Prologi, uusi versio

Hetkittäin.

Hetket pitkittäin.

Pitkät hetket päällekkäin,

hetki päätä

säälittää hetkittäin.

Tiedättekö tunteen mikä iskee sillä hetkellä, kun tajuaa olleensa subjektina lauseessa jonka verbi johti tuulen kääntymiseen?

Mulla oli aavistus tuulen kääntymisestä kun Joonaksella oli toista päivää kännykkä pois päältä.

Varmuus tuli vasta sillä hetkellä kun avasin kotimme ulko-oven. Jo eteisessä huomasin että asunto oli läpikotaisin pengottu. Vaatehuoneen ovi oli avoinna, pahaa aavistellen kurkkasin sisään. Tyhjä.

- Mä en voi mennä tänne... Mä en voi...

- Kokoa ittes nainen. Älä kato ympärilles, ota tavaras ja mennään...

- Missä Olvi on? Onks ne paskiaiset vieneet Olvinkin? Mitä helvettiä?

Säntäilin ympäri kaksiota. Mut tavoitettiin keittiöstä, koura tarrasi päähäni semmoisella voimalla että luulin rastojeni repeytävän irti.

- Rauhoitu! Tolla riehumisella sä et muuta mitään! Se koira on nyt pienin sun ongelmista. Kerää tavaras niin mennään!

Nielin kyyneliä, olin kaksi vuorokautta porannut siihen malliin että se oli yllättävän helppoa, niitä ei tainnut enää olla edes jäljellä itkettäväksi.

- Eiks olis järkevintä mennä vaan antautumaan?

- ”Antautumaan”, missä helvetin haavemaailmassa sä elät?

- Tää on kaikki mun syytä...

- Sun syytä on kohta mun hermoromahdus jos ei aika pian poistuta tästä kuumottavasta kämpästä!

- Mulle laitetaan haku päälle ja...

- Helvetti! Tärkeintä ei oo nyt se kuka on syyllinen, vaan se kuka jäi kiinni!

- Eiks tässä kaaoksessa oo sulle tarpeeksi kiinni jäämisen makua?!

Tukastani kiinni pitävä käsi nytkähti siihen malliin että käden omistajan selkeästi teki mieli pamauttaa pääni astiakaapin oveen, mutta viime hetkellä rauhaarakastava kotikasvatus kolkutti takaraivossaan ja liike jäi puolittaiseksi.

- Okei. Okei, mä kerään tavarani, sitten lähdetään menemään. Okei...

Jäin mielipuolisesti hokemaan sanaa ”okei” samalla kun kävelin ympäri raiskattua kotiani ja listasin päässäni asioita joita mahdollisesti tarvitsisin mukaan määrittelemättömän pituista evakkoani varten. Kymmenessä minuutissa olin kerännyt kaiken mielestäni tarpeellisen kahteen muovikassiin, olin valmis hyvästelemään kotini, joka tuntui sillä hetkellä myllätyltä rikospaikalta.

                      Hyvästeille ei kuitenkaan jätetty aikaa vaan mut raahattiin kädestä pitäen ulos, istutettiin autoon, ovi lyötiin kiinni.

Itkin koko ajomatkan, puolivälissä matkaa Jeremias naksautti autoradion niin kovalle etten itsekään kuullut omaa ulinaani. Harmaan kerrostalon pihaan päästyämme se sanoi että mun oli syytä lopettaa vinkuminen saman tien, ellen halunnut viettää sen luona majailemaani evakkoaikaa parvekkeella. Suljin suuni ja räpsyttelin kyyneleet silmistä.

Jeremiaksen kaksio haisi tunkkaiselle, tupakalle ja ovea avatessamme myös jollekin muulle, vähän tupakkamaiselle mutta ei sitten kuitenkaan, makealle ja herkulliselle.

- Vitun idiootit!

Jeremias tömisteli keittiöön missä Mona ja Aatso istuivat pöydän ääressä viattoman näköisinä sätkät suupielissään.

- Poltatteko te kämpässä missä piilottelee muija jonka avomies taitaa parhaillaan olla kopissa törkeästä huumausainerikoksesta?!

- Rauhoitu, Aatso hymähti. – Eiköhän ne ekana mene etsimään sitä sen vanhempien luota tai jotain, tuskin ne nyt heti osaa tänne tulla...

- Ei voi koskaan olla liian varma, Jeremias murisi. – Kuumottavaa, ihan helvetin kuumottavaa. Sen hintti-Jontun takia ollaan kohta kaikki kusessa...

Jeremias ehti tuskin sanoa lausettaan loppuun, kun ovikello soi pari kertaa terävästi. Lähimpänä ikkunaa istunut Mona vilkaisi ulos.

- Ikävä kyllä Jeremias taitaa olla kerrankin oikeassa..., se mutisi ja nielaisi kuuluvasti. – Kytät.

Vilkaistiin kaikki neljä kauhuissamme toisiamme. Tilanne oli vain hetken päässä pakokauhusta, Aatso heitti salamannopeasti imeskelemänsä sätkän lavuaariin, Mona tempaisi tuuletusikkunan auki ja Jeremias meni painamaan liesituulettimen päälle.

- Mee mun makuuhuoneeseen, se komensi mua. – Siihen keskimmäiseen vaatekaappiin sä mahdut seisomaan. Mä puhun ne pois. Mene!

Ehdin juuri ja juuri kaivautua Jeremiaksen takkien ja kauluspaitojen taakse kun kuulin kuinka ovi avattiin.

- Jeremias Seppänen?

- Olen.

- Etsitään Maura Mäkipaakkaa, tietojemme mukaan olette ystäviä. Häntä epäillään osallisuudesta törkeän huumausainerikoksen valmisteluun.

- Joo, ollaan mutta ei oo vähään aikaan näkynyt.

- Voimmeko tulla sisään?

- Onks teillä kotietsintälupa?

- Ei mutta sellainen saadaan kyllä tarvittaessa, täällä nimittäin haisee marihuana.

Kiroilin ääneen. Ilmeisesti Jeremiaksella ei ollut muua vaihtoehtoa kuin siirtyä pois ovelta, kuulin kuinka askeleet veivät eteisestä keittiöön. Liesituuletin puhalsi sen verran kovalla etten saanut kunnolla selvää puheesta, mutta erotin varsin hyvin kuinka toinen poliiseista sanoi ilmeisesti Aatsolle:

- Tyhjennäpä hippi taskusi.

Mielessäni kävin läpi mitä seuraavaksi tapahtuisi. Keittiössä palaneet pilvet olivat mitä todennäköisimmin Aatson, ne löytyisi sen taskuista. Koko asunto pengottaisiin koska siellä saattaisi olla lisää huumeita, ja joka ikinen kerta se penkominen kohdistui myös vaatekaappeihin.

                      Harkitsin säntääväni ulos piilopaikastani, makuuhuoneen tuuletusikkunasta mahtuisin ulos juuri ja juuri jos vedän vatsaa sisään, voisin kiivetä ränniä pitkin alemmassa kerroksessa asuvan opiskelijatytön ikkunalle, koputella siihen ja selittää tilanteen, pääsisin kuin koira vaatekaapista... tai katkoisin kaikki kehoni luut ja päätyisin pidätysselliin kokovartalokipsissä mikä tekisi kokemuksesta vielä normaaliakin vittumaisemman.

Eteisen kaappeja availtiin, Jeremias meuhkasi.

- Selviät helpommalla jos vapaaehtoisesti kerrot missä sun huumeet on piilossa, toinen poliiseista sanoi. Samassa kuulin kuinka makuuhuoneen oven kahva painettiin alas. Kuulostelin raskaita askelia, ne selvästi kuuluivat isompikokoiselle miehelle, joten pelini oli pelattu. Naispoliisin olisin vielä pystynyt tönäisemään syrjään ja juoksemaan niin helvetillisesti ulko-ovelle ja siitä ulos, mutta kaapinkokoiselle miespoliisille en voisi mitään. Voisin korkeintaan purra. Sydämeni takoi sellaisella nopeudella että päässä alkoi heittää. Kaapin pimeys muuttui silmissäni punasävyiseksi, kuulin jo poliisin hengityksen, meidän välissämme oli enää vain ohut vaatekaapin ovi, jonka avautumishetkestä en muistanut muuta kuin sen, että valo sattui silmiin, ja poliisin lievästi huvittuneelta kuulostaneen äänensävyn tämän sanoessa:

- Maura Mäkipaakka, otaksun? Teidät on pidätetty.

Mulle laitettiin käsiraudat, Aatsolle ei. Monalta ei löytynyt mitään, se lähti asunnosta itkien ja paniikkikohtauksen partaalla. Jeremiaksenkin taskut osoittautuivat tyhjiksi, ainoa rikos mihin se oli syyllistynyt oli se että sen asunnossa oli poltettu kannabistuotteita. Koko kämpän myllääminen kesti kolme varttia, sen aikaa jouduimme odottamaan kiinniotettuina keittiössä.

                      Meitä lähdettiin saattamaan portaita alas, pieneen hissiin ei olisi mahtunut neljää ihmistä joista puolet olivat isokokoisia poliiseja. Kädet selän taakse sidottuina rappusissa kävely osoittautui äärimmäisen epämukavaksi. Pihalla oli naapurin rouva kahden lapsensa kanssa ja kaikki kolme tuijottivat meitä astuessamme rapusta ulos.

- Tässä taas hippejä viedään, Aatso hymähti mulle, itseänikin nauratti vähän tilanteen kliseisyys, kahta rastatukkaista nuorta aikuista raahattiin maijaan pilvenpolton takia. Siitä oli monet räppibiisit tehty.

En ollut vieraillut valtion hotellissa sitten teinivuosien, miljöö oli tunnelmineen jotenkuten muistissa mutta silti sen ankeus, ahdistavuus ja virtsanhajuisuus tuli melkein shokkina.

- Sut haetaan muutaman tunnin päästä kuulusteluihin, tylyn ja työhönsäkyllästyneen näköinen vartija totesi ennen kuin pamautti paksun metallioven kiinni, pamaus kaikui hetken ja sitä kaikua seurasi vain piinallinen, melkein huutava hiljaiusuus. Heittäydyin ovea vasten ja aloin takoa sitä nyrkein, huusin solvauksia poliisivaltiosta, natsisioista, mielivallasta ja kaikki muutkin mahdollisimman kornit siinä tilanteessa heitettävät taisteluhuudot. En ole varma pieksinkö ovea viisi vai viisitoista minuuttia, mutta kun lopulta kyllästyin, kyyneleet valuivat taas ja olo oli enemmän kuin epätoivoinen. Mieleen tuli ajatus jota olin monituiset kerrat aikoinaan teiniahdistuksissani pyöritellyt: Miksei elämä voinut loppua nappia painamalla? Koska sillä hetkellä äkkikuolema oli melko kärjessä toivelistallani, ikävöin Joonasta niin paljon että se tuntui kipuna päästä varpaisiin, ja lisäksi olin vaarassa itsekin joutua tuomituksi.

Itkin pää polviin painettuna varmaan puoli tuntia, minkä jälkeen päätin ryhdistäytyä. Kiersin kehää ympäri alle parikymmenneliöistä putkaa, potkin seiniä ja irvistelin nurkassa olevalle valvontakameralle. Laitoin kädet taskuun ja havaitsin että ne olivat unohtaneet takavarikoida sieltä yhden esineen: lyijykynän. No, olipa sentään jotain tekemistä. Asetuin makaamaan kylmälle kivilattialle ja aloin sotkea sitä kirjoittelemalla siihen puoliksi haikeita, puoliksi vaihaisia riimirunoja.

Loppukesästä mielenterveyskeskuksen kriisityöryhmä sai asiakkaakseen Maura Mäkipaakan.

Taas.

Ihme että ne edes ottivat asiakkaakseen. Edellisiltä hoitosuhteilta peräisin olevissa potilaskertomuksissa kun oli kohtalokas maininta kannabiksen säännöllisestä käyttämisestä, olin niiden silmissä siis A-klinikalle kuuluva narkomaani, en mielenterveysongelmainen. En vaikka mut sinne toimittanut huolestunut kämppäkaveri oli sitä mieltä että eronjälkeinen masennukseni oli paisunut niin sairaalloisiin mittakaavoihin, ettei mua auttaisi enää muu kuin sairaalajakso.

” Mauralla on aina ollut aika vaikeaa oman päänsä kanssa, siellä papereissa varmasti lukee...! ” Jeremias meuhkasi ensimmäisellä istunnolla minne se puoliväkisin tunki mukaan.

Ne paperit olivat aika karua luettavaa.

Sopeutumisvaikeudet, syömishäiriöt, muistihäiriöt, masennus, vaikea masennus, maanis-depressiivisyys, lievä (tai ei niinkään lievä) narsismi...

Niinkutsutulta aikuisiältä olevissa papereissa mainitaan lähinnä ”työtön, asenneongelmainen, kouluttamaton, sossupummi, vaikeat välit vanhempiin, kykenemättömyys sitoutua... ”

Mutta koska eronjälkeiseen masennukseeni johtaneen eron syyt olivat päihteidenkäytössä ja siitä seuranneista ongelmista Suomen lain kanssa, ei ongelmieni kuuntelu ollut heidän heiniään. Sairaalapaikkaa mulle ei heruisi ennenkuin olisin ollut selvä senpituisen ajan ”että pystytään varmasti sanomaan että oireet ovat oikeaa masennusta eikä vieroitusoireita. ”

” Ei ikinä! ” raivosin Jeremiakselle kun käveltiin mielenterveystoimistolta bussipysäkille. ” Mä en ala käydä missään seuloissa vain saadakseni lähetteen jollekin A-klinikan lässyttäjäterapeutille. ”

” No onko se muka noin kamalaa olla oman mielenterveyden takia hetki selvin päin? ” Jeremias kysyi.

” On. Kun se ei ole mikään ”hetki” vaan se on PUOLI VUOTTA. Jos mä olen puoli vuotta polttelematta niin sitten mä vasta olen oikeasti masentunut. ”

” Onkos sulla mitään harrastuksia muuta kuin pilvenpoltto ja käyttäjäkavereiden kanssa pyöriminen? Jotain mitä voisit koettaa tehdä sen sijaan että vedät päätäsi sekaisin? ” kysyttiin toisiksi viimeisellä kerralla jonka ne suostuivat kai lähinnä säälistä antamaan ennenkuin olisi pitänyt alkaa käydä klinikalla pissaamassa purkkiin terapian ehtona.

Meninpä sitten lipsauttamaan että ”kirjoittaminen”.

Joo, olin kirjoittanut kirjaa pentuna. Kukapa pentu ei olisi?

Tykkäsin kirjoittaa päiviä ja asioita ja ajatuksia ylös, koska muuten unohtaisin kaiken silmänräpäyksessä. Tykkäsin muistella.

” Sulla on varmasti tosi mielenkiintoinen elämä taustalla ja osaat kirjoittaa... ” (miksi terapeutit pitävät aina kirjoitusharrastusta merkkinä siitä että OSAA kirjoittaa? Hyvinhyvin harva kirjoittamista harrastava oikeasti osaa) ” Ala kirjoittaa kokemuksiasi lopettamisen myötä ylös! ”

(missä helvetin välissä muka väitin että olisin missään vaiheessa lopettamassa pilvenpolttoa, mä vaan halusin päästä puhumaan niistä tuntemuksista mitä avokin joutuminen vankilaan herätti, en tekemään suurta ja mullistavaa elämänmuutosta...)

Kotimatkalla mietin, että voisi ehkä kokeilla. Ei lopettamista vaan kirjoittamista, pitkästä aikaa.

Illalla poltin savut, tuskailin kaksi tuntia edessäni valkoinen paperiarkki, bongi ja lyijykynä ja sain lopulta aikaan ajatuksen polttelun lopettamisesta, kirjoittamisen aloittamisesta ja lauseen:

” Kirjoittaminen on vähän niinkuin sauhut.

Terveellisintä olla kokonaan ilman jos on tarjolla vain paskaa. ”