Makoilin silmät kiinni sängyllä huoneessani.
Hoitaja, joka oli päästänyt mut sisään, näytti äkäiseltä sanoessaan että olivat hoitotiimissä luulleet jo että minä olin karannut. Silmiin katsomatta pahoittelin ja pyysin anteeksi sitä että olin kadottanut ajantajuni.
- No ymmärtäähän tuon kun ekaa kertaa pääsit ulkoilmaan, hoitaja sanoi hymyillen. – Pääasia että kuitenkin tulit takaisin.
Se kysyi vielä, tahdoinko jutella jostakin, keventää mieltäni tapaamisen aikaansaamista tunteista. Mutisin ettei vierailija ollut paljon puhuttu ex-mieheni ja luikin huoneeseeni.
Tuntuu melko uskomattomalta että ensimmäinen ihminen joka mua tuli tänne tapaamaan oli Pinkki. Ja että se tarjosi mulle savut ja siinä ohessa kertoi oikean nimensä. Petteri Mäki-Paakkanen, tosin en hetkeäkään usko että se puhui totta sukunimestään, ei vaan voi olla, liian suuri yhteensattuma.
Näen Joonaksen puolen tunnin päästä, yhtäkkiä se ei huvita mua enää yhtään. Koska, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, Pinkki oli oikeassa. Ei siihen voi luottaa pätkääkään. Joo, oli tosi herttainen teko että se silloin aikanaan puhui mut ulos siitä törkeästä h:sta, mutta linnasta päästyään se ei ole tehnyt mua kohtaan mitään herttaista. Pelkkää paskaa. Ja sitä on kaikki yrittäneet mulle viimeiset kaksi ja puoli vuotta hokea, tuntuu jotenkin tosi hullulta että vasta PINKKI sai mut ymmärtämään sen.
Pitäisikö mun oikeasti lyödä? Koska kun mietin sitä baari-iltaa ja niitä varastettuja rahoja, mun sisällä kuohahtaa vain viha, ei mikään hiuksenhieno himmennys vaan puhdas, käsittelemätön, tappava raivo. Voisin repiä sen lävistykset yksitellen irti, tarttua sitä hiuksista, pamauttaa polvella naamaan, ottaa lihakoukun ja avata sen peräaukosta takaraivoon. Vaikka se nyt yhtäkkiä haluaisikin mut takaisin niin mitä sitten, miten minä koskaan enää pystyn luottamaan siihen sellaisen tempun jälkeen? Yhtäkkiä jokainen Jeremiaksen koskaan sanoma tylyttäminen mun tunteista sitä kohtaan tuntuu kiveen hakatulta totuudelta, se on vaan kierosilmäinen hippi joka aiheuttaa vitusti ongelmia. Paitsi ettei se ole hippi, koska hipit on mukavia ihmisiä.
- Maura, sulle ois vieraita.
Kynä pysähtyi kesken lauseen, sydän pysähtyi kesken lyönnin. H-hetki oli käsillä. Koko matkan käytävää pitkin vierashuoneeseen pyöritin päässäni kantoja puolesta ja vastaan, lyödäkö vai eikö lyödä.
- Voidaanko me mennä ulos? kysyin hoitajalta käsi vierashuoneen ovenkahvalla. - Edes tohon sisäpihalle.
- En kyllä oikein tiedä..., oli vastaus joka sai tutisevat jalkani vispaamaan entistä pahemmin. - No jos nyt poikkeusluvalla vartin verran, ja se sit kans on se vartti, ei minuuttiakaan yli.
- Kiitos, henkäisin. Tuijotin kiinni olevaa ovea, enää hetki itsensä kasailua ja sitten menisin, sitten menisin ja joko huitaisen tai jätän huitomatta, olkoon homma täysin intuitioni varassa.
Tee nyt saatana jotain, et sä voi koko päivää käsi siinä kahvalla seistä ääni päässäni ärähti ja se sai muhun puhtia, painoin kahvan alas ja avasin oven. Olin tuskin edes ehtinyt päästä huoneen sisäpuolelle kun Mona roikkui kaulassani.
- Mulla on ollut niin ikävä sua, se rääkäisi ja rutisti mua niin tiukasti että meinasin tukehtua rintoihinsa. - Sä oot lihonut! Siis pelkästään hyvä juttu vaan. Näytät hyvältä!
Osastolla ei turvallisuussyistä ollut peilejä, en ollut nähnyt kuvajaistani viikkoihin, mutta pieni aavistus mulla oli pyöristymisestä kun sairaalan XS-kokoisten college-housujen kuminauhasta jäi punertava raita alavatsaan ja oli pakko pyytää isompaa kokoa.
- Kiitos, mumisin ja pyristelin irti halauksesta joka voimakkuutensa takia alkoi muistuttaa kuristamisyritystä. Mona siirtyi istumaan sohvalle Zorron viereen ja sydän jätti lyönnin väliin. Joonas istui nojatuolissa pariskunnan oikealla puolella, neitimäisesti jalat ristissä, mutta komealta se siitä huolimatta näytti. Sen tukka oli kasvanut sen verran että sen sai pienelle ponnarille, iho oli alkukesän auringossa kevyesti ruskettunut ja hihaton paita teki oikeutta lihaksikkaille käsivarsille. Se katsoi mua, hymyili ja nyökkäsi tervehdykseksi.
Yhtäkkiä huoneessa oli kuuma, aivan liian kuuma, jähmetyin enkä tiennyt paskan vertaa mitä sanoa, mihin katsoa, miten hengittää, mihin istua. Mona huomasi jäätymiseni ja kiirehti sanomaan:
- Niin pitäisikö meidän sinne pihalle lähteä, tää huone on vähän ankea...
Nyökkäsin sanaakaan sanomatta. Koko matka vierashuoneesta hissille, hissiltä ulko-ovelle ja sisäpihalle meni sumussa, painostavan hiljaisessa sumussa sillä kukaan ei sanonut mitään. Mona, Zorro ja Joonas istuivat auringonlämmittämälle vihreälle penkille, minä kolmikon eteen maahan.
- No niin..., puuskahdin kun olin tarpeeksi kauan ihmetellyt sairaalatossujani ja maassa olevaa hiekkaa. - Mitäs kuuluu?
Mona ja Zorro käänsivät katseensa kohti Joonasta kuin selventääkseen että kysymykseni oli lähinnä osoitettu sille.
- Ihan..., kuului äärimmäisen tyhjentävä vastaus. - Miten sä oot voinut?
- Ratkiriemukkaasti suorastaan, puuskahdin. - Voisin kyllä tahtoa jo kotiin.
- Onks sulla mitään tietoa koska pääset pois?
Pyöritin päätäni, yksinkertaisimpienkin lauseiden muodostaminen tuntui mahdottomalta. Kiusaantuneisuus tarttui, Zorro hypisteli poissaolevan näköisenä rastojaan, Mona tutkaili kynsinauhojaan.
Oliko sittenkään niin vitun hyvä idea raahata toi mukaan, mutisin mielessäni ja toivoin että telepaattinen viestini tavoitti Monan.
- Tässä on muuten nää tuliaiset, Mona totesi yhtäkkiä ja kaivoi kangaskassistaan kaksi maksikokoista tupakka-askia, puolentoista litran Coca cola -pullon ja Taffelin sipsipussin.
- Kiitos, nyt mä ainakin lihon, naurahdin.
- No sulla on varaakin, Joonas hymähti. - Saisit saada vaikka parikymmentä kiloakin painoa lisää. Mulla on ikävä sun persettä.
Hetki sitten vallinnut painostava hiljaisuus muuttui hiljaisuudeksi, jonka rinnalla tunnelma hautajaisissa muistutti pirireivejä.
- Anteeksi mitä? pärskähdin. - Tänne tullessas sä et voi sanoa mulle edes "moi", et voi vastata kuulumistenkyselyyn muuta kuin yhdellä sanalla ja ensimmäinen asia minkä sanot mulle on että "mulla on ikävä sun persettä"?!
Se tunne lähti jostain vatsanpohjalta, kulki molempia kylkiä pitkin rintalastan alle ja eteni siitä selkärankaa pitkin päähän ja aivojen alkukantaisimpiin osiin muuttaen siinä mennessään sydämen tunne-elimestä sotarummuksi. En muista että olisin tuntenut pitkään, pitkään aikaan sitä niin voimakkaasti selvinpäin, tosin en silläkään hetkellä ihan täysin selvä ollut vaan lievästi jälkisavuissa.
Sillä tunteella oli yksinkertainen kaksiosainen nimi: murhanhimo.
Mona tunnisti sen ilmeestäni ja laittoi käden rauhoittelevasti olkapäälleni, sysäsin sen syrjään ja ponnahdin seisomaan, yhtäkkiä kaikki Pinkin tarjoamien savujen tuoma säyseys oli poissa ja välittämättä vähän matkan päässä istuvista kanssahulluista annoin tulla suoraa huutoa.
- Kusipää! Saatanan vitun kusipää! Saatanan helvetin nilkki kusipää huora paska!
- No en mä nyt sitä niin tarkottanut, Maura-kulta hei..., Joonas änkytti, mutta sen puolustautuminen oli yhtä hyödyllistä kuin jos se olisi puhunut kivelle.
- Älä sinä siinä yhtään kullittele mua! Tai no, kullillas sä varmaan ajattelit kun tänne päätit tulla! Viimeksi kun erehdyin luottamaan suhun meni rahat ja järki, nyt sitten ajattelit että viet homman loppuun luikertelemalla mun pöksyihin.
Yhtäkkiä huutoni vaikutuksesta silmissä kutistunut Joonas ei enää ollutkaan vain Joonas, se oli kaikki viimeisen kahden vuoden aikana tapahtunut, se oli mutsinsa, se oli Linda, se oli Tane, kaikki elämääni hankaloittaneet ja tuhonneet ihmiset ja tilanteet henkilöityi sen ryhdittömässä, pelokkaassa olemuksessa. Persoonattomassa lammasmaisessa olemuksessa, ne lihakset, lävistykset, tatuoinnit, kampaus, se ei ollut Joonas Leppävirta vaan mun luomus, kuori, jonka se oli omaksunut itselleen kelvatakseen mulle, ja peittääkseen sen että todellisuudessa se oli yhä se liimalettinen nörttipoika joka ei voinut juoda olutta jollei puolet pullon sisällöstä ollut vettä. Äidin pikku kultapoika. Minun äitini vammauttaneen rattijuopon poika.
- Tota, ehkä on parempi jos me mennään odottamaan autoon..., Zorro mutisi, se joutui korottamaan ääntään jotta se olisi kuulunut spontaanin avautumiskarjumiseni yli.
- Maura-rakas..., Joonas parahti, se kuulosti siltä kuin itkisi tai ainakin oli hyvin lähellä sitä. - En mä oikeasti... tarkoittanut sitä niin... Kuuntele mua...
- Mä olen kuunnellut sun valheitas tarpeeksi, tuhahdin. - Mene Zorron kanssa autoon ja pysy siellä. Mutta pysy helvetin kaukana siitä ratista jos oot liikennekäyttäytymisessäs yhtään tullut nyrkillä tapettavaan huoramutsiisi.
Multa olisi löytynyt varastosta vielä pahempaakin settiä, mutta Zorro tarttui eksääni käsipuolesta ja lähti taluttamaan kohti parkkipaikkaa. Miesten mentyä Mona tuijotti mua silmät pyöreinä.
- Okei, olin varautunut melkein kaikkeen mutta... mitä helvettiä toi oli? se puuskahti.
- Se oli Maura joka ei ole enää psykoosissa, ilmoitin ylväästi ja sytytin tupakan.
- No vaikka et olisikaan niin pitikö sun se ihan paskaksi haukkua?
- En mä sitä ihan paskaksi haukkunutkaan, mikä toisaalta vähän harmittaa. Seuraavaksi olisin varmaan tarttunut sen mulkun kokooon ja suorituksiin sängyssä.
- ...mutta sähän sanoit aina että sillä on iso ja että se on hyvä sängyssä?
- Valehtelin.
- Miks?
- Tiedätkö sen sanonnan että rakastuminen saa pienetkin asiat tuntumaan isoilta ja merkityksellisiltä...?
Mona repesi nauramaan, sen nauru oli niin aito ja raikas että se sai mut hymyilemään, ja pian räkätettiin hulluina molemmat.
- No, se huokaisi kun vihdoin sai kikatukseltaan puhuttua. - Saitko sä nyt mitä sä halusit?
- Sain, huokaisin ja sanomaani tehostaakseni heittäydyin makaamaan selälleni ja vedin syvän, helpottuneen hengenvedon. - En joutunut turvautumaan fyysiseen väkivaltaan, hoidin tilanteen erittäin aikuismaisesti ja mallikkaasti ja... äläkä virnuile siinä, oon pöpilässä joten skitso käytös on sallittua ellei jopa suotavaa... niin ja ennenkaikkea: nyt mä olen vapaa.
