Ojenna kätesi?

Viimeisen version puhtaaksikirjoittamisessa mennään nyt luvussa 19. Oon myös kunnostautunut eteenpäin menemisen suhteen pienen luovan tauon jälkeen ja hyvä flow on päällä koko ajan. Tarina on muutamaa himassa eristäytyneenä vietettyä kirjoittamispäivää vaille valmis, yhdeksän lukua vielä työstettävänä. (Mutta se taas ei kerro yhtään mitään aikatauluista...)

Tähän asiaan liittyen ajattelin kysäistä että löytyykö lukijoista paria-muutamaa kuka ois innokkaasti halukas esilukemaan läpi valmiin stoorin ennen kuin se lähtee eteenpäin? Ja haukkumaan mut pystyyn niistä kohdista joista ei pidä, pitämään muutaman aivoriihipalaverin ja jeesimään henkisellä tasolla (miksikään haamukirjoittajaksihan siis ei tarvitse ryhtyä) hiomaan Yömyssyjä kohti täydellisyyttä. HUOM: Tässä tehtävässä pääsee isosti vaikuttamaan siihen millainen käsikirjoitus sinne kustantamoihin sitten lähtee eli luottamushommia ois tarjolla!

Paiskaa kommenttia tai huutele FB:ssä jos kiinnostuit :)

-Piis-

~SisMa

32. luku

(Mona)


- Mitä luulet, pitäisikö Mauralle tarjota savut? Zorro kysyi kun oltiin puolivälissä matkaa ajamassa kohti paikkaa mistä meidän oli määrä poimia Joonas kyytiin.
- Eiks se ois aika vastuutonta? aprikoin. - Meinaan että mitä jos se ei olekaan kunnolla vielä toipunut ja pamahtaa uudestaan joidenkin harhojen valtaan?
- No ainakin sillä on turvallinen ympäristö siihen, Zorro hekotteli. - No tsekataan eka että kuinka selkeältä se vaikuttaa ja tehdään päätös sitten.
- Vaikka niin...

Saatoin vain kuvitella miten Maura sairaalassa pomppi parhaillaan pitkin seiniä jännityksestä, mua itseänikin jännitti.

- Ootko ihan varma että Joonaksen toimittaminen sen läheisyyteen on fiksua? kysyin ja samalla laitoin radion päälle keventääkseni tunnelmaa. Laitoin saman tien mutsin Sputnikin vaihtoon, Nrj:kin kuulosti paremmalta vaihtoehdolta kuin se.
- Mikset voinut jättää Sputnikia? Zorro marisi. - Ja kyllä mä uskon että jos ne kaksi nyt tällä kertaa saisi sovinnon tehtyä.
- Mulla on silti kutina että syyllistytään nyt tässä johonkin hirveään, jupisin. - Oliko se tästä oikealle?
- Jep... Tuollahan se Joonas jo seisookin.

Jostain syystä huomasin vetäväni syvään henkeä. Joonaksen näkeminen hermostutti mua, viimeisen Mauralle tekemänsä temppunsa jälkeen mua ei erityisemmin huvittanut olla sen kanssa tekemisissä ja ihmettelin miksi Maurakaan halusi.

- Moro, Joonas huikkasi avatessaan oikeanpuoleista takaovea. Sillä oli oikeasti joku kimppu keltaisia kukkia kainalossaan. - Mä ajattelin että tykkääköhän Maura näistä? Te varmaan ne toisenlaiset kukkaset ootte jo hommanneet...
Totesin mielessäni että Joonas näytti hyvältä, ehkä se oli yksi suurimmista syistä miksi Maura kaikesta huolimatta tahtoi olla väleissä sen kanssa.

- Maura vihaa keltaista, Zorro naurahti. - Mutta kaipa se arvostaa elettä. Mitäpä kuuluu?

Pojat aloittivat kuulumistenvaihtopälätyksen, minä keskityin ajamiseen. Aamuisten savujen jäljiltä pää oli edelleen hieman jumissa, olin nukkunut ennen lähtöä pari tuntia selvitäkseni mutta silti tuntui että jos poliisi olisi pysäyttänyt ja lyönyt tikkarin suuhun, olisi elämäni ajokortillisena ollut hyvin pikaisesti siinä.

Zorro ja Joonas höpisivät höpisemästä päästyään, vaikka niillä oli melkein kymmenen vuotta ikäeroa, ne olivat aina tulleet loistavasti juttuun. Zorro ei pitänyt Joonasta kakarana, eikä Joonas Zorroa aivonsa pilalle poltelleena kehäraakkina.

- Mitä jos se lyö mua? Joonas kysyi yhtäkkiä.
- Kyllä sä nyt yhden kiukkuisen Mauran hoitelet, Zorro hymähti.
- Luuletko?

Muistin elävästi kun ensimmäisen kerran näin Mauran ja Joonaksen riitelyn menevän fyysiseksi. Oli juhannus vuonna 2007, olimme porukalla niillä juomassa ja saunomassa. Seurueeseen kuului minä, Zorro, Toni, Jeremias, Launo, sekä jostain syystä myös Petra ja Maiju, ja tietenkin isäntäpari, jotka alkoivat tiuskia toisilleen kun Maura oli juonut Joonaksen viimeisen greippilonkeron. Äänenvoimakkuus kasvoi kasvamistaan ja rakastavaisten toisistaan käyttämät nimitykset muuttuivat yhä häijymmiksi. Päänaukomisen ohessa Maura kumosi viinashotteja, mikä arvatenkan ei tehnyt siitä yhtään leppoisampaa. Siinä vaiheessa kun Joonas kutsui avovaimoaan koko kylän yhteiseksi savuhuoraksi, Maura nappasi pöydältä tuopin ja heitti sen Joonasta kohti; jolloin Zorro puuttui tilanteeseen ja ehdotti että Maura lähtisi takapihalle rauhoittumissavuille. Kun kaksikko palasi sisään, Joonas oli ovella vastassa ja löi Mauraa boolimaljassa olleella soppakauhalla. Ennen kuin me muut oltiin kunnolla edes tajuttu mitä tapahtui, oli pieni vihainen nainen paiskannut avomiehensä seinää vasten ja napannut käteensä kynsisakset joita käytettiin kukan pilkkomiseen, ja painoi niitä Joonaksen kaulavaltimoa vasten. Maura oli puolitoistametrinen ja painoi vain reilut viisikymmentä kiloa, mutta silti tarvittiin Toni, Zorro ja Petra repimään se irti Joonaksesta.

- Ei sillä oo mitään syytä lyödä, sähän pelastit sen, totesin.
- Joo, mutta se ei muista siitä mitään, Joonas huomautti. - Se saattaa olla yhä siinä uskossa että se olin mä joka sitä puukotti.
- No niin tai näin, sulla on kolmekymmentäkaksi kilometriä aikaa päättää uskallatko tavata sen, Zorro ilmoitti. - Voit sä odottaa autossakin. Kaikki radiokanavat kuuluu ja hansikaslokerossa on hyvä valikoima venäläistä iskelmää.



(Maura)

Tupakkaparvekkeen puiseen penkkiin oli joku raapustanut " S sydän M ". Saattoi se olla sattumaakin, mutta epäilin suuresti että se oli Santun tekosia. Kaivoin taskusta ruutupaperiarkin jota olin aamupäivällä alkanut täyttää sekavilla sanoilla purkaakseni hermostuneisuuttani. Mua oli kielletty kirjoittamasta tupakkaparvekkeella paloturvallisuussyihin vedoten, mutta se ei mua paljon hetkauttanut. Aurinko paistoi mukavasti ikkunasta sisään muodostaen betonilattialle lämpöisen, valoisan neliön missä oli kiva istuskella.

Tajusin tänään että Joonas ei ole koskaan sanonut, että se jättää mut tai että ollaan erottu. Eli siinä mielessä jotenkin typerän teinimäisest ajatellen ollaan kai yhä yhdessä. Mikä on sinänsä aika ikävä ajatus, koska jos ollaan seurusteltu koko tämä aika niin oon pettänyt sitä aika monta kertaa. Joel ja ne kaksi niinsanottua seurustelusuhdetta mitkä meillä oli, ne pari Jeremiaksen kaveria silloin ensimmäisenä kesänä ja jopa Jeremias. Niin ja se baaripoka, mikä sen nimi nyt olikaan, Mikko? Ja Tane ja Linda. Okei, olen melkoinen lutka, siinä taisi olla pieni totuudenjyvänen kun se silloin joskus kutsui mua budihuoraksi. Koska en mä niiden Jeremiaksen ääliökavereidenkaan kanssa olisi sänkyyn mennyt jos ne ei olisi tarjonneet mulle niin avokätisiä kukkasavuja.
Onko pilvenpoltto vienyt multa itsekunnioituksen? Niinkuin Steen1 sanoi siinä yhdessä biisissä, "Elämän tarkotus on vaan huumausaine". Oon joskus epätoivoisimpina ja köyhimpinä aikoina ollut valmis tekemään melkein mitä vaan savuista, siis savuista, kannabiksesta, johon ei valistuneempien valistajien mukaan voi edes jäädä koukkuun. Mitähän mä siinä Santussakin näen, onhan se hyvännäköinen mutta syvimmässä alitajunnassani on ääni joka huutaa vaan että: " Kotikasvattaja, Maura pokaa siitä itsellesi kotikasvattaja niin sulta ei lopu savu ikinä. Ja mikäli loppuu niin seuraavaa kehiin vaan. "


Muistan kun joskus neljätoista-viisitoistavuotiaina kierrettiin Monan kanssa kotibileitä ja se nuoleskeli pari vuotta vanhempien amispoikien kanssa vain saadakseen niiltä viinaa ja pameja, ja kuinka musta tuntui melkein pahalta nauttia päihteitä jotka oli hankittu sillä tavalla. Huomautin Monalle että toi on vaan yhden askeeen päässä prostituutiosta, tai käytännössähän se oli jonkin sortin pussailuhuoraamista. Ja nyt, melkein vuosikymmen myöhemmin, mitä itse tein? Rakastuin douppiin, en mieheen.
Mutta täältä päästyäni meininki tulee muuttumaan. Onhan mulla toimeentulotuki, voisi maksuna mieluummin jaella sitä kuin itseään.

Kuulin etäisesti osaston ovikellon soivan. Vilkaisin kelloa, se oli varttia yli yksi. Mona oli sanonut että saapuisvat puoli kolmen aikaan, tuskin se siellä siis soitteli. Varmaan kahdelta olevan päiväkahvin pullatoimitus, tai pyykkihuolto, tai hoitajat olivat taas kerran tilanneet itselleen pizzaa tai...

- Maura, sulle on vieras. Ja mitä sulle on sanottu tosta paperin tuomisesta tupakointitilaan?

Hämmennyin, en niinkään torumisesta vaan vieraasta. Ehkä Mona oli tapansa mukaan hurjastellut moottoritiellä.

- Tässä nimenomaisessa ruudussa saa parhaan inspiraation, ilmoitin ja taitoin paperin taskuun.
- Me kielletään kohta sulta paperinsaaminen jos ei toi jatkuva sääntöjenrikkominen lopu, hoitaja tuhahti, mutta hymyili vinosti mun jääräpäisyydelle. - Tulepas nyt, nuori mies odottaa sua vierashuoneessa.

" Nuori mies "? Yksi nuori mies? Mua tapaamaan piti tulla kolme ihmistä ja nyt puhuttiin yhdestä nuoresta miehestä? Oliko Joonas tullut yksin?
Sydän jännityksestä pamppaillen astelin kohti vierashuonetta. Tartuin oven kahvaan, painoin sen alas ja...

- Sinä?

Näky ei ollut välttämättä aivan se, mitä olin odottanut. Vierashuoneen sohvalla istui hihattomaan mustaan paitaan ja lökäpöksyihin pukeutunut nuori mies. Pinkki pörröpipo päässään.

- Moi Maura, Pinkki hihkaisi. - Ajattelin ku olin tossa lähistöllä pyörimässä että tulisin moikkaamaan. Sä näytät jo paljon paremmalta ku sillon siellä teholla.

Pinkki oli ensimmäinen konkreettinen kosketukseni ulkomaailmaan ja tuttuihin ihmisiin moneen viikkoon. Se aikaansai mun sisälläni valtaisan kuohahduksen sekalaisia tunteita, ja siitä huolimatta että Pinkki pönötti siinä, ne olivat suurimmaksi osaksi positiivisia. Suljin oven perässäni ja syöksyin halaamaan karvapipoista kaappia.

- Mulla ei ole aavistustakaan että miksi hemmetissä mä teen tämän mutta jumalauta että tuntuu hyvältä halata sua! voihkaisin. - Mulla on ollut niin ikävä kaikkea. Ulkomaailmaa, tuttuja ihmisiä, raikasta ilmaa ja... ja okei, kyllä mulla on ollut ikävä jopa sua.

Pinkki ei ollenkaan hämmentynyt yllättävästä hellyydenosoituksestani, sen sijaan se kiersi paksut käsivartensa ympärilleni ja rutisti kovaa itseään vasten. Se oli varmasti ensimmäinen kerta koskaan kun oltiin halattu selvinpäin. Poika painoi kasvot päälakeeni ja hengitti syvään, kuin se olisi haistellut tukkaani. Ehkä se haistelikin.
Varmaan viisi-kymmenen minuuttia vaan seistiin siinä käsivarret tiukasti toistemme ympärillä, kiinni toisissamme. Pinkki tuoksui tupakalta ja kalliilta parfyymiltä, sen iho oli lämmin ja sen isossa sylissä tuli turvallinen ja hyvä olo. Tajusin sillä hetkellä etten ollut varmaan ikinä halannut niin tiukasti niin isoa miestä.

- Sulllapa on harvinaisen muodikkaat rääsyt päällä, Pinkki irvaili ja silmäili vinosti hymyillen sairaalavaatteitani. Siniset lököttävät collarit, valkoinen löysä t-paita jonka rinnuksissa helotti iso Kymen tekstiilihuollon logo ja punaiset sairaalatohvelit.

- Pöpilämuotia, hymähdin. - On sitä ihmeellisempiäkin viritelmiä nähty catwalkilla. Ei sitä tiedä vaik muutaman vuoden päästä nää ois kuuminta hottia.
- No ei sitä lukkojen takana ollessaan tarviikaan välttämättään hirveen hehkeeltä näyttää. Mut oikeesti, näytät paremmalta, terveemmältä, huomattavasti. Et oo läheskään yhtä kalpea ku yleensä.
- No voi kiitos. Letti vaan on hirveessä kunnossa, noi sairaalan nestesaippuat ei oikein lisää kiiltoa ja tuuheutta.
- Ja tyvikasvuakin on kivasti.
- Tulitko sä vaan vittuilemaan?

Pinkki virnisti pirullisesti.
- Se on vaan niin suloista ku sulla alkaa otsasuoni tykyttää ja silmät kipunoi ja niistä paistaa halu hirttää mut just nyt tähän näin, se hymähti.
- Onks sulla joku hirttäytymisfetissi? naurahdin. - Perverssi.
- Se on se kun aloittaa seksin harrastamisen nuorena. Kyllästyy perusmeininkiin ja tarttee äärikokemuksia.

Tuijotin kysyvästi Pinkkiä suu puoliksi avoinna, aprikoin oliko se tosissaan vai heittikö se vaan häiriintynyttä läppää. Kun mietti että sen keskimääräinen pano oli juuri ja juuri täysi-ikäinen yökerhopissis, oli erittäin epätodennäköistä että se sai niistä ketään hirttämään itseään kiihottumistarkoituksessa.

- Läppä, Pinkki pyrskähti. - Hitto olisitpa nähnyt ilmees.
- Just tota sun mautonta läpänheittoas mulla on ollu ikävä, hymyilin. - Täällä jos jollekin heittää vähänkin sairasta tai mustaa läppää niin ne kattoo ku... no, hullua.
- Sinänsä ei mikään ihme ku miettii että missä ollaan... okei, okei, mä lopetan... Voitaisko lähteä tonne pihalle kävelylle? Tää sairaalan haju ällöttää mua.
- Mulla on ulkoiluluvat omaisen seurassa mut en oo varma että saanko käyttää ne kahdesti päivässä... Ku muut on tulossa tänne reilun tunnin päästä.
- Ketkä muut?
- Mona ja Zorro... ja totanoin niin... ja Joonas...
- No mitä helvettiä sä sen mulkun tänne kutsuit?!

Pinkki kuulosti siltä kuin Joonaksen vierailusta mainitseminen olisi ollut sille suurikin henkilökohtainen loukkaus.

- En mä sitä kutsunut. Se kutsui itse itsensä Monan kyytiin...
- Ihan miten vaan. Siitä kusipäästä ei ole muuta kuin harmia, luulis sen tulleen harvinaisen selväksi sullekin viimeisen neljän vuoden aikana mitä se on kuvioissa pyörinyt...
- Se vissiin haluaisi yrittää mun kanssa uudestaan ja...

Pinkki tarrasi mua lujaa molemmista olkapäistä ja ravisteli.
- ... ja sitten kohta taas joku hakkaa päätä seinään tai päätyy häkkiin tai hakkaa päätä seinään häkissä ja porukka on riidoissa keskenään ja jonkun rahat tai huumeet on pöllitty.

Pinkki viittasi paitsi tyhjennettyyn säästölippaaseeni, myös yhteen ikävään tapaukseen neljän vuoden takaa. Oltiin silloin seurusteltu muutama kuukausi ja oli kerrankin viikonloppu jonka äitinsä antoi Joonaksen viettää mun kanssa, ihan öitä myöten. Otettiin siitä harvinaisesta herkusta ilo irti, hain meille kopan kaljaa, pullon viinaa ja maksettiin Mona kuskiksi. Matkan varrelta poimittiin Pinkki ja Toni kyytiin ja ajeltiin naapurikaupunkiin, missä Nico asui ennen kuin muuttivat Monan kanssa yhteen. Nicon rähjäisessä yksiössä oli niin paljon dullaa tulilla, että kun oven avasi, rappukäytävään pölähti niin sankka savupilvi, että jo pelkästään sen hengittämisestä päätyi pieneen pilveen.
Ilta meni oikein leppoisasti, kukka oli laadukasta, seura hyvää ja Nicokin oli niihin aikoihin vielä jotenkuten läsnä todellisuudessa, ihmisten läsnäollessa se kohteli Monaa kunnioittavasti ja seurustelukumppanimaisesti, eikä nöyryyttänyt ja nolannut ihmisten edessä niinkuin sillä oli tapana tehdä niiden suhteen loppuaikoina.
Seuraavana aamuna Mona soitti mulle ja meinasi tulla linjoja pitkin mun kimppuun, se huusi että joku oli eilisen illan aikan varastanut Nicolta ainakin kolme-neljä grammaa kukkaa ja täyden sadan paketin Diapameja. Mua ei niiden pamien kääntämisestä epäilty, enhän minä niihin aikoihin väärinkäyttänyt apteekkikamaa, ja kukintojen katoamisestakin pesin käteni vakuuttamalla Monalle että jos olisin kaivannut kotiinviemisiä, mulla olisi kyllä ollut pokkaa reilusti pyytää niitä parhaan ystäväni poikaystävältä.
Kaikkia syyteltiin vuoronperään, mutta kukaan ei tunnustanut. Loppujenlopuksi kaikki päätyivät jupisemaan selän takana olevansa varmoja siitä että se oli Toni, ja minä pidin suuni kiinni siitä että sen tapahtuman jälkeen Joonakselle ilmestyi tyhjästä yllättävän paljon käyttörahaa.


- Hyvät ennakkokäsitykset sulla, tuhahdin.
- Ei mutta oikeesti, lähetäänkö ulos? Tupakalle.

Pinkki vilautti peltistä kurkkupastillirasiaa jossa se tapasi aina pitää savujaan, jolloin tajusin että minkäsorttista tupakointia se tarkoitti. Vihreää norttia.

- Oota, mä käyn vaan hakemassa mun takin...

31. luku

Perjantaiaamuna ohrapuuron äärellä kädet tärisivät sekä jännityksen aiheuttamasta adrenaliininerityksestä että betsonpuutteesta. Lusikka osui suuhun, tai ainakin jonnekin sen tienoille, vastapäätäni istunut Rusko katsoi mua hämmentyneesti.
- Sä et ainakaan kahvia tartte enempää...
- Eiku just sitä mä tartten... rauhottaa...
- Kofeiini rauhottaa? Sä et oo perillä ihan kaikkien aineiden vaikutuksista...

Kofeiini ei rauhoittanut, kahvin maku rauhoitti. Muistutti karvaudellaan siitä että sijaitsit todellisuudessa, karisti viimeisetkin unenudut päästä. Se oli tuttu ja turvallinen kuin lämmin kylpy.
Mutta sitä sai osastolla aamuisin ottaa enintään kaksi kuppia. Kaksi säälittävän pientä kuppia. Niiden jälkeen oli aika palata toisen tutun ja turvallisen aamurutiinin pariin. Aamutupakan.



(Mona)

Ovikello soi puoli tuntia liian aikaisin. Ja sen verran vihaiseen sävyyn että päättelin ettei ollut ensimmäinen ovikellonpainallus mutsilta.

- Aatso... Aatso, herää, mutsi on tuolla...

Ravistelin Zorroa joka retkotti poikittain sängyllä bokserisillaan ja kuolanoro suupielestä valuen.

- ... äkkiä nyt, siivoa paikat!

Bongit, piiput ja vaporisaattori olivat tottakai levällään pitkin yksiötä. Edellinen ilta oli jatkunut aamuyön pikkutunneille, mikä oli varsin huono juttu ottaen huomioon sen että seuraavana päivänä piti olla pystyssä ja ajokunnossa jo reilusti ennen puoltapäivää. Tarkemmin sanottuna reilusti ennen aamukymmentä. Tarkalleen ilmaistuna puoli kahdeksalta. Voi vittu.

Mutsi kiroili oven takana venäjäksi ja hakkasi ovea. Siitä oli vanhoilla päivillään tullut hemmetin kärttyisä.

- Joo joo! huusin ja mulkaisin Zorroa painostavasti jotta se saisi pistettyä vauhtia poltteluvälineiden piilotteluun. - Oota että saadaan päälle!

- Anastasia, oon just tullut yövuorosta, mua väsyttää, haluan kotiin nukkumaan! mutsi raivosi. - Avaa nyt helvetti!

Loikin täysinäisten jätesäkkien ja pizzalaatikoiden yli ovelle vetäen samalla verkkareita jalkaani. Mutsi paukutti ovea kuin yrittäisi siitä nyrkillä läpi, koko rappukäytävä kaikui.

- Nyt! karjaisin riuhtaistessani oven auki. - Saatana! Hullu! Naapurit soittaa kohta poliisit kun sä riehut täällä...
- Katos oikeasti vähän tota kielenkäyttöäs, mutsi ärisi tömistellessään sisään. - Jaahas, mä taidankin pitää kengät jalassa kun täällä on niin törkeän paskaiset lattiat.

En sanonut mitään, huokaisin vaan. Purin turhautumistani tyhjään pizzalaatikkoon jonka potkaisin huoneen nurkkaan, se osui siellä piileskelleeseen bongiin joka kaatui, suoraan lattialle mutsin jalkojen juureen valuttaen tummanruskeat vetensä suoraan siihen niin kauniisti.

- Te kaks voisitte lopettaa noi laittomat puuhat..., mutsi jupisi ja asteli tyynenrauhallisesti eteensä ilmestyneen lätäkön yli. Sitten se äkkäsi pöydällä olevan pienemmän bongin ja irvisti rumasti. - Voitko sä nyt heittää mut kotiin tästä paskaläävästä, haluun nukkumaan vihdoinkin ja herranjumala että mä varmasti näen painajaisia...


Mauralla oli vaikea äitisuhde sen olemattomuuden takia. Mutta sillä ei ollut aavistustakaan siitä mitä oli hankala äitisuhde sen olemassaolon takia. Kun ne välit halusi kuitenkin kaikesta huolimatta säilyttää. Lastarissa itkin monta pitkää yötä pelkästään siksi että oli ikävä äitiä. Ja mutsi oli jo yli kuusikymppinen, useista pitkäaikaissaurauksista kärsivä ketjutupakoitsija. Se tuskin eläisi kovin montaa vuosikymmentä enää.

Näitä ajatuksia pyörittelin päässäni samalla kun purin huulta halusta huutaa ääneen sitä ainaista jäkätystä kuunnellessani.
- Voisit kyllä oikeasti jo pikkuhiljaa alkaa kasvattaa hiuksia takas, oli kommentti kun se havaitsi että olin jälleen ajanut pois muutaman millin sängen, kaiken mitä sivutukastani oli jo vuosia ollut jäljellä.
- En kiusallanikaan kasvata..., jupisin.
- Ja se kannabiksen käyttö...! Ottaisitte viinaa niinkuin normaalit ihmiset. Ei sitä aina kaikessa tarvitse olla niin erilainen.

Naksautin radion päälle. Radio Sputnik, tottakai. Venäläinen iskelmä näytti rauhoittavan mutsin, se hyräili kilometrin päästä nuotin kiertäen ja totesi hetken päästä että mun ja Zorron pitäisi jonain viikonloppuna tulla niille syömään.
- Jos vaikka tytötkin perheineen tulisi!

Oli huvittavaa että mutsi käytti isosiskoistani nimitystä "tytöt". Nadja oli kuitenkin jo lähemmäs viisikymppinen, Nolina neljäkymmentäkolme ja Juliakin kolmekymmentäseitsemän. "Tytöt" eli Mona ja kolme tanttaa.

- Joo, tottakai, sovitaan vaan sit reilusti etukäteen että milloin...
- Ja tulette sitten selvin päin.

Huokaisin. Tottakai me tultaisiin. En ollut kehdannut käydä pilvessä mutsilla kuin joskus alle parikymppisenä viimeksi, aikuisemmalla iällä se tuntui liian härskiltä.


Saavuttiin Satamakadulle, mutsi nousi kyydistä ja alleviivasi että auto sitten palautetaan ehjänä, enkä saisi ajaa metriäkään ylinopeutta. Ennen rappuun menemistä se kumartui muiskauttamaan mulle pusun poskelle kuin olisin yhä pikkulapsi.


- Mauran on niin parasta arvostaa tätä vierailua ja sitä mitä jouduin auton saadakseni taas kestämään..., murisin saapuessani kotiin. Zorro ei vastannut mitään, se istui sohvalla ja kovaa vauhtia oli imemässä bongia täyteen sakeaa savua.
- Haluutko aamusavut? se kysyi imaistuaan savut keuhkoihinsa. Vihasin sen tapaa puhua savut keuhkoissa.
- Mun pitää ajaa tänään!
- No mut pienet? Ja jos lähdetään vasta muutaman tunnin päästä niin ehdit selviämään...

Myönnyin, tarvitsin rauhoittumista. Sitä paitsi pahin, Mauran ja Joonaksen näkeminen samassa tilassa, oli vielä edessä, sitä varten tarvitsisin ennakkorauhoittumista. Paljon.

Väliaikatiedotus

Yömyssyt.doc 130 A4:sta.

Uusia lukuja ei ole julkaistu viime aikoina koska oon keskittynyt taas vaihteeksi puhtaaksikirjoittamaan alusta asti, viimeistä versiota minkä sitten jossain vaiheessa postitan jollekin joka siitä voisi tehdä tunnetun. Siitä versiosta ei tuu mitään nettiin, mutta saatan kaivata jotain vapaaehtoista esilukijaa sitten kun se on valmis...? :)

(Okei, todellisuudessahan aloitin tämän alustahiomisen vasta tänään, sitä ennen päivät menneet lämpimistä säistä ja kylmistä oluista innostuessa...)

Keväästä innostuminen johti sitten flunssaan, minkä johdosta meinasin pari päivää vaan pötköttää kotona ja keskittyä tarinan työstämiseen. Loppuviikosta odotettavissa luvut 31 ja 32.

Piis&chillout

~Sisma