31. luku

Perjantaiaamuna ohrapuuron äärellä kädet tärisivät sekä jännityksen aiheuttamasta adrenaliininerityksestä että betsonpuutteesta. Lusikka osui suuhun, tai ainakin jonnekin sen tienoille, vastapäätäni istunut Rusko katsoi mua hämmentyneesti.
- Sä et ainakaan kahvia tartte enempää...
- Eiku just sitä mä tartten... rauhottaa...
- Kofeiini rauhottaa? Sä et oo perillä ihan kaikkien aineiden vaikutuksista...

Kofeiini ei rauhoittanut, kahvin maku rauhoitti. Muistutti karvaudellaan siitä että sijaitsit todellisuudessa, karisti viimeisetkin unenudut päästä. Se oli tuttu ja turvallinen kuin lämmin kylpy.
Mutta sitä sai osastolla aamuisin ottaa enintään kaksi kuppia. Kaksi säälittävän pientä kuppia. Niiden jälkeen oli aika palata toisen tutun ja turvallisen aamurutiinin pariin. Aamutupakan.



(Mona)

Ovikello soi puoli tuntia liian aikaisin. Ja sen verran vihaiseen sävyyn että päättelin ettei ollut ensimmäinen ovikellonpainallus mutsilta.

- Aatso... Aatso, herää, mutsi on tuolla...

Ravistelin Zorroa joka retkotti poikittain sängyllä bokserisillaan ja kuolanoro suupielestä valuen.

- ... äkkiä nyt, siivoa paikat!

Bongit, piiput ja vaporisaattori olivat tottakai levällään pitkin yksiötä. Edellinen ilta oli jatkunut aamuyön pikkutunneille, mikä oli varsin huono juttu ottaen huomioon sen että seuraavana päivänä piti olla pystyssä ja ajokunnossa jo reilusti ennen puoltapäivää. Tarkemmin sanottuna reilusti ennen aamukymmentä. Tarkalleen ilmaistuna puoli kahdeksalta. Voi vittu.

Mutsi kiroili oven takana venäjäksi ja hakkasi ovea. Siitä oli vanhoilla päivillään tullut hemmetin kärttyisä.

- Joo joo! huusin ja mulkaisin Zorroa painostavasti jotta se saisi pistettyä vauhtia poltteluvälineiden piilotteluun. - Oota että saadaan päälle!

- Anastasia, oon just tullut yövuorosta, mua väsyttää, haluan kotiin nukkumaan! mutsi raivosi. - Avaa nyt helvetti!

Loikin täysinäisten jätesäkkien ja pizzalaatikoiden yli ovelle vetäen samalla verkkareita jalkaani. Mutsi paukutti ovea kuin yrittäisi siitä nyrkillä läpi, koko rappukäytävä kaikui.

- Nyt! karjaisin riuhtaistessani oven auki. - Saatana! Hullu! Naapurit soittaa kohta poliisit kun sä riehut täällä...
- Katos oikeasti vähän tota kielenkäyttöäs, mutsi ärisi tömistellessään sisään. - Jaahas, mä taidankin pitää kengät jalassa kun täällä on niin törkeän paskaiset lattiat.

En sanonut mitään, huokaisin vaan. Purin turhautumistani tyhjään pizzalaatikkoon jonka potkaisin huoneen nurkkaan, se osui siellä piileskelleeseen bongiin joka kaatui, suoraan lattialle mutsin jalkojen juureen valuttaen tummanruskeat vetensä suoraan siihen niin kauniisti.

- Te kaks voisitte lopettaa noi laittomat puuhat..., mutsi jupisi ja asteli tyynenrauhallisesti eteensä ilmestyneen lätäkön yli. Sitten se äkkäsi pöydällä olevan pienemmän bongin ja irvisti rumasti. - Voitko sä nyt heittää mut kotiin tästä paskaläävästä, haluun nukkumaan vihdoinkin ja herranjumala että mä varmasti näen painajaisia...


Mauralla oli vaikea äitisuhde sen olemattomuuden takia. Mutta sillä ei ollut aavistustakaan siitä mitä oli hankala äitisuhde sen olemassaolon takia. Kun ne välit halusi kuitenkin kaikesta huolimatta säilyttää. Lastarissa itkin monta pitkää yötä pelkästään siksi että oli ikävä äitiä. Ja mutsi oli jo yli kuusikymppinen, useista pitkäaikaissaurauksista kärsivä ketjutupakoitsija. Se tuskin eläisi kovin montaa vuosikymmentä enää.

Näitä ajatuksia pyörittelin päässäni samalla kun purin huulta halusta huutaa ääneen sitä ainaista jäkätystä kuunnellessani.
- Voisit kyllä oikeasti jo pikkuhiljaa alkaa kasvattaa hiuksia takas, oli kommentti kun se havaitsi että olin jälleen ajanut pois muutaman millin sängen, kaiken mitä sivutukastani oli jo vuosia ollut jäljellä.
- En kiusallanikaan kasvata..., jupisin.
- Ja se kannabiksen käyttö...! Ottaisitte viinaa niinkuin normaalit ihmiset. Ei sitä aina kaikessa tarvitse olla niin erilainen.

Naksautin radion päälle. Radio Sputnik, tottakai. Venäläinen iskelmä näytti rauhoittavan mutsin, se hyräili kilometrin päästä nuotin kiertäen ja totesi hetken päästä että mun ja Zorron pitäisi jonain viikonloppuna tulla niille syömään.
- Jos vaikka tytötkin perheineen tulisi!

Oli huvittavaa että mutsi käytti isosiskoistani nimitystä "tytöt". Nadja oli kuitenkin jo lähemmäs viisikymppinen, Nolina neljäkymmentäkolme ja Juliakin kolmekymmentäseitsemän. "Tytöt" eli Mona ja kolme tanttaa.

- Joo, tottakai, sovitaan vaan sit reilusti etukäteen että milloin...
- Ja tulette sitten selvin päin.

Huokaisin. Tottakai me tultaisiin. En ollut kehdannut käydä pilvessä mutsilla kuin joskus alle parikymppisenä viimeksi, aikuisemmalla iällä se tuntui liian härskiltä.


Saavuttiin Satamakadulle, mutsi nousi kyydistä ja alleviivasi että auto sitten palautetaan ehjänä, enkä saisi ajaa metriäkään ylinopeutta. Ennen rappuun menemistä se kumartui muiskauttamaan mulle pusun poskelle kuin olisin yhä pikkulapsi.


- Mauran on niin parasta arvostaa tätä vierailua ja sitä mitä jouduin auton saadakseni taas kestämään..., murisin saapuessani kotiin. Zorro ei vastannut mitään, se istui sohvalla ja kovaa vauhtia oli imemässä bongia täyteen sakeaa savua.
- Haluutko aamusavut? se kysyi imaistuaan savut keuhkoihinsa. Vihasin sen tapaa puhua savut keuhkoissa.
- Mun pitää ajaa tänään!
- No mut pienet? Ja jos lähdetään vasta muutaman tunnin päästä niin ehdit selviämään...

Myönnyin, tarvitsin rauhoittumista. Sitä paitsi pahin, Mauran ja Joonaksen näkeminen samassa tilassa, oli vielä edessä, sitä varten tarvitsisin ennakkorauhoittumista. Paljon.