33. luku

Kun tapasin Pinkin ekaa kertaa, se vitutti mua.
Kun tapasin Pinkin tokaa kertaa, se vitutti mua.
Kun tapasin Pinkin kolmatta kertaa, se ei herättänyt mussa mitään tunteita, mutta se johtui siitä että olin poltellut itseni sammumiskuntoon jo kaksi tuntia ennen sen saapumista siitä syystä että se vitutti mua.


Mun Pinkkiä koskevat mielipiteet tiivisti varmaan osuvimmin se, että olin tuntenut sen puoli vuosikymmentä, mutten koskaan ollut vaivautunut ottamaan selville sen oikeaa nimeä tai ikää. Se oli lusinut samoihin aikoihin lastarissa kuin Mona ja Jeremias eli se oli luultavasti iältään jotain mun ikäisen ja Jeremiasta pari vuotta nuoremman välillä.


Joka kerta kun se avasi suunsa, sieltä tuli ulos jotain mikä loukkasi, jos ei nyt jotain paikallaolijaa, niin vähintäänkin jotakin kokonaista ihmisryhmää, tai viattomuutta ja kaikkea kaunista ylipäätään. Kuten mun pankkitilin saldoa silloin, kun se mättöpäissään sai päähänsä syödä meidän jääkaapin tyhjäksi. Seuraavana päivänä se saattoi pahoitella sitä ja käydä ostamassa lähi-kebabbilasta perhepizzan hyvitykseksi... mistä siitäkin se ahmaisi vähintään kolme neljäsosaa itse. Enkä edes käy kertaamaan mikä oli meininki silloin kun oli sen tehtävä hankkia porukalle poltettavat illaksi, niiden syyhkyjen muisteleminen kirvelisi liikaa sielussa.



Mulla oli vaihtoehtoina rutistaa joko Pinkkiä tai sairaalan vahtimestaria, kun ulko-oven paremmalla puolella raittiin ilman hengittäminen ekaa kertaa viikkoihin sai riemun kuplimaan sisälläni tavalla, joka sai haluamaan jonkun halaamista. Niinpä kapsahdin Pinkin kaulaan ja ulvoin kuinka hyvältä tuntui. Pinkki nauroi ja taputti mua olkapäälle.

- Ootko sä täälläollessas päässyt kertaakaan ulos? se kysyi. Pyöritin päätäni ja sen silmät laajenivat kauhusta. - Siis oikeasti? Mikä saatanan rangaistuslaitos tää on?
- Ihan sama, nyt mä oon ulkoilmassa, nyt on parempi, nyt on hyvä...

Suljin silmäni, nautin auringonvalosta, lämpimästä tuulenvireestä ihollani, siitä kun hengitysilma ei haissut desinfiointiaineelta. Ennen sairaalaan joutumistani oli ollut loppukevät. Nyt kesä oli jo täyttä vauhtia käynnistymässä, totesin päälle vetämäni nahkatakin edellisen vuodenajan asusteeksi, hiki valui pitkin selkää. Mutta jopa se tuntui hyvältä.

- Huomaatko sä Maura että sä olet edelleen mun kainalossa?
- Valitus seis vittusilsa, vie mut jonnekin!
- Mihin?
- No polttamaan ne hemmetin savut, arvaa kitkuttaako?
- No mihin mennään polttamaan?
- En mä tiedä, johonkin puskaan?
- Eli sä pyydät mua viemään sut puskaan?
- Kyl. Vie mut puskaan!

Sairaalan viertä syvälle metsään päin kiersi lenkkipolku. Yhteisestä ääneenlausumattomasta ajatuksesta lähdettiin kävelemään sitä pitkin, nojasin Pinkkiin, sain henkisiä orgasmeja ulkoilman hengittämisestä, ja vain etäisesti pääni perukoilla hihittelin tilanteen absurditeetille. Joonas oli Monan kyydillä matkalla luokseni, kyydillä josta se oli joutunut jopa maksamaan, ja minä olin Pinkin kainalossa kulkemassa kohti pensaikkoa polttamaan kukkaa.

- Tässä vois olla hyvä, Pinkki totesi ja istahdi syrjään polusta, paksun männyn runkoa vasten vain muutaman metrin päässä kohdasta, missä maastoon ilmestyi yhtäkkiä jyrkkä, melkeinpä pystysuora mäki alaspäin. Reunalle oli yritetty rakentaa jonkinsorttista aitaa ilmeisesti estämään mielisairaalan potilaita syöksymästä siitä alas, mutta aidan poikkipuut oli katkaistu ja koko rakennelma oli pahasti kallellaan pudotuksen yläpuolella.

- Tiedätkö miks täällä on tämmönen? Pinkki kysyi alkaessaan väsätä poltettavia taskustaan kaivamiensa bussiaikataulujen päälle.

- Häh?
- Niin siis toi kieleke ilman kunnollista turva-aitaa?
- No?
- Hankalia potilaita varten. Ylilääkärit on laskelmoineet että jos joku hulluista hulluin pääsee karkuun, se suuntaa melko varmasti kohti tota metsää... sitten se juoksee tän kielekkeen ohi ja koska se on hullu, sille iskee vaistomaisesti itsemurhaamisrefleksi ja se heittäytyy tosta alas ja ping: sairaala pääsee yhdestä hankalasta potilaasta ja yhteiskunta yhdestä sairaspäivärahoja pummivasta työkyvyttömästä.
- Toi oli melko julmaa.
- Elämä on. Ja niin on muuten tää piippukin.

Pinkillä ei ollut mitään laukkua tai reppua mukanaan, joten en tajunnut mistä se oli kaivanut pari-kolmekymmentä senttiä korkean läpinäkyvän akrylliputkensa jonne kovaa vauhtia kaatoi vettä yhtä tyhjästä ilmestyneestä puolen litran Coca cola -pullosta. Ja yhtä nopeasti kuin välineet olivat ilmestyneet tyhjästä, oli bongi käsissäni, pesä täynnä vihreäruskeaa sekoitusta ja Pinkki edessäni räpsäytellen sytkäriä pirullisesti virnuillen.

- Minä! kivahdin ja nappasin tulentekovälineen sen kädestä. Tiesin, että se oli tehnyt sen tahallaan. Se, kuten kaikki muutkin, tiesi varsin hyvin ettei mun puolesta mun pesällistäni saanut sytyttää kukaan miespuolinen. Mona kutsui sitä paitsi helvetin ärsyttäväksi narinaksi, myös ainoaksi kunnolla feministiseksi ajattelutavaksi mikä mulla on. ("Sama asia", Pinkki kommentoi silloin siihen.)

- Toi, just toi! Pinkki huudahti kun naksautin sytkäriä ja aloin imeä savua putkeen. - Kun sä imet savua, sä suorastaan hehkut.

Juuri sillä hetkellä imaisin savut keuhkoihini ja Pinkin kommentin ansiosta meinasin imaista ne suoraan vatsalaukkuun. Tuntui kuin ne olisivatkin menneet suoraan keuhkojen sijasta aivoihin, yhtäkkiä silmissä pimeni, keuhkot tuntuivat pusertuvan rusinoiksi ja räjähtävän kappaleiksi samaan aikaan.

- Mitä vittua? parahdin puhaltaessani pilveä ulos. Samassa tajusin kyynelehtiväni. - Ihan ku ois ekaa kertaa pilvessä. Vittu. Mä oon ekaa kertaa pilvessä.

Pinkki virnisti ja nappasi bongin multa, poltti oman osuutensa ja karisteli sitten pesän sammaleelle tyhjäksi tuhkasta.

- Petteri, se tokaisi yhtäkkiä.
- Häh?
- Mun oikea nimi on Petteri. Petteri Mäki-Paakkanen.
- Eikä ole.

Nauroin. Kyynelehdin edelleen ja nauroin.

- No ei sunkaan nimi sieltä fiksuimmasta mahdollisesta päästä ole, Pinkki hymähti. - Se on kuule vaan yhdestä viivasta ja kolmesta kirjaimesta kiinni ettei vaikutettais avioparilta.
- Yksi viiva mitä ja mitkä kolme kirjainta? Pirilainit ja LSD ja sit ollaan naimisissa?
- Kuule, mitä sun sekoilujas on tässä viimeisen vuoden aikana katsonut niin en yhtään ihmettelis...

Osa musta halusi tönäistä Pinkin kalliolta, osa puolestaan vaan halata sitä. Jos olin tehnyt jotain tyhmää, Jeremias yleensä vaan huusi mulle, se oli ärsyttävää. Ja vaikka Pinkin henkilöönmenevät naljailut joskus saivatkin hapuilemaan keittiöveistä, oli se paljon parempi keino kertoa että "hei Maura, oot ollut idiootti".

- Onks se muka oikeasti Petteri Mäki-Paakkanen? oli pakko vielä varmistaa. Pinkki nyökkäsi.
Tuntui absurdilta että sen lisäksi että olin halaillut Pinkkiä ja kiehnännyt sen kainalossa niin nyt vielä paljastuikin että se oli melkein sukunimikaima, kun vieläpä kummankaan sukunimi ei ollut sieltä Suomen yleisimpien sukunimien kärkikymmeniköstä. Ja että sillä oli niin kiltti ja naapurinpoikamainen nimi kuin Petteri.

- Onks sunkin nimestä aina jotkut tosi älykkäät yksilööt väännelleet että Mäkipaska?
- Jep. Etenkin joskus ala-asteella, voi luoja...

Keskusteltiin varmaan vartti Mäkipaskana olemisesta, sitten yhtäkkiä avauduttiin muutenkin ala-asteajoistamme, Pinkki melkein nyyhki olkapäätäni vasten kertoessaan vuosia jatkuneesta koulukiusaamisesta ja saatoin melkein samaistua siihen, tosin mussa ne muistot herätti vaan turhautumista, kuinka vittumaista oli päätyä rehtorin kansliaan parin tunnin puhutteluun kun oli jälleen kerran piessyt ne pari Mäkipaskaa huudellutta rinnakkaisluokkalaista pisamanaamaista poikalasta. Mua pidettiin koulukiusaajana vaikka todellisuudessa vain puolustin itseäni ja Launoa.

- Kuinka kauan sä saitkaan olla ulkona? Pinkki kysyi yhtäkkiä
- Puoli tuntia, miten niin? hätkähdin.
- No siten niin että ollaan oltu kolme varttia...
- Voi paska!

Ponnahdin seisomaan, puistelin männynneulaset vaatteistani ja katsahdin Pinkkiä hädissäni.
- Nyt ne ei varmasti päästä mua Monan ja näiden kanssa ulos...

- Tarviiko sun edes mennä?

Pinkki astui askeleen mua kohti, katsoi vakavana silmiin nuoren metsän värisillä silmillään. Tunsin sen hengityksen kasvoillani, suljin silmäni ja... Pinkki pörrötti tukkaani ja hörähti:
- Sitä paitsi sisätiloissa Joonaksen on vaikeampi päästä sua pakoon minnekään, haluut kuitenkin vähän heitellä sitä.... auta mua kasaamaan tää bongi.

Pinkki käännähti ja alkoi operoida poltteluvälineen kasaan laittamisen parissa, minä tuijotin tyhjyyteen ja pohdiskelin, mistä äsken kuulemani kohtalokkaat viulusävelet olivat peräisin.