi kiroili oven takana venäjäksi ja hakkasi ovea. Siitä oli vanhoilla päivillään tullut hemmetin kärttyisä.

- Joo joo! huusin ja mulkaisin Zorroa painostavasti jotta se saisi pistettyä vauhtia poltteluvälineiden piilotteluun. - Oota että saadaan päälle!

- Anastasia, oon just tullut yövuorosta, mua väsyttää, haluan kotiin nukkumaan! mutsi raivosi. - Avaa nyt helvetti!

Loikin täysinäisten jätesäkkien ja pizzalaatikoiden yli ovelle vetäen samalla verkkareita jalkaani. Mutsi paukutti ovea kuin yrittäisi siitä nyrkillä läpi, koko rappukäytävä kaikui.

- Nyt! karjaisin riuhtaistessani oven auki. - Saatana! Hullu! Naapurit soittaa kohta poliisit kun sä riehut täällä...
- Katos oikeasti vähän tota kielenkäyttöäs, mutsi ärisi tömistellessään sisään. - Jaahas, mä taidankin pitää kengät jalassa kun täällä on niin törkeän paskaiset lattiat.

En sanonut mitään, huokaisin vaan. Purin turhautumistani tyhjään pizzalaatikkoon jonka potkaisin huoneen nurkkaan, se osui siellä piileskelleeseen bongiin joka kaatui, suoraan lattialle mutsin jalkojen juureen valuttaen tummanruskeat vetensä suoraan siihen niin kauniisti.

- Te kaks voisitte lopettaa noi laittomat puuhat..., mutsi jupisi ja asteli tyynenrauhallisesti eteensä ilmestyneen lätäkön yli. Sitten se äkkäsi pöydällä olevan pienemmän bongin ja irvisti rumasti. - Voitko sä nyt heittää mut kotiin tästä paskaläävästä, haluun nukkumaan vihdoinkin ja herranjumala että mä varmasti näen painajaisia...


Mauralla oli vaikea äitisuhde sen olemattomuuden takia. Mutta sillä ei ollut aavistustakaan siitä mitä oli hankala äitisuhde sen olemassaolon takia. Kun ne välit halusi kuitenkin kaikesta huolimatta säilyttää. Lastarissa itkin monta pitkää yötä pelkästään siksi että oli ikävä äitiä. Ja mutsi oli jo yli kuusikymppinen, useista pitkäaikaissaurauksista kärsivä ketjutupakoitsija. Se tuskin eläisi kovin montaa vuosikymmentä enää.

Näitä ajatuksia pyörittelin päässäni samalla kun purin huulta halusta huutaa ääneen sitä ainaista jäkätystä kuunnellessani.
- Voisit kyllä oikeasti jo pikkuhiljaa alkaa kasvattaa hiuksia takas, oli kommentti kun se havaitsi että olin jälleen ajanut pois muutaman millin sängen, kaiken mitä sivutukastani oli jo vuosia ollut jäljellä.
- En kiusallanikaan kasvata..., jupisin.
- Ja se kannabiksen käyttö...! Ottaisitte viinaa niinkuin normaalit ihmiset. Ei sitä aina kaikessa tarvitse olla niin erilainen.

Naksautin radion päälle. Radio Sputnik, tottakai. Venäläinen iskelmä näytti rauhoittavan mutsin, se hyräili kilometrin päästä nuotin kiertäen ja totesi hetken päästä että mun ja Zorron pitäisi jonain viikonloppuna tulla niille syömään.
- Jos vaikka tytötkin perheineen tulisi!

Oli huvittavaa että mutsi käytti isosiskoistani nimitystä "tytöt". Nadja oli kuitenkin jo lähemmäs viisikymppinen, Nolina neljäkymmentäkolme ja Juliakin kolmekymmentäseitsemän. "Tytöt" eli Mona ja kolme tanttaa.

- Joo, tottakai, sovitaan vaan sit reilusti etukäteen että milloin...
- Ja tulette sitten selvin päin.

Huokaisin. Tottakai me tultaisiin. En ollut kehdannut käydä pilvessä mutsilla kuin joskus alle parikymppisenä viimeksi, aikuisemmalla iällä se tuntui liian härskiltä.


Saavuttiin Satamakadulle, mutsi nousi kyydistä ja alleviivasi että auto sitten palautetaan ehjänä, enkä saisi ajaa metriäkään ylinopeutta. Ennen rappuun menemistä se kumartui muiskauttamaan mulle pusun poskelle kuin olisin yhä pikkulapsi.


- Mauran on niin parasta arvostaa tätä vierailua ja sitä mitä jouduin auton saadakseni taas kestämään..., murisin saapuessani kotiin. Zorro ei vastannut mitään, se istui sohvalla ja kovaa vauhtia oli imemässä bongia täyteen sakeaa savua.
- Haluutko aamusavut? se kysyi imaistuaan savut keuhkoihinsa. Vihasin sen tapaa puhua savut keuhkoissa.
- Mun pitää ajaa tänään!
- No mut pienet? Ja jos lähdetään vasta muutaman tunnin päästä niin ehdit selviämään...

Myönnyin, tarvitsin rauhoittumista. Sitä paitsi pahin, Mauran ja Joonaksen näkeminen samassa tilassa, oli vielä edessä, sitä varten tarvitsisin ennakkorauhoittumista. Paljon.

Väliaikatiedotus

Yömyssyt.doc 130 A4:sta.

Uusia lukuja ei ole julkaistu viime aikoina koska oon keskittynyt taas vaihteeksi puhtaaksikirjoittamaan alusta asti, viimeistä versiota minkä sitten jossain vaiheessa postitan jollekin joka siitä voisi tehdä tunnetun. Siitä versiosta ei tuu mitään nettiin, mutta saatan kaivata jotain vapaaehtoista esilukijaa sitten kun se on valmis...? :)

(Okei, todellisuudessahan aloitin tämän alustahiomisen vasta tänään, sitä ennen päivät menneet lämpimistä säistä ja kylmistä oluista innostuessa...)

Keväästä innostuminen johti sitten flunssaan, minkä johdosta meinasin pari päivää vaan pötköttää kotona ja keskittyä tarinan työstämiseen. Loppuviikosta odotettavissa luvut 31 ja 32.

Piis&chillout

~Sisma

30. luku

- En tiedä mitä sieniä se on syönyt mutta eihän toi voi helvetti soikoon olla totta!

Vasta seuraavana iltapäivänä olin koonnut ajatuksiani sen verran että sain soitettua Monalle ja kerrottua mitä olin Joonakselta kuullut.

- Miten sä kaiken jälkeen voit uskoa sitä? Ja Tommi Liimatainenhan oli semmoinen kiltti pieni rumpalipoika, eihän se nyt herranjumala vois uittaa peliään sammuneessa kaverinsa eksässä... tai siis jos toi on totta niin en mä mitenkään vähättele sun kokemaasi vääryyttä mut... En mä vaan jotenkin kuule voi uskoa tota...

- Joonas sanoi että se rakastaa mua.

- Noni, sekin vielä! Älä nyt vaan sano että sä uskot sitä siinäkin niinkuin joku sinisilmäinen ja typerä raiskattava viisitoistakesäinen... Eikun siis, anteeksi, ei ollut vissiin paras heitto tähän vällin, siis...

Jos ei oltaisi tunnettu koko elämäämme ja jos olisin luonteeltani yhtään herkempi, olisin voinut niiskaista pellollisen herneitä nenään ja ne herneet sieraimissa kolisten vetäissyt hillittömät itkemis- ja potkimisraivarit, lyönyt luurit ja poistanut Monan numeron. Mutta sillä hetkellä sen raivokas suorapuheisuus ja makaaberit sanavalinnat vaan naurattivat.

- En mä oikein oo ihan varma mitä uskoa..., mutisin. - Mut kyllä toi Joonaksen tarina kuulostaa uskottavammalta kuin ne mun psykoositeoriat teholla... että Joonas ois vaan ilmestynyt jostain juottamaan mut känniin ja iskemään keklulla...

- Kuinka paljon uskottavampaa on se että sen sijaan se ilmestyy jostain pelastamaan sua nistien raiskaamiselta?

- No ainakin sellaisella juonenkäänteellä mun elämästä tehty elokuva sais paljon enemmän romantiikannälkäisiä naiskatsojia.

- Sun elämästä tehdystä elokuvasta sensuroitais yleisen hyvinvoinnin nimissä kaikki muu paitsi lopputekstit, konservatiivisemmissa maissa nekin.

Santtu ja Marjut rupattelivat tupakkaparvekkeella kun puhelun puhuttuani saavuin sinne.

- Onko sun lääkitystä muutettu? Marjut tiedusteli.

- Ei, miten niin? ihmettelin.

- Kun et oo pariin päivään ollut niin pirteä kun yleensä, Santtu huomautti. - Huolia?

- Ei nyt erityisemmin..., vastasin ja pakotin ääneni kuulostamaan reippaalta. - Kai tää betonimiljöö imee mehut.

- Etkö sä oo vieläkään saanut ulkoilulupia? Marjut ihmetteli.

- En. Sehän tässä vähän hajottaakin. En oo melkein kahteen viikkoon haistanut raikasta ulkoilmaa.

- No huomenaamulla lääkärinkierrolla pyydät niitä, Santtu totesi jämäkästi. - Pitäähän sun nyt ulos päästä tai muuten masennut.

- Pitää muistaa pyytää...

Marjut sai tupakkansa poltettua, tumppasi sen ja lähti parvekkeelta. Jäätiin Santun kanssa kahdestaan, istuttiin vierekkäin ja puhalleltiin savuja ulos yhtä aikaa.

- Mä muuten pääsen kotiin ensi maanantaina, Santtu ilmoitti. - Tänään oli lääkärintapaaminen ja se sanoi ettei niillä oo enää mitään syytä pitää mua täällä.

- Onneksi olkoon, hymyilin.

- Kiitos. Vaikka kyllä on toisaalta vähän harmi lähteä...

- Miten niin? Luulis että parissa kuukaudessa tähän paikkaan on aika täysin kypsynyt.

- No niin mä olenkin. Mutten ihmisiin täällä.

- Niin te ootte ton Marjutin kanssa hyviäkin kavereita?

- Joo, Marjut on yllättävän fiksu lähes parikymmentä vuotta narkanneeksi kolmekymppiseksi... Sä oot kyllä välillä niin hidas ettei se ole edes ärsyttävää vaan söpöä.

- Öö, nyt meni ohi...

Santtu virnisti ja ennen kuin olin ehtinyt kunnolla palautua sen hymyn jäljiltä, se otti mua leuasta kiinni peukalolla ja etusormella. Pääni rekisteröi salamannopeasti että nyt oli tapahtumassa jotain, sen iho hohkasi lämpöä kun se kumartui mua kohti ja kuiskasi suoraan suuhuni:

- Katsotaan että meneeköhän tää ohi...

Palava tupakka putosi kädestäni kun huulemme kohtasivat ja alkoivat hieroutua toisiaan vasten. En tiedä kumpi kuumotti enemmän, Santun kieli kokeilevasti hivelemässä alahuultani vai tupakka, joka oli pudonnut jalalleni, polttanut sairaalatossuihin reiän ja paistoi parhaillaan jalkapöytääni. Päätin että jälkimmäinen ja potkaisin savukkeen lattialle, upotin käteni Santun hiuksiin, tunsin nousevani lentoon samalla tavalla kuin saadessani sairaalassa voimakasta kipulääkettä suoneeni.

- Mun täytyy tunnustaa että mä oon tässä muutaman päivän aikana vähän ihastunut suhun..., Santtu henkäisi. - Ja mä tiedän että se on epäviisasta, me ollaan kuitenkin suljetulla osastolla ja sisimmässäs sä voit olla vaikka millainen psykopaatti mutta... Oot siistein nainen jonka oon pitkään, pitkään aikaan tavannut.

Menin hämilleni, änkytin jotain kiitoksen tapaista, edelleen pökerryksissä suudelmasta joka ei ollut edes pelkkä suudelma vaan kielari, joka tuntui huutavan: " Haluan sua juuri tässä ja juuri nyt, eiköhän mennä kansliaan pyytämään että lukitsevat meidät yhdessä eristyshuoneeseen ja antavat muutamat lepositeet mukaan. "

- No siis kyllä säkin olet musta tosi mukava. Enköhän mäkin aika ihastunut oo, hymyilin.

- Mä haluan ehdottomasti tutustua suhun sitten siviilissä kun säkin oot päässyt pois, Santtu totesi ja rapsutti niskaani. - Ei sullakaan varmaan enää pitkä aika oo siihen.

Ovi aukesi, Rusko astui sisään, katsoi meitä kysyvästi. Santtu säpsähti kauemmas minusta ja hymyili kiusaantuneena, kuin olisi ollut ikäistään kymmenen vuotta nuorempi poika, jonka äiti oli juuri yllättänyt masturboimasta.

                      Yhtäkkiä alkoi oksettaa. Vedin viimeiset imut tupakastani, heitin sen tuhkikseen, poistuin parvekkeelta katsomatta ketään.

Seuraavana aamuna Santtu lähti viimeisille viikonloppulomilleen. Pitkin torstaipäivää se katseli mua haikeasti kun osuttiin samaan aikaan tupakalle, mutten vastannut katseisiin ja muutenkin pyrin välttelemään sitä. Aamupäivällä päivällisen jälkeen hoitaja tuli koputtamaan huoneeni ovelle osaston potilaskännykkä kädessään.

- Mona soittaa, se ilmoitti ja antoi luurin mulle.

- Kiitti, mutisin. – Haloja?

- Moro, Mona heläytti. - Saadaan auto lainaan huomenna niin ajateltiin että tultaisiin käymään, tuodaan suklaata ja limpparia ja röökiä.

- Kiva.

- Niin ja yks juttu...

- No.

- Meidän kyydillä sua tapaamaan tulee myös Joonas...

Istuin hiljaa kännykkä korvallani tuijottamassa seinää niin pitkään että Mona huhuili mua nimeltä.

- Joo...

- Niin siis onko se sulle okei?

Seinässä oli kahta eri valkoisen sävyä, sälekaihdinten lomasta paistava keskipäivän aurinko paljasti sinne tänne sutaistut vaaleammat laikut.

- Helvetti älä nyt vaivu mihinkään psykoosijumituksiin kuultuas eksäsi nimen..., Mona parahti.

- Se soitti sulle? parahdin.

- Ei kun mä soitin sille.

- ... mitähän hemmettiä?

- Yks ilta savuissa ja pienissä xanorikänneissä päädyin soittamaan kysyäkseni mitä vittua se oikein meinaa sun kanssa... Sanoin että se kiroaa päivän jona pulpahti luonnevikaisen mutsinsa kohdusta mikäli se vielä kerrankin särkee sun sydämen ja saa sut itkemään.

- Mona... herttaista, ei sun olisi tarvinnut.

- Siinä sitten jauhettiin hetki paskaa susta ja sun ongelmista ja sun tilanteesta ja elämästä ylipäätään... Ja se kysyi että pääseekö meidän kyydillä tapaamaan sua jos osallistuu bensakustannuksiin.

- Se on valmis maksamaan siitä että näkee mua?

- Joo ja se kysyi jopa että millaisia kukkia sulle pitäis ostaa... Totesin että Lemon Haze vois olla kova sana.

- No sen se taitaa kyllä tietääkin...

- No joka tapauksessa Maura mitä vittua Maura? Tuodaanko me se vai ei? Ja jos tuodaan niin viuhuuko teräaseet jäätävän ilmapiirin vallitessa?

Mietin.

                      Yritin kuvitella mielessäni osaston vierashuoneen vihreät sohvat ja nojatuolit, Monan, Zorron ja Joonaksen istumassa niillä. Ei, ei, liian ahdistavaa, liian pieni tila, kaikki siinä yhtäkkiä niin lähellä...

- Mä kysyn hoitajalta että saanko ulkoiluvat omaisen seurassa..., sopersin. – Jos saan niin ottakaa se mukaan. Jos en, niin ette.

- Okei... No soita sitten kun tiedät. Laitan vielä illalla viestiä sitten kun tiedän tarkemman ajan monelta mutsi pääsee duunista...

Sain luvat.

” O-ou.. ;) ” oli Monan vastaus tekstiviestiin jossa asiasta tiedotin.

Puoli kahdeltatoista torstain ja perjantain välisenä yönä pyörin sängyssä hereillä unilääkkeestä huolimatta, kellon tikitys tuntui kaikuvan huoneessa, peiton alla oli hiostavaa mutta ilman peittoa tärisin.

                      Mietin Santtua, meidän keskusteluja ja toissapäiväistä lähentymistä.

                      Mietin Joonasta, syksyn tapahtumia, muuton jälkeen tapahtuneita asioita. Sivusin ajatuksissani jopa Lindaa. Tane pyörähti mielessä pikaisesti, mutta työnsin sen pois aggressiivisesti, saatanan valehteleva nisti...

Kello tikitti. Näytti varttia yli puoltayötä. Yöhoitaja oli käynyt ovella kerran tarkistamassa, nukunko. Sanoi, että jos en yhteen mennessä nuku, saan rauhoittavan.

Tik-tik-tik-tik-tik... 00:43 Päätin että skippaan rauhoittavat, tuli mitä tuli. Vaikka hemmetti kukkuisin hereillä vielä auringon noustessa. En todellakaan olisi missään bentsojenjälkeisissä pöhnäolotiloissa kun tapaisin Joonaksen. Skarppi ja kunnollinen, ”feeling better than ever, mental hospital -edition “.

29. luku

Mietin Joonakselle soittamista vielä seuraavana aamuna aamupalapöydässä. Puuro ei maistunut vaikka yön aikana oli tullut suoliakorventava nälkä, tuntui että pelkkä ajatuskin ex-mieheni äänen kuulemisesta karkotti ruokahalun jonnekin kauas, sairaalan ulkopuolelle ja pitkälle naapurikaupunkiin asti. Siitä huolimatta tiesin että mun oli pakko soittaa, oli pakko saada vahvistus siitä mitä siinä C-rapun asunnossa oli tapahtunut vai tapahtuiko mitään. Jälkimmäinen vaihtoehto oli erittäin epätodennäköinen, jotain oli tapahtunut ja siitä tikit vatsassani olivat erittäin kouriintuntuva muistutus.

Aamiaisen jälkeen menin pyytämään kansliasta kännykkäni. Säädin puhelimen soittamaan tuntemattomasta numerosta, etsin osoitekirjasta Joonaksen numeron, vedin muutaman kerran syvään henkeä, painoin vihreää luuria. Nyt tai ei koskaan. Puhelin alkoi tuutata valintaääniä, tuuttausten välissä linjalla oli hiljaista, ainoastaan rinnassa takova sydämeni piti meteliä.
Meni melkein minuutti, jonka aikana ehdin olla jo melko varma siitä ettei se vastaisi ollenkaan, kun yhtäkkiä piippaus keskeytyi ja selkeästi kesken unien herätetty Joonas vastasi omalla nimellään. Sillä sekunnilla jokainen suunnittelemani sana takertui kurkkuun, jopa hengenvetojen tuottaminen tuntui työläältä. Istuin vaan puhelin korvalla ja kuuntelin Joonaksen hengitystä.
- Haloo? se huhuili. Rykäisin, mun oli pakko sanoa jotain.
- Älä nyt lyö luuria kiinni..., pyysin hiljaa, ääneni kuullessaan Joonas vetäisi syvään henkeä. - Mulla on sulle asiaa.
- Jos haluat tappaa mut niin voin kertoa ettet sä mua löydä.
- Ei, ei sitä... Mä, tota... tai siis...
- Mene sitten siihen asiaan joka oli niin tärkeä että sen takia piti ihan herättää tähän aikaan aamusta.

Päätin että parempi vaan laukoa asiani sensuroimatta, pohjustamatta ja suoraan.
- Mä olen suljetulla osastolla ja ennen tänne joutumista sain puukosta. Niin sitä mie vaan että olitko se mahdollisesti sä joka mua puukotti?

Meni sekunti, meni toinen. Toisessa päässä oli hiljaista.

- Joonas?
- Etkö sä tosiaankaan muista?

Se oli kuin olisi kuunnellut selostusta televisiosta tulleesta elokuvasta. Tai kohtaus Salatuista elämistä. Tai jotain sellaista, ihan mitä vain, mutta ei episodi omasta elämästä, sellainen missä on itse ollut mukana, tilanne jossa oot saanut puukosta.

Joonas heitti ilmoille yhden nimen, nimen jota en ollut kuullut vuosiin. Liimataisen Tommi. Ihmettelin, miten sen entinen bändikaveri ja mua koko meidän seurustelun ajan vihannut mulkku liittyi juttuun yhtään mitenkään.

- Se asuu sun naapurissa, Joonas vastasi. - Se soitti mulle sinä torstaina, sanoi että tuu tänne, tää sun on nähtävä. Menin sen kämpille ja sä makasit sen sängyssä totaalisen seis, olit kuulemma juonut puolitoista pulloa viinaa ja vetänyt jotain aineita. Kovia aineita, ei pilveä. Siellä oli pari jotain muuta äijää ja kuulemma kaikki niistä oli vuorotellen painaneet sua.

En varmaan ikinä unohda noita lauseita. En ikinä unohda sitä totaalista likaisuuden, itseinhon ja kuvotuksen tunnetta joka mut valtasi sillä hetkellä kun Joonas kertoi mulle kaiken sen.

- No liityitkö säkin sitten sammuneen neidon hyväksikäyttämisbileisiin? tuhahdin halveksivasti, tosin kaikki se halveksunta oli oikeastaan osoitettu mulle itselleni.

- Sä tiedät että mä en ikinä tekisi sellaista, Joonas kivahti. - Etenkään sulle. Päinvastoin, haukuin ne tyypit pystyyn ja sanoin että lähden viemään sut sairaalaan, koska näytit siltä ettei sussa enää kauaa henki pihisisi. Ja halusin sut pois siitä kämpästä.
- Miksi?
- Ai että miksi? No koska mä rakastan sua, onko siinä tarpeeksi syytä?!

Meinasin nielaista kieleni. Puhelu ei mennyt nyt kyllä yhtään siihen suuntaan mihin olin kuvitellut sen menevän.

- Jokatapauksessa, Joonas jatkoi ennen kuin ehdin vastata mitään sen erittäin yllättävään rakkaudentunnustukseen. - Tommi ja muut ei hirveesti innostuneet siitä kun ne tajusi että ne saisi kaikki syytteet seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja raiskauksesta jos veisin sut sairaalaan siinä kunnossa... Siinä alkoi sitten syntyä käsikärhämää ja jossain vaiheessa joku otti puukon esiin. Yhtäkkiä sä pomppaat sieltä sängystä ylös ja sitten olikin taittoveitsi Tommin olkapäässä ja toisen jannun poski halki... Ja ihan yhtä nopeasti tilanne meni siihen että sä makasit verilammikossa. Soitin ambulanssin mutta Tommi vaati ettei kukaan meistä olisi siinä asunnossa kun viranomaiset tulee... Mä en ois lähtenyt jos ei olisi ollut puukko kurkulla. Mun mielessä on siitä asti vaan kummitellut kuva susta ja verestä ja siitä huudosta ja...

Joonas ratkesi itkemään.

- ... oon vaan syyttänyt itseäni, miksen tapellut vastaan, mikset hemmetti pistänyt jokaista äijää siinä kämpässä lihoiksi sen takia, jos sulle ois käynyt jotain, jos se ambulanssi ei olisikaan tullut tarpeeksi nopeasti...

Minäkin aloin itkeä.

- Oothan sä ihan kunnossa? säälittävä miehenkaltainen olento ulisi linjan toisessa päässä.
- No niin kunnossa kun mielisairaalassa ollessaan vaan voi olla, vastasin. - Hitto, mä oikeasti luulin että se olit sä joka mua muilutti... Mä olin ihan varma että sä asuit mun naapurissa, mä... Hitto että tää on friikkiä.
- Mä oon ollut tota mieltä jokseenkin siitä päivästä asti kun tapasin sut ekaa kertaa, Joonas hymähti. - Haluaisin niin vaan ottaa sut syliin ja halata...
- Mites se Helmi?
- Se on vaan aivoton teinipillu. Pelkkä pano. Ei meillä oo mitään vakavaa.

Tuntui karmealta kuulla Joonaksen, naisia kunnioittavan Joonaksen, sanovan sellaisia asioita.

- No sen verran vakavaa se kuitenkin oli että piti mua puukottaa selkää sen kanssa.
- Ei, ei se oo yhtään sitä mitä sä luulet...
- ... ja muuttaa sen kanssa yhteen!
- Mitä helvettiä?
- Tane kertoi että muutit sen nurkista Helmin kanssa jonnekin.
- Mitä helvettiä? Muutin vanhan koulukaverini luokse kun en kestänyt katsella Tanen pirinvetoa päivästä toiseen... Alkuvuodesta sain vasta oman kämpän.

Ajatukset myllersivät päässäni. Kaikki olikin ollut vain valheita ja väärinkäsityksiä, jopa Tane oli valehdellut mulle, jopa mun oma pää oli valehdellut mulle.

- Tota... kiitos tosi paljon tästä puhelusta, selvitti asioita, kiitos. Mut musta tuntuu että mun pitää nyt lopettaa ja vähän miettiä asioita itsekseni ja...
- Maura, oota. Mä mietin että... siellähän on varmaan jotkut vierailuajat? Niin voisinko mä vaikka loppuviikosta tulla tapaamaan sua?

Päästäni kuului "ping", ja seuraavat viisitoista minuuttia puhelusta olikin yhtäkkiä pelkkää lässytystä ja helliä sanoja.


Hoipertelin ulos huoneestani kuin syntymäpäivänäni juoma viinapullo olisi noussut päähän vasta jälkikäteen. Palautin kännykän kansliaan, menin tupakalle. Poltin puoli röökiä hiljaisuudessa, mietiskellen mitä vittua äsken oli oikein tapahtunut.
Santtu saapui parvekkeelle, hymyili ja toivotti hyvää huomenta. Vastasin hymyyn, mutta sen ruskeiden silmien katse, joka vielä edellisenä iltana oli himottanut ja saanut jalat tärisemään, tuntui sillä hetkellä yhtäkkiä niin totaalisen vieraalta ja väärältä.

20.4.

Happy&chill 420 -day to everyone !

Muistakaahan leijailla tänään oikein urakalla sitten, eiks jeh? Tai olkaa leijailematta jos siltä tuntuu, pääasia että muistatte että tänään on rauhan ja rakkauden päivä <3

© Riina Salo

Nähkää perhettä, ystäviä, mussukkaa, tai olkaa vaan himassa rapsuttamassa kissaa, mikä ikinä onkaan rakkainta. Pääasia on kuitenkin hyvä seura ja se että ruumiinlämpö jaetaan. ...no ehkei nyt kuitenkaan välttämättä tarvitse ihan hirmuiseksi orgiameiningiksi tämän perjantain vieton mennä, but got the point anyway?

Juhlapäivän kunniaksi tämä sivukin sai vähän uutta ilmettä pintaansa.

Blogi on ollut olemassa kohta kuukauden päivät ja siinä ajassa on kertynyt 1164 sivunkatselua, kiitos kaikille jotka ootte käyneet pyörähtämässä, isompi kiitos halauksen kera niille jotka ovat lukeneet läpi ja tulleet uudemmankin kerran. Kiitos palautteesta, kommenteista, ruusuista ja kukkasista. Teidän sanojen ansiosta oon lyönyt lukkoon selkärankaani ajatuksen siitä että perkele, tämän matskun mie pusken julki, enkä peräänny, kun jonkin aikaa sitten vielä vähän ynnäsin.


Viikonloppu on pyhitetty kevään ja elämän juhlistamiselle, ensi viikolla paluu arkeen ja tekstien pariin, joten palaillaan linjoille päivitysten suhteen silloin siis.

Letkeää viikonloppua ja alkanutta kevättä kaikille, pus&piis.


^x^V~SisMa

28. luku

Olin ehtinyt sytyttää tupakan, istua alas, saada itseni ainakin jotenkuten järkiin ja rauhoittumaan, kun se jumalallinen ilmestys käveli sisään tupakkaparvekkeelle.

- Sä oot vissiin uusi, se totesi. - Tai ainakaan sä et ollut täällä kun lähdin lomille.
- Juu, en ollut... Tulin tossa muutama päivä sitten..., mumisin ja tunsin suunnatonta tarvetta ojentaa käteni ja koskettaa tuota upeaa olentoa edessäni. - Mä oon Maura.
- Santeri. Tai Santtu.

Miehellä oli pehmeä kämmen ja varma, napakka kädenpuristus. Kätellessään se katsoi silmiin ja hymyili, vasempaan poskeen ilmestyi hymykuoppa ja sulin.

- Kiva että tänne tulee vähän nuorempaakin porukkaa välillä.
- Joo, no on täältä ehkä vähän vaikea löytää ikäistään seuraa...
- Kuinka vanha sä oot? Jos nyt naiselta sopii ikää kysyä...
- Joo, kyllä sopii, musta se on aina ollut aika järjetön sääntö... Kaksikymmentäkolme.
- Mä oon kaksvitonen. Et aika samoissa luvuissa mennään.

Yhtäkkiä en keksinyt enää mitään puhuttavaa, tuijotin typerästi virnuillen kun Santtu poltti tupakkaa.

- Niin sä olit lomilla, keksin. - Ootko pitkään ollu täällä?
- Kaks kuukautta, se huokaisi. - Tän kuun lopussa pitäis vihdoinkin koittaa vapaus, jos hyvin käy. Ne ei oikein tykänneet kun viime lomalla paloi vähän muutakin kuin tupakkaa...
- Jaa että hamppumiehiä, naurahdin.
- Ai säkin polttelet?
- Joo, eiks sitä huomaa?
- No kyllä susta sen huomaa että jotain oot käyttänyt... Mut harvemmin naiset vaan ymmärtää ton kasveista pyhimmän päälle. Ne on enimmäkseen kaikki jotain pirihuoria ja sensemmosta.

Nyt puhuttiin asiaa, nyt oltiin Mauran omimmalla alueella, polttelemisesa.

- Eka asia kyllä mitä teen ku pääsen täältä ni heitän siemenet multaan. Kasvattaminen on hirveen rentouttavaa puuhaa. Ja siinä kokee tekevänsä jotain oikein.
- Joo mulla on kans ollut muutamat plantut itämässä joskus. Tai siis meillä oli... mulla ja mun entisellä kämppiksellä.

Ovi aukesi, hoitaja kurkkasi sisään.
- Sitten kun oot Santtu sen röökin vetäny niin tuu koputtelemaan, ni otetaan sulta seulat ja jutellaan vähän että miten se loma meni.
- Okei. Hetki menee, Santtu huikkasi, kiskoi röökiä ja katsoi mua. - Jatketaan juttua ihmeessä sitten kun tuun takas, nyt kusipurkki kutsuu.

Koin tänään teini-ihastumisen.
Sellaista ei oo mulle tapahtunut pitkään aikaan. Oikeasti, en edes muista koska viimeksi yksi ensisilmäys ois melkein vienyt jalat alta. Atte, Pauliina, Joonas, Joel... Ei kenenkään niiden kohdalla tullut sellaista totaalista WHUM! -tunnetta päähän, kroppaan, kaikkialle.


Mutta hei, ihminen, rauhoitus ja mietipäs hetki. Se on mielisairaalassa. Tarkoittaa että se on ainakin lievästi mielisairas. Mielenvikainen. Hullu. Tosin niinhän minäkin olen ja ihmiset on silti kehittäneet juttuja mun kanssa. Miksei tästä vois tullakin jotain? Voisi edes tutustua, mutta jo nyt se vaikuttaa ihan liian hyvältä ollakseen totta, rento, hyvännäköinen ja suhteellisen fiksunoloinen polttelijamies, omat kasvit suunnitteilla ja sitä rataa... Tosin se onkin kaikki mitä siitä tiedän, ei tullut mieleen kysellä koulutuksesta, mahdollisesta työpaikasta (...tai perheestä tai tyttöystävästä??), onko sillä edes omaa kämppää...


Tossa se istuu, noin kolmen metrin päässä, ja katselee telkkaria. Eikä sillä ole aavistustakaan siitä että tälläkin hetkellä tarkkailen sitä ja kirjoitan siitä, ajattelen sitä ja haaveilen että saisin noi lihaksikkaat käsivarret ympärilleni, että toi iso, pehmeä koura silittelis mun hiuksia... Kumpa pian mentäis taas tupakalle ja pääsisin istumaan sitä vastapäätä, tuijottamaan noita ruskeita silmiä joiden puolesta olisin jo tässä vaiheessa valmis kuolemaan. Onpas outoa tuntea näin pitkästä aikaa, tai no, rehellisyyden nimissä on sanottava etten oo tuntenut näin varmaan ikinä.

Sen sunnuntaipäivän loppuun mennessä Santtu tiesi mun elämästä aika lailla kaiken. Muutamat rumimmat ja likaisimmat yksityiskohdat olin sensuroinut pois, niihin kuului muun muassa runsaat määrät suhteita jotka ovat päättyneet toisen osapuolen joutuessa linnaan, melkein karkaamiseksi laskettava kotoapoismuuttaminen viisitoistakesäisenä, taannoiseen Tampereenmatkaan johtaneet asiat ja sen jälkeen tapahtuneet jutut sekä muutamia muita asioita joita en tahtonut sen välttämättä saavan tietää ensimmäisenä päivänä.
Santtukin kertoi itsestään ja elämästään, sillä ei ollut koulutusta eikä työpaikkaa, mutta ainakin puheiden perusteella sillä oli kova hinku hankkia molemmat. Se asui isänsä, sekä satunnaisesti myös äitinsä, kanssa, vanhemmat olivat tehneet eroa viimeiset viisi vuotta ja tästä johtuen äiti vietti aikaa mieluummin siskonsa luona kuin kotona. Vapaa-ajallaan se mieluiten hengaili ja poltteli kavereiden kanssa, ajeli pitkin lääniä tai kirjoitti. Ja sen kun se päästi suustaan, olin vaan astetta enemmän myydympi, kirjoittava mies, oliko semmoisia oikeasti muka olemassa? Eiväthän miehet yleensä osanneet kirjoittaa edes tekstiviestejä.

- No runoja ja jotain lyhytproosaa..., se kertoili. - Parilla kaverilla on semmoinen räppiprojekti, oon niille joitain riimityksiä kirjoitellut. Kyllä mä meinasin mun sairaalassa kirjoittamista runoista koostaa runokirjan ja julkaista ehkä jo tän vuoden aikana. Jos vaan saa tehtyä eka kaiken puhtaaksikirjoittamistyön ja näin...

Kello yhdeltätoista alkoi hiljaisuus. Sen jälkeen ei enää saanut oleskella yleisissä tiloissa, huoneesta sai poistua ainoastaan vessaan tai hakemaan nukahtamislääkettä. Makailin sängylläni ja mietin että pitäisikö sellainen käydä pyytämässä, olo ei tuntunut rauhoittuvan millään. Oltiin juteltu Santun kanssa parvekkeella viittä vaille yhteentoista asti, siihen asti että hoitajan piti tulla sanomaan että nyt juorukerho seis ja nukkumaan. Sana sanalta aloin entistä enemmän vakuuttumaan siitä että sairaalaan joutumiseni oli jotain suurempaa kohtalon johdatusta, kirjoittelin epävarmoja rakkausrunoja ruutupaperille ja teki mieli vaan itkeä kun oli niin hykerryttävä olo.

Seuraavana aamuna heti aamupalan jälkeen menin pyytämään kansliasta kännykkääni, tiesin herättäväni Monan soittamalla siihen aikaan aamusta, mutta mun oli pakko päästä jakamaan tunnetilani sen kanssa.
Hämmennyin kun parin valintaäänen jälkeen Mona vastasi täysin pirteän kuuloisena.
- Arvaa mitä! hihkuin. - Mä oon tavannu varmaan elämäni miehen.
- Maura, sä oot mielisairaalassa! Mona torui. - Sinne mennään paikkailemaan kuuppaa, ei iskemään miehiä.
- En mä ketään oo vielä iskeny. Me ollaan vaan juteltu. Mut kuule, se on vaan niin ihana...

Seuraavat kahdeksan minuuttia puhelusta oli mun yksinpuhelua Santusta, sen ominaisuuksista, ulkonäöstä, vuodatin kaiken minkä tiesin ja arvasin loput.

- No kyllähän toi kieltämättä kuulostaa ihan hyvältä..., Mona pohti. - Mutta oo nyt kuitenkin varovainen. En halua että tuut tänne esittelemään jonkun kuolaavan sekopään.
- Etkö sä luota mun harkintakykyyn miesten suhteen?
- No rehellisesti sanottuna mulla meni usko siihen jo seitsemännellä luokalla.
- Mitä sä muuten teet hereillä tähän aikaan? Kello on viittä vaille kahdeksan, maanantaiaamuna.
- Tässä oli vähän häppeninkiä yöllä, ei olla vielä päästy nukkumaan ollenkaan.
- Mitä häppeninkiä? Kerro mulle!

Mona oli hiljaa.

- Mona? Mitä siellä on tapahtunut?
- Oli puhe että sulle ei kerrottais...
- Mitä?
- No tässä nyt kävi vähän ikävä juttu... Ajateltiin että kerrotaan sulle kun sä pääset pois.
- Mikä ikävä juttu? Nyt huolettaa.

Pitkä huokaisu.

- Jeremiaksen ja Lindan kämppä ratsattiin eilen.
- Mitä?!
- Niin. Kytät vei kasvit ja lamput, bongit ne sentään jätti. Lisäksi kylppäristä löytyi kolme Subutex-tablettia ja jotain sekalaisia lääkkeitä, Jere on vieläkin kopissa niitten takia. Sitä epäillään vissiin jostain aika isoista kuvioista...
- No mitä helvettiä? Lindan juttujahan ne on.
- Linda lähti lätkimään.
- Mitä?
- Joo. Ku kytät tuli, se nappasi tärkeimmän omaisuutensa mukaan käsilaukkuun ja kiipesi parvekkeen kautta pihalle.
- Parvekkeen kautta? Hulluko se on, sehän on vittu kuudes kerros!

Muistelin entisen asuntomme parveketta, komeat merinäköalat sieltä oli mutten koskaan uskaltanut mennä turhan lähelle kaidetta ja katsoa alas, alkoi huimata ja mahanpohjassa tuntua ikävältä. Saati sitten että olisin hypännyt kaiteen yli ja kavunnut alas kuin mikäkin Hämähäkkimies.

- Sillä on vissiin sen tason bisneksiä vireillä että se mielummin ottaa riskin kaikkien kehonsa luiden murtamisesta kuin kiinnijäämisestä. Se kävi tässä ja sanoi että aikoo lähteä maasta.
- No eihän se ämmä nyt voi maasta lähteä ainakaan ennen kuin oon piessyt sitä vähän...
- Taitaa ikävä kyllä olla niin että jos sitä nyt ei ihan lähitunteina napata niin siinä käy niin että et pääse kurmottamaan.
- Hemmetti.



Uutinen Jeremiaksen vaikeuksista latisti mielialaa. Se oli kuitenkin kaikesta huolimatta mulle tärkeä ihminen enkä tahtonut että sillä meni huonosti. Ainakaan niin huonosti että tarttisi kopissa bunkata.

Päätin jättää sen aamupäivän flirttailut tupakkapaikalla sikseen, eristäytyä huoneeseeni ja kirjoittaa paperille kaiken minkä halusin entiselle kämppikselleni sanoa.

Rakas Jeremias,
kyllä kirje todellakin alkaa sanoilla rakas. Koska sitä sä mulle oot, käsittämättömän rakas ja tärkeä ihminen. Vaikka sä heitit mut pihalle omasta kodistani, vaikka sä kohtelit mua kuin paskaa ne viimeiset kaksi viikkoa jotka asuin siellä. Vaikka sä uskoit mielummin narkkaria jonka olit tuntenut pari kuukautta kuin mua.


Tekisi melkein mieli kuittailla että "mitäs mie sanoin?" Mutta en tee sitä, koska eiköhän tilanne ole ihan tarpeeksi paskamainen ilman mun naljailujakin. Sen vaan sanon että Linda kusetti meitä kaikkia. Se on yksi helvetin kävelevä kusetus koko ämmä, sellaisen profiilin olen siitä päässäni muodostanut tämän muutaman kuukauden aikana minkä oon sen tuntenut.


Aluksi se vaikutti siltä että se on vain elämäniloinen, itsenäinen nuori nainen, jolla ehkä ikäisekseen meni vähän turhan lujaa amfetamiinin kanssa. Sitten se olikin musta yhtäkkiä kiehtova nuori nainen, halusin että se valaisee mulle niitä synkkiä polkuja joita pitkin astelee. Eikä ne yhtäkkiä enää näyttänytkään niin synkiltä, sekin osa Lindaa oli musta kiehtovaa. Mutta kun näin miten se siellä Tampereella käyttäytyi, miten likainen, laskelmoiva ja suoranaisesti PAHA se tyttö oli. Tuli mulle tarjoamaan piikkiä jossain tamperelaisen räkälän naistenvessassa kun niistämisestä kuului muka liian kova ääni, kun olin neljättä päivää putkella nopeiden kanssa, lisäksi aivan törkeän liian humalassa.
Tiedän, tiedän ettet sä halua kuulla näistä, pidät mun sekoilua niin likaisena ettet halua tietää. Mutta mä haluan että tiedät ton, että tiedät mitä siellä oikeasti tapahtui.


En ole ylpeä siitä mitä tänä keväänä on tapahtunut. Kadun sitä että sain sutkin syömään nappeja, sekoittelemaan niitä viinan kanssa. Mutta varmaan te Lindankin kanssa ootte niitä popsineet, joten syy ei ole yksin minun.


Täytyy myöntää että olen kyllä mustasukkainen, siitä että Linda asuu sun kanssa. Ajattelin aina että mä olen se ainoa nainen sun taloudessa, ei oma eukko mutta eukko kuitenkin. Ja sitten tulee joku Linda kertomaan ettei mun koti ole enää mun koti. Se käy ylpeydelle tiedätkös.


Sä olet auttanut ja tukenut mua enemmän kuin kenenkään koskaan täytyisi ketään auttaa ja tukea. Fyysisesti tarjosit katon pääni päälle, henkisellä tasolla tarjosit sadekatoksen mun piestylle ja räytyneelle sydämelle, olit olkapäänä, sylinä, korvina ja hymynä, joka välillä kannusti ja välillä oli hyvinkin vittumainen ja ivaava.

Ensimmäinen kyynel putosi paperille. Seuraavat valuivat poskia pitkin kaulalle, niiskutin surkeana ja ulisin hiljaa.

Jos koskaan, ikinä enää tämän elämän aikana haluut olla mun kanssa tekemisissä, arvostaisin sitä todella, todella paljon. Olen ollut idiootti, välittänyt vain itsestäni ja sekoillut omiani huolimatta siitä että jossain saattoi olla joku joka välitti, joku joka ei olisi halunnut että lähden niin auttamattoman sekavana Tanen matkaan ja katoan sillä reissulla melkein kuukaudeksi. Jos voisin mennä ajassa taaksepäin kaksi kuukautta tekisin sen, tekisin sen heti ja palaisin takaisin sinne missä kaikki oli vielä hyvin.

- Näytät surulliselta, Santtu huomautti.
- No vähän tuli kyynelehdittyä tuolla huoneessa, kirjotin yhtä kirjettä..., mumisin.
- Vanhemmille?
- Ei, ei mitään semmosta... mun entiselle kämppikselle...
- Jaa. Mikä teille tuli? Tai siis miksi ette enää asu yhdessä?

Menin vaikeaksi. " Koska tein katoamistempun ja olin kuukauden douppausreissulla "? Ei välttämättä vastaus tasoa näin tehdään hyvä ensivaikutelma.

- No erimielisyyksiä vähän kaikesta, vastasin ympäripyöreästi. - Ei oikein tykätty toistemme kavereista.
- Just ton takia mä en ole koskaan muuttanut kenenkään kämppikseksi vaikka on pyydeltykin, Santtu hymähti. - En sietäis mun kotona ihmisiä joita en tunne.
- No se siinä just oli.

Teki pahaa kaunistella totuutta, olisin halunnut suoraan siltä seisomalta vuodattaa Santulle koko likaisen ja kurjan elämäni kaikkine ikävine pikku yksityiskohtineen, mutta en halunnut ottaa selvää miltä tuntuu kun mies josta olet kiinnostunut lähtee juoksemaan pakoon huutaen kun olet avannut itseäsi.

- Eiks sua koskaan ärsytä asua vielä porukoillas? nappasin uuden puheenaiheen aiheen vierestä.
- No välillä, Santtu myönsi. - Mutta on siinä puolensakin. Ruoka- ja pyykkihuolto pelaa. Aina on seuraa. Ei tarvitse stressata mitään laskujenmaksua. Mä yleensä pyrin viimeiseen asti kaikin keinoin välttämään stressiä.
- Kyllä mäkin varmaan vielä asuisin porukoilla jos ois mahdollisuus. Onhan siinä puolensa.
- Mut kyllä ne varmaan muutaman vuoden sisällä mut pihalle heittää.

Iltapäivällä oli tapaaminen lääkärin kanssa.
Pieni, ryppyinen nainen istui pöydän toisella puolella isot silmälasit nenällään ja silmäili mua arvioivasti päästä varpaisiin.
- Maura Olivia Mäkipaakka..., se mumisi ja tutkaili kansiota jonka kanteen oli liimattu mun henkilötiedoilla varustettu lappu. - Psykoottisuutta, viiltelyä, lääkkeiden ja huumeiden väärinkäyttöä... Kaksisuuntainen mielialahäiriö -diagnoosi tehty vuonna 2001... Mitäs mieltä sä itse olet, millainen vointi?
- No kai tää ihan hyvä on...
- Ei ole mitään harhoja ollut?
- No en oo ainakaan huomannut...
- Teho-osastollahan sulla oli aika paljon tämmöistä harhaisuutta... Olit puhunut jostain salaliitosta mikä on tehty sua vastaan ja ex-poikaystävästä joka haluaa tappaa sut. Onko sulla enää tällaisia tuntemuksia?
- Joo, no eiköhän se salaliitto ollut lähinnä vaan mun päässäni. Ja eksästäkään ei oo kuulunut mitään. Kyllä mä mun mielestä voisin lähteä jo kotiin.
- Ootapas nyt hetki.
- Odotan.

Nainen räpläsi hetken tietokonetta, mutisi itsekseen jotain lääkityksestä ja annostuksista, hetken päästä nosti katseen ruudusta ja sanoi:
- Kyllä sulla sen verran vakavaa toi itsetuhoisuus oli ennen kuin tänne tulit että kyllä me sua täällä vielä pari viikkoa ainakin pidetään, ihan vain varoiksi jos vointi huononee. Antipsykoottilääkitys aloitettu, seuraillaan sen tehoa. Lisätään Seroquelia iltaan, se auttaa ahdistukseen.
- Mutta ei mua ahdista...
- Voi alkaa ahdistaa.


- Kyllä mä vielä vähäksi aikaa jään tänne teidän riemuksi, ilmoitin Ruskolle, Timpalle ja Santulle tullessani palaverin jälkeen tupakalle.
- No mutta sehän on vaan mukavata, Rusko virnuili. - Jotain ees vähän tolkuissaan olevaa seuraa täällä.
- Tyttö haluaa kotiin ja sä ajattelet vaan itseäs, Timppa tuhahti. - Turhaanhan ne pitää täällä kaikkia, ei kukaan meistä ole oikeasti sairas...
- En ois niin varma, Rusko totesi ja nyökkäsi kohti Ulla-Maijaa joka tapansa mukaan istui yksin tuhkakupin edessä ja tuijotti tyhjyyteen, karisti jokaisten hatsien jälkeen, ei puhunut kellekään, ei katsonut ketään. - Hulluja koko sakki.
- Ei mut ehkä sen vois ottaa positiivisen kautta, Santtu ehdotti. - Siis sen sun tännejäämises. Saatpa ainakin levättyä ja päätä vähän kuntoon.
- Mutta kun mulla ei ole yhtään semmoinen olo että tarvitsisi levätä, protestoin. - Oon elämäni kunnossa.
- Et sä varmaan täällä olis jos olisit, Rusko huomautti.
- No semmonen elämäni kunto, mielisairaala edition, ehdotin. Äijät nauroivat.
- Kyllä sä varmasti pian pääset pois, Rusko lohdutti. - Ne haluaa vaan tarkkailla sua eka, tehdä jonkinmoisen profiloinnin siitä kuinka pihalla sä oikeasti olet.


Illalla huoneessani odottelin unilääkkeen vaikutuksen alkamista ja mietin, pitäisikö mun soittaa Joonakselle seuraavana päivänä. Se oli kuitenkin ainoa ihminen maailmassa joka tiesi mitä siinä asunnossa tapahtui. Siis mikäli se edes oli ollut siellä, ja mikäli ei ollut, oli se ainoa ihminen maailmassa joka tiesi siitä. Ongelmana oli vaan se että mitä sitä sanoisi entiselle avomiehelleen ja kihlatulleen, jonka kanssa ei mahdollisesti ollut puhunut puoleen vuoteen, kun soiton syy kuitenkin oli ottaa selvää oltiinko huidottu viime aikoina toisiamme teräaseilla. Ei välttämättä se jokapäiväisin kysymys.

27. luku

Oli sunnuntai-iltapäivä. Olin ollut osastolla kolme päivää ja siinä ajassa melkein sisäistänyt osaston ruoka-ajat ja päiväohjelman muutenkaan, mua ei välttämättä joka kerta tarvinnut tulla hakemaan huoneesta syömään ja lääkkeillekin osasin tulla lähes itsenäisesti.
Päivät kuluivat tupakkaparvekkeella istuessa Timpan ja Ruskon kanssa, juteltiin syvällisiä ja vähemmän syvällisiä, Rusko paljastui suureksi aasialaisten filosofioiden ystäväksi ja niistä juteltiin silloin kun Timpan olo oli niin masentunut ettei se jaksanut osallistua keskusteluihin.

Tutustuin myös muihin potilaisiin, heitin tupakkaa pitkälle kaljupäiselle Topille jolla oli ruusuja tatuoitu käsivarsiin ja joka ennen sairaalaan tuloa oli kuulemma niin masentunut että meinasi hypätä parvekkeelta. Juttelin lounaan aikana paranoidia skitsofreniaa sairastavan Petrin kanssa ja pelasin korttia seuranani Rusko sekä Risto, joka oli niin maaninen ettei sen suu meinannut pysyä hetkeäkään kiinni.

Osastolla ei ollut mun lisäksi kovin montaa naista, kuusi meitä taisi olla yhteensä ja mun, Maijan ja Ulla-Maijan lisäksi suurin osa niistä pysytteli omissa oloissaan.

- Viikonloppulomalaiset palaa tänään, Rusko totesi kun oltiin jälleen kerran kiskomassa tupakkaa ja vertailemassa lääkityksiä. - Tulee vähän ahdasta. Seitsemän sieltä vissiin on lomilta tulossa tänään. Tosin se yksi vissiin vapautettiin, eli kuusi.
- Koskahan sitä itse pääsis jonnekin lomille..., pohdin ääneen.
- No sä olet vasta ekaa viikkoa täällä. Oo onnellinen sitten kun pääset edes ulos käymään.
- Niinpä...


Nää tyypithän on ihan ihmisiä täällä. Odotin rakennusta täynnä kuolaavia, kielilläpuhuvia hulluja. Tosin en itse ole sellainen ja olen täällä, joten miksi muutkaan olisivat?


Lounaaksi oli siskonmakkarakeittoa, en muista pitkiin aikoihin syöneeni niin hyvin kuin oon täällä syönyt. Vaikka Rusko valittaakin ettei täällä tarjoilla ihmisten syötäväksi tarkoitettua pöperöä, ehkei sitten se mitä me Jeremiaksen kanssa syötiin yllä ees sille tasolle. Koska kyllä täällä musta saa parempaa safkaa kuin kotona.


Ensi viikon alussa on ensimmäinen lääkäritapaaminen missä pitäisi selvitä jotain ees vähän suuntaa-antavaa tietoa siitä kauan joudun olemaan täällä. Jos se on vaan pari-kolme viikkoa, niin hyvä. Eiköhän täällä sen verran aikaa kestä, kun on mukavaa porukkaa ympärillä.

Illalla tupakkaparveekkeella tosiaan oli vähän ahdasta. Lomilta oli palannut neljä miestä ja yksi nainen, jolla oli pituutta häthätää sataneljäkymmentä senttiä, ja elopainoa varmaan saman verran. Naisella oli kuuluva ääni ja tarttuva nauru. Pidin siitä heti.
- Marjut, hoitaja huikkasi ovelta äänekkäälle pallerolle. - Ootko sä Santusta kuullut mitään?
- En, miten niin?
- Alleviivasin sille että sen on tultava iltapalaan mennessä. Eikä sitä näy missään. Näittekö te lomilla tai mitään?
- Ei nähty, eiköhän se sieltä tule...

Hoitaja nyökkäsi ja lähti ovelta.
- Mites lomat meni? Rusko kysyi Marjutilta.
- Ihan hyvin. Vähän vauhdikkaissa tunnelmissa..., Marjut hymähti.
- Hyi, Rusko tuhahti. - Sun pitäis kans lakata leikkimästä niiden aineiden kanssa, kohtahan sä pääset pois täältä ja mitäs sit teet? Päädyt johonkin myymään huumeita. Ei se piri niin paljon laihduta mitä ihmiset olettaa ja sit ne vetää övereitä ja...
- Nohnoh, Marjut nauroi. - Ehkei siinä ihan niin pahasti käy jos silloin tällöin. Ja en mä ees paljon ottanut.
- Just Mauraa yrittänyt valistaa, näytäs nyt vanhempana hyvää esimerkkiä, Rusko hekotti ja nyökkäsi mua kohti. - Tää tuli muutama päivä sitten.
- No susta kyllä huomaakin että on vähän vauhti maistunut, Marjut hekotti ja silmäili luista varttani päästä varpaisiin.
- Hei, mun hoikkuus on perinnöllistä, puolustauduin.
- No mut kyllä sä silti jotain oot joskus vetänyt.
- No jotain. Joskus. Vähän.
- Onks kuinka pitkä kakku edessä?
- Ei vielä tietoa. Toivottavasti ens viikolla pääsis jo pois.
- Mä lähden ens viikon lopussa. Vihdoin.
- Ootko kauan jo ollu täällä?
- Neljä vuotta.
- Oho.

Marjut kertoi että se oli viettänyt lähes koko aikuisikänsä mielisairaalassa. Välillä ollut vapaalla mutta aina päätynyt takaisin lukkojen taakse milloin minkäkin psykoosin takia. Viimeisin reissu oli venähtänyt, sitä oli pompoteltu osastolta toiselle koska sitä ei haluttu päästää kotiin, koska se tulisi kuitenkin bumerangina takaisin.

- Ensi viikolla sitten ois eessä muutto Mielenterveyskuntoutujien tukiasuntolaan. Siitä sitten loppukesästä varmaan omaan kämppään. Onhan tää aika siistiä, kaksikymmentäseitsemän vuotta ja eka oma kämppä...

Totesin mielessäni että joihinkin ihmisiin verrattunahan mulla meni ihan kivasti.

Tullessani pois parvekkeelta, ensimmäinen lause jonka kuulin oli:
- En mä polttanu lomalla pilveä...

Kanslian ovella seisoi pitkä, harteikas nuori mies selin minuun, jalassaan löysät kangashousut ja päällään samanlainen hampunlehtikuvioinen kauluspaita kuin Jeremiaksella. Tuntui että ikävä entistä kämppistä kohtaan iski heti kun näin sen paidan.
- No ton paidan käyt kyllä vaihtamassa, ei ole oikein sovelias näin sairaalassa pidettäväksi, kuului kansliasta. Mies hymähti, kääntyi ja lähti kävelemään huoneeseensa päin. Ja sillä sekunnilla tapahtui jotain mitä ei ollut vuosiin tapahtunut.

Tunsin miten veri kohosi salamannopeasti kasvoilleni, naamaa kuumotti, sydän löi pari kertaa sellaisella voimakkuudella että rintalastaan jäi lommoja. Tungin kädet taskuuni, tajusin että ne vapisi. Mies käveli suoraan ohitseni, tuskin edes huomasi mua kun seisoin siinä tuijottamassa suu auki kuin mikäkin... kuolaava hullu.
Ne kasvot olivat kauneimmat mitkä olin pitkään aikaan nähnyt. Ruskeat soikeat silmät, tummat kaunismuotoiset kulmakarvat niiden kehyksenä, keskellä kasvoja veistoksellinen, kaunis nenä jonka alla täyteläiset, ehdottomasti "noita haluan nuolla vielä jonain päivänä" -listalleni päätyneet huulet. Siisti musta leukaparta, huolettomasti pystyssä oleva tummanruskea tukka. Ja ne käsilihakset ja iho, joka näytti tasaisesti ruskettuneelta vaikka oli vasta toukokuu.

- Mikä vittu se oli? mutisin itsekseni ja tajusin että taidan olla tupakan tarpeessa.

26. luku

Mut sijoitettiin osastolle, joka sijaitsi ahdistavan harmaan betonirakennuksen kolmannessa kerroksessa vasemmassa siivessä. Se oli itsetuhoisten, mutta ei niin-vaarallisten hullujen osasto, erityisosaamisena ”päihdepsykiatriset tapaukset”. Eli ilmeisesti minä.

Maura Olivia Mäkipaakka. Syntynyt: 13.5.1987. Kotikunta: Kotka. Siviilisääty: naimaton. Ammatti: Ei ole.
Henkilötietolomakkeiden täyttäminen on masentavaa. Mun nimi on ruma. Mun syntymäpäivä on ruma. Kolmetoista, epäonnen luku. Ja toukokuussa, kuka hemmetti tykkää toukokuusta? Asun Kotkassa, enkä missään siistissä mestassa, kuten Tampereella tai Espoossa, tai ees paikassa millä ois jännä nimi, kuten joku Hailuoto. Siviilisääty... tarviiko edes mainita miksi se on masentavaa... Tai ehkä tarvitsee, miksi sitoutumiskammoisesta ihmisestä on masentavaa olla naimaton? Koska sitoutumiskammoiset ihmiset on sitoutumiskammoisia siksi, että ne on joskus muinaisuudessa tahtoneet oikein kovasti sitoutua, ja sitten pettyneet karvaasti.
Koulutuksettomuuden voi onneksi korjata. Oon miettinyt että tän reissun jälkeen muutan toiseen kaupunkiin ja vaihdan nimeni. En mä voi palata sinne, juorujen ja paisuteltojen legendojen keskelle, en ees halua ajatella miten mut kylillä tunnetaan tän reissun johdosta...
Oon miettinyt että ottaisin uudeksi nimeksi Anastasia. Monan etunimi on Anastasia, mutta se ei vaan ole sitten eskari-iän käyttänyt sitä. Venäläinen isä tahtoi välttämättä nimetä tyttärensä siten, puoliksi suomalainen äiti tahtoi toiseksi nimeksi jotain suomalaisempaa. Nimivalinta on varmaan ainoa asia mistä Mona on kiitollinen äidilleen.


Mun huoneen ovessa helottaa iso valkoinen numero kuusi. Tänään suihkusta tullessa huimasi niin, että hetken se näytti punaiselta. Punainen numero 6. 666. Oon selkeesti aika paha.


Muut potilaat näyttää aika... mielenterveyspotilailta? Normaaleilta ihmisiltä joilla on päässä vähän vikaa? Ei tee mieli ryhtyä juttusille kenenkään kanssa, mieluiten eristäydyn huoneeseeni kannettavan kanssa. Näin on parempi. Ainakin pari päivää. Monan ostamat röökit saa odottaa avaamattomissa askeissa. Tupakkapaikalla voi joutua ottamaan sosiaalista kontaktia.

Muistan kun Mona kirjoitteli mulle kirjeitä osastolta. Ne oli aina pitkiä selostuksia joissa ei välttämättä edes ollut mitään pointtia tai asiaa, se vaan rustaili niitä koska sillä kävi aika pitkäksi muuten.
" Ei siellä pöpilässä ole muuta tekemistä ku kirjoittaa ", se sanoi. Ja niinpä minäkin nyt sitten kirjoitan.

Kävin pyytämässä kansliasta nipun ruutupaperia.
- Pitää vähän selvittää ajatuksia ja kirjoittaa jengille kirjeitä, totesin kun multa kysyttiin mihin tarkoitukseen tarvitsin paperia. Hoitaja ojensi mulle sentin paksuisen nipun ja terotetun lyijykynän, luikin huoneeseeni ja välttelin muiden potilaiden kanssa katsekontaktin ottoa.

Rakas Mona.
Muistin ne kaikki ihanat kirjeet mitä oon saanut sulta kun oot ollut lusimassa. Niinpä sä olet ensimmäinen jolle alan kirjoittaa nyt kun itse olen tässä tilanteessa. Suljettuna betonirakennukseen.


Mä en olisi halunnut että tää menee tähän. Sinänsä typerä lause koska ei kai kukaan halua tiensä vievän sairaalaympäristöön missä viedään pois kännykkä ja korut, syötetään omituisesti mieleen vaikuttavia pillereitä ja vahditaan vuorokauden ympäri. Jouduin äsken perustelemaan tarpeeni kun kävin pyytämässä vaan nipun ruutupaperia. Mitähän muuta ruutupaperilla voi tehdä kuin kirjoittaa sille asioita, varmaan ne ajatteli että menen sahaamaan ranteisiini paperiviiltoja.


Toivoisin niin että aikaa voisi kelata taaksepäin. Vuosi-pari ois ihan jees, toisinaan mieleni kaipaa kipeästi jonnekin kaksituhattaluvun alkuvuosiin, siihen kun oltiin ala-asteella ja kaikki oli oikeasti vielä edessä. Mitä jos me oltaisiinkin yläasteella alettu enemmän pyörimään Petran ja Maijun ja kumppaneiden kanssa, olisiko meistä kasvanut parempia ihmisiä? Tulin miettineeksi yksi päivä niitä kahta ja tajusin että vaikka Maiju on ihan saatananmoinen viikonloppudoku, se on oikeastaan tosi siveellinen, ei edes kännissä anna kelle vaan. Miksen minä ole samanlainen, miksi yhdessä vaiheessa jokainen ryyppyreissuni päättyi siihen että lähdin jonkun yhdentekevyyden matkaan ja aamulla olikin mielenkiintoista.


En oo tehnyt sitä kyllä pitkään aikaan. Varmaan puoleen vuoteen ei ole ollut yhtään satunnaisseksisuhdetta tuntemattoman kanssa, onks tää sit se aikuistuminen vai mikä? Oli mulla tossa jotain peliä Tanen kanssa, kyllä luit oikein, mutta se äijä on niin saatanan hämärä ja se, mitä se teki mulle, kulkee aika pitkälti nimikkeen "seksuaalinen hyväksikäyttö" alla. Se huumasi mua pirillä ku jotain puistosta bongattua teinilorttoa, ja sitten kun en enää ollut tarpeeksi mielenkiintoinen, se alkoi touhuta Lindan kanssa. En oo katkera, onhan tää jo nähty. Teinitytöt vie kaiken.

Jäin tuijottamaan kirjoittamiani lauseita. Katkera? Voi kyllä minä olin, en kai minä muuten olisi lähtenyt tuntemattomassa kaupungissa tuntemattomien äijien mukaan sisäisesti itkien, en kai minä muuten olisi pitänyt niille kolmetuntista palopuhetta siitä kuinka huora Linda oli. Mietin mitä se oli mahtanut puuhailla kolmestaan Tanen ja Oton kanssa, kai se oli päässyt kokemaan mitä on saada kahta veljestä samaan aikaan...
Alkoi oksettaa.

Mietin vaan, että kaikki ne vuodet mitkä oot viettänyt huumeporukoissa, eikö ne oo yhtään koulineet sua tunnistamaan rapanistiä kun semmoisen näet? Miten ihmeessä sä aloit kaveeraamaan sen haahkan kanssa, kun siitä kuitenkin kilometrin päähän näkee että se nauttii juttuja jotka on vähän hatsia hapokkaampia?
Ja miten sä voit enää edes olla tekemisissä sen kanssa, jos joku tekisi sulle niinkuin Linda teki mulle niin ei todellakaan tulisi mieleenkään jatkaa sen kanssa kaveeraamista.

Rivini alkoivat mennä vihaisemmiksi ja vihaisemmiksi, päässä kiehui, teki mieli tupakkaa. Mulla oli kaksi vaihtoehtoa, joko rohkaista itseni ja sosiaalisen kontaktin uhallakin mennä tupakkaparvekkeelle, tai sitten jatkaisin yksinäni kiehumista, haukkuisin parhaan ystäväni kirjeitse ja menettäisin sen viimeisenkin joka enää suostui kuuntelemaan mua.

Päätin mennä tupakalle.



Olin ainoa potilas kolkolla ja harmaalla tupakkaparvekkeella. Nikotiinista kellastuneiden panssarilasien läpi näki pihalle, joku hölkkäili siellä.

Sytytin tupakan, imin savua ahnaasti sisään. Teholla maatessani en päässyt käymään tupakalla, muutaman päivän polttamattomuuden jälkeen tupakka kävi hienoisesti päähän ja rentoutti koko vartalon. Puhaltelin savurenkaita kun parvekkeen ovi aukesi ja kaksi miespotilasta astui sisään.

Nuorempi miehistä oli isokokoinen, ehkä paikoitellen jopa läski. Sillä oli tummanruskea taaksepäin sliipattu tukka, musta huoleton parransänki, nahkatakki ja cowbow-buutsit. Kaulassaan sillä roikkui koristeellinen, iso hopeinen risti.
Vanhempi oli selvästi jo yli kuudenkymmenen, kumaraselkäinen ja harvatukkainen, suusta puuttui suurin osa hampaista ja kaljamaha pömpötti valkoisen sairaalapaidan alla. Silläkin oli kaulassaan risti, siro kultainen.

- Sua taitaa vaivata sama ku muakin, vanhempi mies sanoi mulle sytyttäessään tupakkaa. - Siis tää maanis-depressiivisyys.
- Eikun sulla taitaa olla vähän näitä ongelmia, nuorempi arveli ja teki käsillään eka eleen joka kuvasi pullosta juomista, sitten nenäänvetämistä kuvaavan käsiliikkeen.
- Ootte kyllä molemmat oikeassa, hymähdin. - Mielentilaongelmainen olotilanmetsästäjä.
- Noni! nuorempi huudahti innoissaan ja ukot heittivät ylävitoset. - Mähän sanoin että ku tarpeeksi kauan tätä jengiä katselee, niin oppii tunnistamaan että mikä siellä latvassa on vinksallaan. Sä tulit tänään?
- Jep...
- Mites oot viihtynyt?
- Noh, onhan tääkin kokemus...
- Tämmönen hullula, nuorempi naurahti ja imaisi Norttiaan. - On näitä ankeampiakin osastoja, tää on tämmönen mukavan rauhallinen. Toisin ku alakerta, akuuttipsykiatrinen psykoosiosasto. Siellä on rankkaa meininkiä.

Hetki vaan keskityttiin omiin savukkeisiimme ja tuijoteltiin ikkunasta ulos. Sitten vanhempi miehistä astui askeleen mua kohti käsi ojossa.
- Ellosen Timppa. Täällä on toisen potilaan fyysinen koskeminen kielletty mutta kai sä mua kätellä voit.
- Joo... Maura Mäkipaakka...
- Ai mikä?
- Maura.
- Nätti nimi. Erikoinen. Mä oon ollut täällä nyt kolme kuukautta, mulla on toi maanis-depressiivisen diagnoosi tehty kymmenen vuotta siihen ja täällä välillä tullut vierailtua... Mutta kun siinä on vaan se että mä oon liian tunteellinen mies, kaikki tunteet tulee aina satakaksikymmentäprosenttisina ja se on, se vaan on rankkaa...
- Noniin, päästäs mutkin esittäytymään, nuorempi mies naurahti ja keskeytti toverinsa selityksen laittamalla käden tämän olkapäälle. - Rusko.
- Kaunis nimi, hymyilin.
- No ei aivan, Rusko hymähti. - Mutsi on ihan kahjo nainen, siskojen nimet on Tuuli ja Säde... Se on semmonen luontoihminen... Mut hieno nainen on. Mä tulin tänne maanantaina, meinasivat ensin laittaa lepositeisiin, yrittivät mutta sitten revin ne irti ja ojensin hoitajille takaisin ja sanoin että en mä ketään vahingoita, haluun vaan röökille. Ei ne sitten niitä uudestaan yrittäneet laittaa.

Katsoin isoa miestä joka selitti tarinaansa naureskellen ja totesin mielessäni että sellaisen järkäleen pistäminen lepositeisiin taisi olla jokaisen mielenterveyshoitajan painajainen.

- Mut älä huoli, ihan kiltti mä oon, Rusko virnisti ja iski silmää. - Mikäs tommosen nätin nuoren naisen on näin ankeaan paikkaan tuonut?
- Jaa, huokaisin. - Jostain psykoosista ne puhuu. Mua puukotettiin. Ja vielä ei oo ihan varmaa että olinko se minä vai mun ex-poikaystävä.
- Huhhuh, Rusko huokaisi. - Ei pitäisi nuorten naisten vetää aineita. Ne menee sekaisin. Siis ei mitenkään naissukupuolta väheksyäkseni, mutta onhan noita nähty. Ku naiset ottaa piriä niin kannattaa lukita terävät veitset yläkaappeihin, sinne ne ei ylety.
- En mä kyllä piriä ollut vetänyt, puolustauduin. - Vaan vitusti viinaa. Mut tuli tossa ennen kuun vaihdetta kyllä aika isosti leikittyä noilla vahvemmillakin aineilla... Mut muuten kyllä yleensä vaan pilveä.
- Ei se poltteleminenkaan hyvää tee päälle pidemmällä tähtäimellä, Rusko hymähti. - Porukka ei vaan tajua sitä ennenkuin on liian myöhäistä. Kun muisti on mennyt niin että hyvä jos muistaa talonnumeron missä asuu. Ja sit on näitä psykoositapauksia... Kaikki ihmiskeholle ylimääräinen on pahasta. Siksi mä oon kasvissyöjä.
- Kasvisruoka on pahaa, protestoin.
- Sulla on ollut vaan huono kokki! Mut ei nää sairaalan kasvisruuat kyllä oo ihmisten ravinnoksi tarkoitettu...

Sytytin toisen tupakan, sosiaalinen kontakti muiden potilaiden kanssa ei sittenkään ollut niin paha. Parvekkeen ovi aukesi, sisään astui kaksi vanhempaa naista joista toinen oli aivan järkyttävän pitkä, pelkkää säärtä koko mummo. Toinen pälyili ympärilleen hermostuneen oloisesti, käveli kumarassa ja kaivoi tupakka-askin taskustaan kuin se pitäisi tehdä erittäin salamyhkäisesti ja huomiotaherättämättömästi, ja meni sitten imemään savukettaan tuhkiksen viereen, karistellen sinne jokaisen imaisun jälkeen.
- Tässä on Maija ja Ulla-Maija, Timppa esitteli, nyökkäsi ensin kohti pitkää naista, sitten kohti kumarassa tuhkiksen luona pälyilevää naista, joka ei edes kääntänyt katsettaan ihmisiä kohti, pidempi nainen hymyili ystävällisesti. - Tää on tää uus tyttö.
- Kuka sun lapsia hoitaa kun sä olet täällä? Maija kysyi ja tuli mun viereen istumaan, epämiellyttävän lähelle. Nainen haisi hieltä ja halvalta hajuvedeltä.
- Ei mulla ole lapsia, vastasin.
- Eikö? Sähän olet siinä iässä että kumma jos ei ole...
- No mä olen kaksikymmentäkolme vasta...
- Minä sain esikoisen yhdeksäntoistavuotiaana! Sun ikäisenä mulla oli jo kolme!
- Maija, nyt on kaksituhattaluku, Rusko hymähti.
- Ruskokin tommoinen herttainen mies ja vapailla markkinoilla vielä, tuhlausta sanon minä.

Sain tupakan viimeisteltyä, juuri parahiksi. Päätin että pidän Timpasta ja Ruskosta mutta suhtaudun Maijaan varauksella, se oli selkeästi vähän enemmänkin vieraantunut todellisuudesta.

25. luku

Moi Riitta. Mutsi. Ihan oikeesti, mitä vittua, en mie oikeasti osaa sua äidiksi sanoa.


Tää tarina ei mennyt ihan niinkuin piti. Ambulanssikyytiä mielisairaalaan teho-osastolla odottavan nuoren naisen kirje äidilleen ei saisi alkaa noilla sanoilla.


Mona varmasti soitti sulle. Oikeasti joinain ohikiitävinä hetkinä alitajuisesti ajattelin että sä tulisit tänne katsomaan mua. Sulta puuttuu toinen jalka, okei, kamalaa, se on ollut musta koko mun elämän aivan helvetillisen kamalaa ja se kolari, se jalan menettäminen on kummitellut mun unissa vittu tarhaikäisestä asti! Sulta puuttuu jalka millä oot oikeuttanut aina kaiken paskan mitä oot heittänyt mun, ja muidenkin, niskaan, kaikkien pitäisi loputtomasti ymmärtää ja sääliä sua sen takia. Ehkä muutama tikki vatsassa ei oo sama asia, mun elämä jatkuu suhteellisen normaalina suljettujen ovien takana tämän jälkeen, mutta olisin silti kaivannut vaihteeksi SUA säälimään MUA.


Kolmena ekana päivänä täällä mulle annettiin Oxanest –nimistä kipulääkettä tippaan, siis suoraan suoneen. Sairaalanarkkausta. Aluksi siksi että mulla oli vatsa kipeä. Sitten vatsaa alkoi koskea useammin. Ja loppujenlopuksi pyysin sitä puolen tunnin välein ainoastaan siksi että sillä hetkellä kun hoitaja painoi männän pohjaan, mie hittovie nousin lentoon siinä sairaalavuoteella, päässä säkenöi, olin taivaassa. Sitten vielä pamit siihen päälle mitä sain aina kun valitin ahdistusta. Loppujenlopuksi kipulääkettä vähennettiin, ” kai sä tiedät että tää on huumelääke, ei me tätä näin paljon voida sulle antaa” ja ahdistus lisääntyi. Sitten jouduin pyytämään pameja ihan vain tärinään ja paleluun. Osastolla nekin varmaan sit otetaan multa pois.
Tässä yksi yö mietin, että ehkä oon alitajuisesti oppinut narkkaamisen sulta.
Muistan ku oltiin Launon kanssa varmaan neljännellä tai viidennellä luokalla. Kysyin särkeekö sun selkää taas, kun oot päivän aikana ottanut niin paljon särkylääkettä. ” Eikun nää vie myös henkistä kipua pois... ”


Mie niin toivon että olisin joskus kelvannut sulle. Ettei mun olisi huomion- ja säälihakuisuuttani tarvinnut päädyttää itseäni tähän tilanteeseen jotta huomaisit. Etkä huomaa sittenkään.

- Ootko varma että haluat että vien tän sun äidilles? Mona kysyi luettuaan A5 –kokoisen vihkon keskiaukeamalle väsäämäni kirjeen.
- No ainakin puhuin suuni puhtaaksi, tuhahdin. – Vai oonko sun mielestä liian psykoosissa ollakseni yhteydessä ulkomaailmaan?
- No... suoraan sanottuna siltä se vähän välillä tuntuu...

En jaksanut väittää vastaan. Olin sairaalassa viettämäni päivät pommittanut läheisiäni itkuavautumispuheluilla toisensa perään, harvat enää vaivautuivat vastaamaan loppujenlopuksi. Paitsi Mona. Rakas, uskollinen Mona kuunteli kaiken. Lisäksi sillä hetkellä rauhoittavat lamasivat aivotoimintani. En jaksanut alkaa väittää vastaan tai riehumaan. Taitoin palan Monan tuomasta suklaalevystä ja söin.

- Ootko varma että tässä on kaikki mitä tarviit siellä? Mona kysyi ja nyökkäsi kohti tuomaansa urheilukassia joka oli täynnä mun kämpiltä haettuja vaatteita ja sekalaisia tarve-esineitä. Kuten läppäri. – Tuon kyllä lisää heti kun saan auton lainaan, soita vaan jos tarviit lisää röökiä tai jotain...
- Rakas. Sä toit mulle kolme maksiaskia. Eiköhän sillä pärjää viikonlopun yli ainakin...
- No mutta soita heti jos tulee mieleen jotain! Ihan mitä vaan, vaikka karkkia tai sipsejä tai jotain voin tuoda tullessani!
- No jos totta puhutaan vähän subua voisit hommata. Alkaa nää bentsojumitukset tökkimään...
- Maura!
- Joojoo, musta läppä...

Mona huokaisi.
- Kukkaa voidaan ehkä tuoda sitten kun on varmaa ettet oo enää psykoosissa ja voit paremmin...
- Ei tarvii, huomasin sanovani. – Oikeesti, vaikka siellä osastolla ois mitä tahansa herkkuryynejä tarjolla, skippaan ne.
- Jos kieltäydyt lääkkeiden otosta, ne laittaa sut lepositeisiin ja pistää ne sun kankkuun.
- Voi vittu.
- No mut kyllähän sä voit ottaa sen linjan että pyydät niitä bentsopohjaisia vain tarpeeseen.
- Mulla on tarve aika usein...
- Ahdistukseen.
- Mua ahdistaa aika usein.

Ambulanssikuskien tullessa huoneen ovelle Mona syöksyi yhtäkkiä halaamaan.
- Oot mulle rakkainta tässä maailmassa.
- Mitä helvettiä?
- Kyllä sä siellä pärjäät. Muista etten mä koskaan pidä sua hulluna.
- No ei sulla oo paljon varaa, oot ite umpihullu.
- Enkä mä tuomitse sua vaikka vetäisit mitä ja mihin, mun kämppään sä olet tervetullut missä tiloissa tahansa...
Tajusin että sehän itki.
- Mona, hyssyttelin. – Mona, rakas, herttaista mutta melko kiusallista... Joo, oot säkin mulle rakas.

- Maura, pihalla ois kyyti odottelemassa, hoitaja totesi ja katsoi kysyvästi teho-osaston sängynlaidalla vaihdettavia nistijäähyväisiä.
- Joo, ihan pieni hetki, mutisin. Rutistin Monaa, muiskautin pusun poskelle. – Oot rakas. Paras kaikista. Pidä huoli ittestäs ja Zorrosta. Kerro terveisiä. Kyllä mie palaan.



Ambulanssin ovella en ollut enää niin varma paluustani.
- Pitääkö pistää siteisiin? kaapinkokoinen ambulanssimies kysyi samankokoiselta työpariltaan ajoneuvon ovella.
- Mitä vittua? kivahdin. – Pelkäättekö että neljäkymmentäkiloinen puolitoistametrinen nainen kilahtaa ja kynsii teiltä silmät päästä?
- No jos tota vittuilulinjaa jatkat ni sit ainakin päädyt pakettiin.
Ilmeisesti aamukahvissa liian vähän sokeria.

- Haluutko pötköttää vai istua?
- Täällähän palvelu pelaa. Onks juomatarjoilua? Kai joku leffa näytetään matkan aikana?
- Oos nyt ku ikäses kuuluu...

Valitsin paareilla makaamisen. Ihan vain vittuilun vuoksi. Matka psykiatriselle sairaalalle kestäisi melkein tunnin, ehtisin mahdollisesti nukahtaa ja entisestään huonontaa veemäisen ambulanssihenkilökunnan työpäivää kuorsaamalla. Kiusa se oli pienikin kiusa.

En onnistunut nukahtamaan.
Sen sijaan vaivuin erittäin helvetilliseen välitila-valveuneen, auton moottorin tasainen hurina sai jumittamaan, käpertymään oman pään sisään, pintaan nousi ahdistavia ajatuksia. Ambulanssi kiihdytti moottoritiellä, kotikaupunki jäi taakse, ja sen myötä tuntui kuin ahdistavat ajatukset ois valuneet päästä ulos, ambulanssin lattian läpi moottoritielle ja jääneet sitten seuraavan rekan alle.
Se oli nyt ohi. Sekoilulle tuli karu stoppi, karu steriilin sairaalaympäristöntuoksuinen stoppi. En tiedä mitä musta oli kirjoitettu, mitä mun lähetteessä luki, kuinka pitkä lusiminen olisi edessä. Takaraivossa, moottorin tasaisen hurinan vieressä, kutkutti toisaalta ahdistava, toisaalta vapauttava ajatus siitä että melko pitkä.