Ketkä 2 tai 3 Yömyssyjen hahmoa tahtoisit syksyllä julkaistavan YM Mushroom special -novellin päähenkilöiksi?

10. luku


Marraskuun alussa Zorro rakastui tulisesti.

Näin se ilmoitti mulle ja Tanelle kun istuttiin kolmestaan lähibaarissa juomassa happy hour –alennuksella varustettua kaljaa ja oltiin ihmetelty, kelle se lähetteli tekstiviestejä viiden minuutin välein.

- Se on ihana nainen, Zorro ilmoitti. – Nainen isolla n:llä. Ei mikään pikkulikka.
- Voi ei, etkai sä taas ole sekaantunut naimisissaoleviin? Tane ulvahti. Zorro mulkaisi sitä rumasti.
- En, se totesi arvokkaasti.
- No joku rouvashenkilö kuitenkin, arvelin.
- Tavallaan, Zorro myönsi. – Kolmevitonen yksitoistavuotiaan pojan yksinhuoltajaäiti.
- Milloin sä uskot ettei niistä yksinhuoltajistakaan ole muuta kuin haittaa? Tane mutisi. – Onks edes hyvännäköinen?
- Itse asiassa on, Zorro vastasi. – Näyttää paljon nuoremmalta kuin on. Sopivasti lihava, huumorintajuinen punapää. Kasvissyöjä. Fiksu. Kokenut.
- Eli hyvä sängyssä? Tane pärskähti.
- No joo, Zorro virnuili.
- No mikä sitten on ongelma? Tane tiedusteli, Zorrolla kun oli tapana retkahtaa aina vääriin naisiin, useimmiten varattuihin.
- No tota, Zorro huokaisi. – Sen ex-mies oli aikamoinen nisti. Eikä se sen takia halua edes kuulla puhuttavan mistään päihteistä. Jo pelkästään alkoholiin se suhtautuu tosi nuivasti.
- Mitä ihmettä se sitten pyörii sun kanssa? Tane tiedusteli vinosti hymyillen.
- No siis se ei  vähän niinkuin tiedä..., Zorro mutisi.
- Siis ymmärsinkö mä oikein, nainen jota tapailet ei tiedä että polttelet? Tane puuskahti ja kohotti kulmakarvojaan. – Miten ihmeessä sä muka sen pidät salassa naiseltas? Miten selität kasvatukset sun kellarissa? Miten selität sun letin?
- Sä valehtelet sille, huomautin terävästi.
- No siis, Zorro änkytti.
- Ei toi ala hyvin, ei ollenkaan, pyörittelin päätäni paheksuvasti.
- Oon ajatellut  vähän niinku lopettaa..., Zorro mumisi tuoppiinsa.
- Sinäkin? Tane älähti. – Täähän leviää ku epidemia. Mihin ihmeen ”hei, ryhdytään kunnollisiksi!” –kulttiin ootte hurahtaneet?

Nähdessään nyrpeät naamamme Tane kiirehti jatkamaan:
- Siis eihän siinä mitään pahaa ole... Ihmettelen vaan. Teistä kahdesta mä sitä olisin viimeiseksi uskonut...
- Ulkonäkö voi pettää, Zorro hörähti. – Oon nyttenkin ollut jo viikon ilman budia.
- Vau, Tane henkäisi. – Sähän hoidat ton homman paremmin kuin Maura. ... ei hitto, sori Maura, mitä ihmettä mä höpötän. Saatanan kalja.
- Ei se mitään, mumisin mutta tiesin Tanen olevan oikeassa. Lopettamispäätökseni ei todellakaan ollut juuri mennyt mihinkään suuntaan kahdessa kuukaudessa. Ennätys oli vajaa kuukausi Monan ollessa osastolla. Mua hävetti.

- Noniin, Zorro totesi hilpeästi. – Koska me ei kuitenkaan alkoholista olla luopumassa niin eiköhän sen kunniaksi mennä tilaamaan lisää kaljaa!

Räntäsateessa kävellessäni kotiin kävin pohtimaan sitä, miltä tuntui huomata että oli kasvanut teini-iästä pois. Kun ei enää ollut vaan harmiton pikkupössyttelijä joka ei uskaltanut polttaa arkisin koska pelkäsi jäävänsä vanhemmilleen kiinni.
                      Jotkut enemmän polttavat tapasivat mennä ihan joka paikkaan pilvessä, oli sitten kyseessä serkun häät, virastot, koulu, baari, treffit, välittämättä tippaakaan siitä mitä muut ihmiset ajattelivat. Heidän mielipiteensä oli että jos kerta pössytteli joka päivä niin miksi salaamaan sitä, ei siinä ollut mitään hävettävää, se oli heidän tapansa elää. Jeremias lukeutui näihin ihmisiin, sitä ei kiinnostanut tuulettaa kämppää ennen kuin vanhempansa tulivat kylään (saattoi johtua myös siitä että sen vanhemmat olivat itse samaa maata), se ei lionnut suihkussa tuntia ennen treffejä, se ei pakonomaisesti yrittänyt välttää väittelyitä ja keskusteluja pilvenpolton terveydellisistä haitta- ja hyötyvaikutuksista, se suorastaan janosi niitä keskusteluja ja rakasti provosoida.
Itsekin olin lukeutunut hyvin paljon niihin ihmisiin seurustellessani Joonaksen kanssa, mutta viimeviikkojen ja –kuukausien aikana olin huomannut kuuluvani toiseen ryhmään: niihin joilla oli kaksoiselämä.
 Jos ennen treffejä oli poltellut, piti ottaa pari kaljaa peittämään haju ja tukemaan sitä väitettä että oli vain humalassa tai väsynyt. Menin virastoihin sään salliessa aurinkolasit päässäni jottei kukaan huomaisi sameita silmiäni. Vältin kävelemästä kaupungilla huppu päässäni. En myöskään kaupungilla kehdannut kävellä mehutölkki tai karkkipussi kädessä vaan jemmasin ne aina laukkuun, jottei vastaantulija ajattelisi ” Tolla on näköjään kovat mässyt. ” Haisin jatkuvasti vessanraikastimelta koska suihkuttelin sitä pitkin kämppää jottei kannabiksen haju tarttuisi vaatteisiin. Pesin maanisesti hiuksia ja hampaita. Vaihtelin sukkia monta kertaa päivässä. Säilytin takkiani pukupussissa. En halunnut sukulaisia käymään kahvilla. Pistin sosiaalitoimistopalavereihin jotain vähän hienompaa ja siistimpää päälle, vihasin muiden asiakkaiden ylimielisiä ja halveksivia katseita.
Kaksoiselämä –ihmiset eivät olleet sinut itsensä ja paheidensa kanssa. Elämä oli täynnä salailua ja häpeää, oli omaksunut jonkinmoisen perusmoraalin jota ei pystynyt noudattamaan ja niinpä ei voinut toteuttaa omaksi kokemaansa elämää avoimesti, piti piilotella, maskeerata, pukeutua, peitellä. Häpesi käsittämättömiä asioita kuten sanoa pankissa tarvitsevansa sossua varten tulostetut tilitiedot, vaikka se etenkin runsaan työttömyyden aikana oli täysin normaalia, sossupummeja oli maassa melko paljon eivätkä kaikki olleet laiskoja narkkareita ja pankkivirkailijoilla oli parempaakin tekemistä varmaan kuin tutkia tilitietojani ja todeta suurista kerralla nostetuista käteismääristä että rahat menivät varmasti huumeisiin.
Häpesin olla kalpea ja laiha, pukeuduin liian isoihin miesten vaatteisiin vaikuttaakseni tukevammalta ja kävin salilla saadakseni edes jonkin verran lihaa varteeni joka muistutti lähinnä luuhun asti kaluttua kanankoipea. Vihasin sitä vainoharhaista ajatusta että mummo kauhistellessaan laihtumistani varmasti ajattelisi ”Nyt se tyttö on ruvennut nykimään piriä”, teki mieli huutaa maailmalle etten todellakaan ollut ikinä edes koskenut amfetamiiniin vaan olin muuten vaan pienikokoinen, mutta totesin että sellaisella tempauksella saisin varmasti osakseni kiusallisia epäilyksiä.
                      Ja kaksoiselämän viettäminen lisäsi huomattavasti ihmisten epäilyksiä mahdollista alkoholismiani kohtaan, kun pössyttely piti kätkeä ”hämäyskaljoilla” (toisinaan ykkösoluella mutta keskioluesta tuli uskottavampi haju) vaikutin siltä kuin ryyppäisin joka päivä. Silti, jollain kieroutuneella tavalla, jokapäiväinen hiprakka oli suomalaisessa kulttuurissa huomattavasti hyväksyttävämpi asia kuin jokapäiväinen kevyt kenttäpilvi.

Afromanin Because I got high pauhasi stereoista naapurin tärykalvoja kutittavilla äänenvoimakkuuksilla ja Jeremias ja Vili tanssivat sohvalla palatessani.
- Vitun idiootit! kiljuin ja hiljensin musiikkia. – Onks tullut mieleen että meillä on naapureja?
- No onhan niilläkin tottakai oikeus kuunnella hyvää musaa, Jeremias hihitteli ja istui sohvalle. Serkkunsa teki saman.
- Liity seuraan, on ihan vitun hyvä meininki! Vili käkätti silmät kapeina viiruina, hymy korvissa. – Seitsemän grammaa tykkiä kukkaa.
- Enpä taida..., mutisin muistellen Tanen vinoilua lopettamiseni sujumisesta.
- Vittu se mies pilaa sut, Vili mankui.
- Ja vittu sä olet kohta takas katkolla mun kuskaamana jos et vittu pidä turpaasi kiinni, ärähdin.
- Hah! Vili totesi. – Sä oot juonut. Et voi ajaa mua kännissä sinne.
- Vittu sä vitun äpärä käyt sen verran hermoille että vittu vie lähden vaikka kännissä viemään sut sinne, pysytpähän vähän aikaa poissa, murisin ja marssin huoneeseeni. Paiskasin oven kiinni ja kuulin sen läpi Vilin mankuvan:
- Vittu mikä takakireä huora siitä on tullu!
Silloin ilmeisesti Jeremiaksellekin riitti, se ärähti ettei Maura ollut mikään huora ja että Vili olisi tosiaan alta aikayksikön takaisin katkolla ja että hän pitäisi henkilökohtaisesti huolen siitä että se viipyisi siellä hyvin pitkään. Olisin sillä hetkellä voinut pussata Jeremiasta suulle, mutta tyydyin pidättäytymään aina siihen asti kunnes se heittäisi serkkunsa parvekkeelta alas.

Sen illan jälkeen olin kaksi viikkoa polttelematta. Asiaan saattoi vaikuttaa ärhäkkä kurkkutulehdus johon sairastuin, yskin verta ja Mona oli aluksi kauhuissaan koska luuli että nyt se keuhkosyöpä sitten iski.
                      Makasin yli viikon kuumeen kourissa sängynpohjalla, en suostunut menemään sairaalaan, ärisin kaikille jotka uskalsivat puhua mulle ja eräs päivä kuumehoureissani tajusin etten ollut kuullut Joonaksesta mitään sen jälkeen kun oltiin käyty syömässä.

Ikävä iski hetkessä ja itkin ja ulisin minkä kipeältä kurkultani pystyin. Jeremias ryntäsi huoneeseen kädessään kodeiini-porejuoma, se luuli että tein kuolemaa kurkkusärkyni vuoksi.

Toisen selväpäisen viikkoni alussa Tane tuli katsomaan mua ja toi mulle jäätelöä ja erikoisteetä. Kysyin, oliko se sattunut näkemään Joonasta viimeaikoina.
- Itse asiassa joo, Tane totesi. – Sillä oli tullut ihan mahdottomat olot kotonaan sen takia että jotain kautta sen mutsi oli saanut tietää että kävitte syömässä ja se on vakaasti sitä mieltä että se tahtoo muuttaa vittuun sieltä. Se etsiskelee omaa kämppää.
- Millä tavalla mahdottomat? kysyin kauhistuneena. – Eikai sen mutsi oo lyönyt sitä?
- En usko. On se ämmä kuitenkin sen verran heikossa kunnossa...
- Heikossa kunnossa?
- Etkö sä oo kuullut? Sillä todettiin syöpä.
- Syöpä? toisin taas ja tunsin itseni papukaijaksi. – Siis syöpä? Millainen syöpä? Kuoleeko se?

Tane hymyili vinosti kun tajusi että äänensävyni oli pikemminkin riemukas kuin kauhistunut.
- En tiedä oikein että missä ja mikä syöpä mutta ilmeisen pahalaatuinen ja se on heikentynyt niiden hoitojen takia ihan sairaalloisen väsyneeksi ja laihaksi haamuksi joka ei jaksa muuta kuin maata kotonaan...
- Sä tiedät miltä se näyttää nykyään? Oletko sä nähnyt sen?

Tane käänsi katseensa pois ja näytti vaikealta.

- Tane? Oletko sä nähnyt Joonaksen mutsin viimeaikoina? tenttasin.
- No siis... joo... itseasiassa olen, Tane mutisi. Sen ilme suorastaan huusi että se salasi jotain. Katsoin sitä vaativasti. – Ohimennen kadulla...
- Sä just sanoit ettei se tee muuta ku makaa kotonaan, ärähdin. – Joten sä olet käynyt niillä?
- No siis..., Tane puuskahti. – En oo kertonut sulle ihan kaikkea. Näin sen kun käytiin Joonaksen kanssa hakemassa sen kamoja. Se tahtoi välisijoituspaikan itselleen siksi aikaa kunnes löytää kämpän. Joonas on viimeiset puolitoista viikkoa majaillut mun sohvalla...

9. luku


Koska olin köyhä ja matkustaminen oli kallista, matkustin junalla rahaa säästääkseni vain Helsinkiin asti mistä Jeri tuli mut hakemaan. Se naureskeli mun murteelleni ja sanoi että näytin silminnähden iloisemmalta vietettyäni kaksi päivää erossa tutuista piireistä. Nukahdin autoon ja heräsin vasta kun Jeri pysäytti kotipihalleni.

- Tulisit joskus moikkaamaan äitiäskin, se totesi kun olin nousemassa kyydistä pois.
- En mä usko että se sitä kamalasti haluaa, mutisin.
- Kyllä se oikeasti haluaa! Sen vaan on vaikea näyttää että se välittää susta kun se on varma että ajattelet edelleen että se vihaa sua silmittömästi.
- Juu...
- Sitä paitsi se löysi ullakolta jotain sun vanhoja kamojas ja ajatteli että voisit tulla katsomaan että tahdotko niistä mitään itselles. Mutta mieti asiaa. Mun pitää mennä nyt, yöllä pitäis vielä mennä töihin.
                      Lupasin miettiä asiaa, toivotin hyvää työpäivää ja kiitin kyydistä. Jeremias oli nukkumassa kun avasin kotioven. Hämmästyin siitä ettei asunnossamme ollut ketään muita kuin me kaksi, tiskit oli tiskattu ja vanhat mainokset viety paperinkeräykseen. Jos meillä olisi ollut kaloja niin nekin olisi varmasti ruokittu ja akvaario puunattu. Teki mieli kahvia, mutta koska Jeremias oli ollut sen verran kiltti, päätin olla herättämättä sitä kolistelullani ja painelin itsekin nukkumaan.

- Sadonkorjuuaika!
- Mitä, mitä vittua, paljon kello on...?, mumisin unisena Jeremiakselle joka seisoi huoneeni ovella elinvoimaisena kuin huonosti hoidettu hiivatulehdus. - Mä haluan lukon tohon oveen...
- Se on puoli kahdeksan mutta viis siitä, sun pitää nyt nousta ylös ja tulla mun kanssa poimimaan kukkaset noista kasveista!

Meni hetki että tajusin ylipäätään mistä kasveista se puhui.

- Voi pliis, ärisin ja hautasin pääni tyynyn alle. - Miks mun pitää olla aina osallisena sun laittomista toimista...?
- Yhden kasvin kasvatus on laillista! Jeremias hihkaisi.
- Vau..., mutisin ja haukottelin. -... silti musta tuntuu että ne yhdeksäntoista muuta siellä kylppärissä eivät ole kovin laillisia...
- Ollaanpas sitä nyt niin kunnon kansalaisia heti aamusta, Jeremias virnuili ja tuli repimään peittoa päältäni. - Noniin Maura, ylös, tästä tulee kivaa!
- Sä teet ihan vitun hyvää mun raitistumiselle, puuskahdin ja vastentahtoisesti nousin istumaan. - Mä vihaan sua.

Jeremias oli sinä aamuna kuin piripäinen lapsi jouluaattona. Se pyöri hulluna ympäri kämppää, vihelteli, lauleskeli, jutteli itsekseen. En ollut koskaan nähnyt sitä sellaisena maanantaiaamuna. Paitsi jos sadonkorjuuaika osui maanantaiaamuksi.
                      Kirosin alimpaan helvettiin sen joka alun perin oli päättänyt keksiä että kannabista saattoi kasvattaa kotioloissa jäämättä kiinni. Kirosin alimpaan helvettiin myös sen joka oli päättänyt kertoa sen Jeremiakselle. Ja niin taisi kirota myös Tane jolle se päätti soittaa viittä yli kahdeksalta ilmoittaakseen että sen vauvelit olivat nyt valmiita.
- Ihan helvetin hieno homma, kuulin Tanen mutisevan. – Mutta niin on kuulemma myös inhimillisen pituiset yöunetkin. Mä kävin nukkumaan kuudelta. Joten Jeremias, ime munaa.

Tanen ärhäkkään kommentin jälkeen Jeremias ei uskaltanut häiritä muita puheluillaan. Sen sijaan se keräsi ylijääneet lehdet, kuivasi ne ja keitti niistä teetä. Sitä se lipitti istuessaan mua vastapäätä keittiönpöydän ääressä ja oli hymy perseessä.

Peruskööri alkoi valua kämpillemme puoli kahdelta. Rukoilin melkein polvillani ettei Jeremias kutsuisi Viliä, en halunnut löytää sitä taas aamulla sohvalta. Jeremias vakuutti että sen tämänkertainen sato olisi sen verran häijyä tavaraa että yksi jos toinenkin tipahtaisi meidän sohvalle ja kuosaisi siinä vähintään kolme päivää. Uhkasin että jos näin tapahtuisi, Jeremias tipahtaisi sohvalta, ja vieläpä niin että se sohva roikkuisi kilometrin korkeudessa lentävässä lentokoneessa.
- Susta on tullut sitruunapilluinen tiukkis, Jeremias ilmoitti ja meni avaamaan oven Monalle.

Päädyin liittymään seuraan maistelemaan. Olin kuitenkin joutunut kastelemaan ja sumuttamaan ja vaihtamaan ruukkuja ja hyvä etten vielä puhumaankin Jeremiaksen rehuille. Sen kasvatukset olivat kuukausien ajan tuijottaneet mua ollessani suihkussa ja niiden takia kylppärissämme oli vallinnut suorastaan sademetsäinen ilmasto, joten tästä kaikesta vaivanpalkaksi mun oli pakko saada maistaa oliko kärsimykseni minkään arvoinen.

Olihan se.
                      Iltapäivä oli erittäin letkeä, ajantaju katosi, vaihteeksi minäkin höpötin juttuja joista kukaan ei käsittänyt sanaakaan, jopa Pinkin jutut kuulostivat hauskoilta ja Jeremias vaikutti älykkäältä. Tane nukahti sohvalle ja ennen nukahtamistaan syytti Jeremiasta väsymyksestään.
- Eka äijä kehtaa herättää mut kahden tunnin yöunien jälkeen ja sit vielä tarjota näin pirun hyvää tavaraa, se mutisi ennen kuin vaipui uneen. Me muut naurettiin ja pyöritettiin bongia uusi kierros.

Havahduin tajuamaan ajan kulun kun puhelin pärähti soimaan ja Joel soitti.
- Mitä oot tekemässä tänään illalla?

- En kai mitään erikoista...
Yritin pitää ääneni mahdollisimman selvänä. Oli suhteellisen vaikeaa esittää selvää kun ympärillä yksi jos toinenkin hihitti ääliömäisesti ja mölisi sekavia.

- Okei, Joel totesi ja venytti sanaansa kuin arvioiden kuulemaansa taustameteliä. – Tänään ois mun mutsin synttärikahvit, ajattelin että jos haluaisit tulla mukaan?

Sä et halua, sä et halua, sä et voi, sä et saletisti ole tossa kunnossa lähtemässä mihinkään Joelin kanssa, järjen ääni hoki päässäni. Toisaalta tunnepuoli kertoi mulle, etten ollut nähnyt sitä yli viikkoon ja että mulla oikeasti saattoi olla jopa ikävä sitä.
- Joo, kyllä mä voin lähteä, tunnepuoleni sanoi puhelimeen ja järki läimäisi itseään avokämmenellä otsaan.
- Jos tuun hakemaan sut vaikka puolen tunnin päästä?

Sillä hetkellä katseeni osui pöydällä jököttäneeseen bongiin ja täysin tietämättä mitä ajattelin huomasin toteavani:
- Ehkä ois parempi jos antaisit mulle kolme varttia...

Siitä kolmesta vartista hiisailin reilut puoli tuntia ja peseydyin ja ehostauduin kymmenen minuuttia. Hiukseni olivat yhä kosteat kun seisoin hississä skarppaamassa itseäni selvemmäksi ja valmistautumassa Joelin kohtaamiseen.
                      Autossa tein kaikkeni jotten olisi jäätynyt tuijottamaan autotietä tai uppoutunut liikaa radiosta soivaan musiikkiin. Naisääni lauloi olevansa onnellinen vain silloin kuin satoi ja kappaleessa oli niin hemmetin mielenkiintoinen rumpukomppi, että mun oli pakko naksauttaa radio pois päältä melkein vihamielisellä käsieleellä koska se houkutteli liikaa jumittamaan ja tuijottamaan eteensä tyhmän näköisenä.
- En tiennytkään että vihaat Garbagea noin paljon, Joel hämmästeli.
- En vihaakaan, totesin. – Toi biisi oli vaan... ärsyttävä.

Toivoin että Joel olisi puhunut, sanonut ihan mitä vain jotta mulla ei olisi ollut niin paljon hiljaisuutta ympärillä antamassa tilaa tutkailla omia mielenkiintoisia ajatuksiani. Ajatuksia jotka ärsyttivät, pientä kuumottajapeikkoa pääni sisällä joka tuntui kuiskailevan:
- Se huomaa, se huomaa susta että oot poltellut, se on vihainen sulle ja siksi noin hiljaa, se huomaa että oot poltellut...
- Mites viikonloppu meni? tiedustelin ylipirteällä äänensävyllä vaientaakseni ärsyttävän äänen päässäni.
- Siinähän se..., Joel vastasi. – Oltiin kavereiden kanssa baarissa ja sunnuntaina kävin mummolla.
- Mitäs mummolles kuului? jatkoin väkisin keskustelua.
- Hyväähän sille..., Joel totesi ja katsoi mua kysyvästi. – Miks sua mun mummo kiinnostaa?
- Kunhan pidän keskustelua yllä, hymyilin kiusaantuneena. – Onks äidilläs isotkin kekkerit?
- Ei oikeastaan, jotain sen työkavereita on tulossa ja mummokin kai. Se vaan toivoi että pyytäisin sutkin mukaan. Se leipoi mokkapaloja ihan vaan sua varten.
- Suloista.

Toivoin että automatka loppuisi mahdollisimman pian. Oli erittäin kiusaannuttavaa pitää väkisin keskustelua yllä typerillä kysymyksillä ja pelkäsin ihan liikaa sitä että Joel aiheuttaisi mulle kuumat paikat kysymällä multa kysymyksiä. Mieleen tuli että periaatteessa voisi olla parempi jos vain olisin hiljaa ja kuuntelisin musiikkia.

Rakastin Joelin äidin asuntoa.
                      Siinä tilassa rakastin sitä vaan tuplasti enemmän, tuntui kuin olisin käynyt siellä ensimmäistä kertaa, huomasin vasta sillä kerralla että olohuoneessa oli käsittämättömän kauniin väriset tapetit ja että keittiön pöydän vahakangas oli uskomattoman kaunis ja vessanpöntön mahongin värinen kansikin oli oikeastaan aika silmää viehättävä.
                      Söin pellillisen mokkapaloja yksin. Joel tuijotti mun ahmimistani äimistyneenä, mutta äitinsä totesi vaan että hyvä että maistuu, pitäähän nuoren naisen syödäkin. Sen jälkeen se veti mut syrjään ja kysyi oliko mulla kotona yhtään ruokaa kun vaikutin niin pohjattoman nälkäiseltä. Odottamatta vastausta se antoi mulle mukaan kahvipaketin ja pussin ruisleipää.

Joelin äidin työkaverit kyselivät, olinko minä Joelin tyttöystävä. Siinä vaiheessa molemmat menivät vaikeiksi ja tajuttiin ettei oikein itsekään tiedetty vastausta. Joelin heittäessä mua kotiin olisin loogisesti voinut tiedustella siltä meidän kahden välisen suhteen vakavuutta, mutten saanut sanaa suustani. Joonas kummitteli mielessä.

Olin poissa korkeintaan kaksi tuntia, kello oli puoli kymmenen tullessani takaisin. Pinkki oli lähtenyt, Tane nukkui edelleen sohvalla, Mona lojui Jeremiaksen sängyssä ja Zorro istui tapansa mukaan meditaatioasennossa sohvalla enkä ollut ihan varma oliko se sammunut vai ajatteliko se vain jotain todella keskittyneesti. Jeremias kittasi kahvia keittiössä ja näytti poissaolevalta.
- Hei, hihkaisin. – Mikä meininki?
Jeremias nosti katseensa laiskasti ja otti ison hörpyn kahvistaan.
- En mä tiedä mutta ootko sä koskaan huomannut miten vitun hyvää kahvi on? se tokaisi ja puhuessaan kahvista kuulosti olevan halkeamaisillaan riemusta.
- Varmasti aika kurkoa. Onks sitä mullekin?
- Joo, ota vaan... Keitän kuitenkin kohta uuden pannullinen. Tää on vaan niin hyvää.
- Sä oot juonut kahvia mitä yhdeksänvuotiaasta ja nyt vasta huomaat että se on hyvää?
- Parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Miten meni sukujuhlat?
- Kamalasti. Joelin äiti oli leiponut mokkapaloja ja menin ja ahmaisin niitä pellillisen. Joel varmasti huomasi etten ollut selvä ja sitten vielä jotkut tantat kyseli että seurustellaanko me.
- No seurusteletteko?
- Ei, en tiedä, ei varmaan.

- Ei pitäisi muuten innostua sadonkorjuupäivistä näin paljon. Porukka on ollut täällä tänään ihan saatanan sekaisin.
- Oon huomannut että niin tuppaa käymään tässä taloudessa aika usein.
- Niinpä niin... Maura-kulta keitätkö lisää kahvia? Oon liian laiska nousemaan tästä...

Poltettiin Jeremiaksen kanssa vielä pienet yömyssyt ennen nukkumaanmenoa. Zorro hätkähti hieman kuullessaan bongin porisevan, mutta ei muuten liikahtanutkaan asennostaan tai millään eleellä ilmoittanut että hänelle kans.
                      Hetken jumiteltuamme Jeremias vilkaisi sängylleen ja totesi Monan nukkuvan aika lailla koko pedin valloittavasti.
- Älä yhdistä tätä siihen aiempaan seurustelutilaasi koskevaan uteluun..., Jeremias mutisi. – Mutta voinko mä nukkua sun vieressä?

Jeremias ja minä nukuttiin harvoin yhdessä edes silloin kun tapailtiin. Se oli niin herkkäuninen että heräsi jokaiseen inahdukseeni ja kääntymiseeni ja sanoin sille usein että sen ominaisuutensa vuoksi siitä tulisi joskus hyvä äiti, sinä yönä heräsin monta kertaa siihen että se potki mua jotta lopettaisin kuorsaamisen tai unissapuhumisen.
                      Olin aamulla hyvin hämmentynyt siitä kun heräsinkin Tanen vierestä, se oli kuuden aikaan tullut mun viereen kun Jeremias oli siirtynyt vapautuneeseen sänkyynsä ja Tane oli herännyt havaittuaan sohvalla Zorron vieressä nukkumisen äärimmäisen epämukavaksi. Poltettiin aamujointti puoliksi, kuunneltiin koneelta letkeää kitaramusiikkia ja oltiin liian laiskoja mennäksemme keittämään kahvia ja arveltiin Jeremiaksen kuitenkin tekevän sen jossain vaiheessa.

8. luku



Kuun lopussa viettäessään pidempää rupeamaa mun luona, Launo ilmoitti että tahtoo välttämättä lähteä mun kanssa viikonloppuvierailulle faijan luokse. Olin hämmästynyt koska yleensä Launo oli meistä se joka ei kamalasti tykännyt vierailla sen luona.

Kolme- ja puolituntisen ajomatkan aikana Launo hiillosti mua kyselemällä, mitä mun ja Joelin välillä oli meneillään. Oltiin parin edellisen viikon aikana käyty usein kahvilla ja olin ollut sen luona yötä ja vaikka kuinka nöyryyttävä sen "suostutko käymään huumeseuloissa" -kommentti olikin, huomasin tykkääväni siitä ainakin jonkin verran.

- Ei kannata, Launo analysoi. - Teillä on niin monta kertaa ennenkin mennyt asiat päin
vittua.
                      Sitten Launo alkoi ihastuttavan yksityiskohtaisesti kertaamaan miten monilla ikävillä tavoilla meillä oli vuosien saatossa mennyt sukset ristiin. Yritin olla kuuntelematta mutta veljeni inhorealismi porautui kalloni läpi ja moukaroi ilkeästi itseluottamusta ja omaatuntoa.

- Osaatko olla enää yhtään kannustavampi? murahdin ja sytytin tupakan.
- Lyttyyn haukkuminen on paras lääke liian pullistuneelle itseluottamukselle, Launo virnisti.
- Mun itseluottamuksessa ei oo mitään pullistunutta.
- Sitä mitä ei vielä ole, pitää ehkäistä.



Perille saapuessamme pimeä oli jo ehtinyt laskeutua, faija oli kattanut meille iltapalapöydän ja lämmittänyt saunan. Istuin yksin eukalyptyksen tuoksuisessa höyrysaunassa ja tunsin rentoutuvani rasittavan pitkän ja muutenkin rasittavan automatkan jäljiltä.
Saatoin koko viikonlopun olla eristyksissä ihmisistä, satojen kilometrien päässä omasta elämästäni.

Viivyin saunassa pitkään, kuivattelin hitaasti ja hartaudella, Launo istui faijan kanssa olohuoneessa hörppimässä punaviiniä ja käymässä jotain isä-poika-keskustelua johon mua ei todennäköisesti tarvittu mukaan.
                      Kiertelin pitkin taloa ja yläkerran takkahuoneessa seisahduin takan päällä olleen Samia esittäneen kuvan eteen.

Oon usein miettinyt, liikkuisikohan Sami meidän porukoissa jos eläisi?
Olisi ollut mielenkiintoista tuntea se paremmin. Muistikuvani isoveljestä olivat kovin hatarat, en muistanut yhtään millainen huumorintaju sillä oli ja millainen ihminen se muutenkin oli ollut. Ylioppilaskuvasta päätellen Sami ei ollut ainakaan mikään kummoinen huumoriveikko, kuvassa se pönötti hymyttömänä, vakavana, suorastaan vittuuntuneen näköisenä. Sillä oli samanmuotoiset silmät kuin mulla ja Launolla, isot ja pyöreät, mutta väriltään ne olivat likaisen sinivihreät ja ne oli usein ympäröity paksusti mustalla kajalilla.

Oli syksy 1995, minä ja Launo tulimme koulusta toisen luokan ensimmäisenä päivänä. Faija istui olohuoneen sohvalla tyhjä katse silmissään, kyyneleet valuivat pitkin poskia, mutsi istui keittiössä yhtä elävän näköisenä viinapullo auki pöydällä. Nähdessään meidät se ryntäsi eteiseen ja kaappasi meidät molemmat syliin ja nyyhkytti molempien niskoihin kuinka paljon se rakastaakaan meitä. Faija raahautui eteiseen poissaolevan ja huonovointisen näköisenä ja kertoi että Sami oli kuollut.

En ymmärtänyt Samin kuolemaa kun se tapahtui, en ymmärtänyt sitä vuosiin. Aloin kaivata isoveljeäni kun neljätoistavuotiaana elämäni viidettä kertaa putkassa maatessani tulin miettineeksi olisinko niin nuorena vieraillut valtion hotellissa niin monesti mikäli mulla olisi isoveli katsomassa perään ja neuvomassa.




Lauantaina puhelin alkoi soida. Vili soitti neljä kertaa kysyäkseen löytyikö savuja. Samasta aiheesti Pinkki soitti kaksi kertaa ja jokaisella kerralla ilmoitin niille että olin sukuloimassa enkä halunnut kuulla vittujakaan mistään savuista.
                      Kun satunnainen pahanpäiväntuttu kaksi kerrosta alempaa soitti, päätin olla vastaamatta koska arvasin jo asiansa. Tein saman kuin Launo ja löin puhelimen kiinni.

- Nyt ne luulee että ollaan molemmat kuoltu kun kummallakaan ei ole luuri päällä, Launo arveli ollessamme iltapäiväkahvilla ja -tupakalla ulkona.
- Luulkoon, tuhahdin. - Sais ees hetken verran olla rauhassa puhelinsoitoilta. Hitto ei yhtään innostaisi palata huomenna takaisin kotiin.
- Se on säätäjän osa, Launo hymyili osaaottavasti.

Puhelin.
Tuo säätäjän paras ystävä ja pahin vihollinen.
Jos olit kerran ottanut sen roolin että sinä hommaat kavereille päihteitä, et päässyt siitä koskaan eroon. Meidän piireissä ne jotka eivät tunteneet Monaa tai olleet sen kanssa hyvissä väleissä, soittivat aina mulle. Porukka oletti että vetelehdin vain kotona vailla muuta tekemistä kuin juosta niille huumeita eripuolilta kaupunkia. Sellaista elämäni oli itseasiassa ollutkin niihin aikoihin kun olin juuri täysi-ikäistynyt ja tunsin eniten tuntemisen arvoisia tyyppejä. Mona oli niihin aikoihin vielä vain satunnaisesti meidän seurassa pössyttelevä tyttö joka ei tuntenut ketään, mä olin se vakiosäätäjä jolta odotettiin nopeasti laadukasta tavaraa ilman törkeitä välistäviemisiä. Ja se asema oli musta olevinaan muka siisti juttu.

Lisäksi viisi vuotta sitten Launo alkoi ryypätä Jeremiaksen kanssa ja silloin kun en säätänyt, olin hakemassa sille kaupasta kaljaa ja tupakkaa sillä Launo oli liian köyhä ja laiska hankkiakseen minkään sortin henkkareita. Sillä ei varmaan vieläkään olisi papereita (eikä mulla ajokorttia) ellei faija olisi sille ylioppilaslahjaksi ja siinä ohessa mulle muuten vaan -lahjaksi maksanut meidän molempien autokoulua.
                      Mietin olevani jo sen takia onnekas siitä että mulla oli Launo. Kaksoisveljeni oli älykäs ja halukas pääsemään pitkälle, se kirjoitti ylioppilaaksi niin hyvin arvosanoin että se vaan korosti sitä millainen luuseri minä olin. Jätin lukion kesken puolen vuoden jälkeen. Sen jälkeen mätänin kevätlukukauden loppuun kymppiluokalla ja päädyin amikseen autopuolelle jotta olisin voinut tehdä muutakin kuin lojua kotona pahalta haisten. Amiksessa haistiin lähinnä budilta poikien kanssa lähimetsässä. Kovin moni meistä menetti aika nopeasti kiinnostuksensa autojen laittamiseen. Meidän luokalta viittä lukuunottamatta kaikki jätti kesken ennen toisen vuoden puoliväliä. Minä kävin hakemassa erotodistukseni viimeisenä koulupäivänä ennen joululomaa.

Joonaksen kannustamana ilmoittauduin iltalukioon ja opiskelin siellä jonkin verran, silloin tällöin, satunnaisesti, sain muutamia kursseja suoritetuksi. Sen jouduttua istumaan sekin jäi, vaivuin syvään itseinhoon tajutessani että kaksoisveljeni oli kirjoittanut ylioppilaaksi kaksi vuotta sitten ja kävi kolmannen asteen koulua kun minä olin vaivainen kouluttamaton pummi jonka avomies oli vankilassa. Lisäksi mitä syitä mulla muka oli miellyttää sukulaisia, olin Launon ylioppimisen siivellä saanut sen ajokortin mikä mulle oli luvattu yo-lahjaksi, olisin valmistumalla vain kirvoittanut sukulaisten suusta monta "vihdoin ja vitun viimein" -kommenttia ja ilkeää naljailua.

En tiedä olisivatko erilaiset valinnat nuoruudessani voineet vaikuttaa siihen ettei musta "isona" tullutkaan mitään. Jos en olisi pienestä pitäen ollut niin rauhaton ja uusille kokemuksille avoin, asettanut hauskanpitoa velvollisuuden ja järjen edelle, alkanut polttaa pilveä kolmetoistavuotiaana ja tupakoimaan vakituisesti yksitoistakesäisenä, olisiko mulla ollut mahdollisuuksia pärjätä lukiossa ja saada töitä?

- Iloisia ajatuksia.
Launon toteamus havahdutti mut ruutupaperiarkin ääreltä.
- Miten sä onnistut päätymään itseinhoiseen säälittelyyn sanasta "puhelin"?
- Älä lue mun olan yli ilman lupaa, murisin, taitoin paperin kahtia ja työnsin taskuun.
- Tylsän yksityinen ihminen, Launo hymähti. - Haluutko istua lopun päivää murehtimassa elämääsi paperilla vai lähdettäisiinkö keskustaan tapaamaan Juuliaa?

Faijan ja Juulian äidin avioliitto kesti puolitoista kuukautta. Se oli aika surkuhupaisaa, ne kuitenkin seurustelivat lähemmäs kuusi vuotta mutta heti kun sormuksia oli vaihdettu ja eroaminen siirretty byrokratian taakse, alkoi niin hillitön päivittäinen tappeleminen etteivät ne enää loppujenlopuksi kestäneet nähdä toistensa naamoja. Erosta huolimatta Juulia oli edelleen mulle ja Launolle pikkusisko vaikkei meillä yhteistä perimää ollutkaan.

Juulia odotteli meitä torin laidalla ja kuten joka kerta, mun sydämen valtasi suunnaton hellyyden ja kiintymyksen tunne sen nähdessäni. Se näytti niin tajuttoman kauniilta ja täydelliseltä seistessään siinä, syksynkeltaiset puut taustanaan, tuulen leikitellessä luonnonvaalealla pitkällä tukalla. Jos me ei oltaisi kasvettu siskoksiksi, haluaisin sen naisen sänkyyni hetimiten.

- Ihanaa nähdä teitä pitkästä aikaan, Juulia huokaisi ja heittäytyi sitten halaamaan molempia. - Launo sä oot komistunut! Ja oot säkin ihan komea, Maura.
                      Totesin mielessäni että miestenosastolta ostamani talvitakki taisi olla huono idea mikäli tahdoin näyttää kauniilta. Tosin Juulian rinnalla en koskaan näyttänyt kauniilta vaikka olisin ollut kuinka täydessä tällingissä ja päälläni naisellisimmat vaatteet mitkä keksin pukea.
                      Juulia oli hoikka kuten minäkin mutta ei samanlaisella tavalla hoikka, se oli naisellinen yhdistelmä hoikkuutta ja muodokkuutta sopivassa suhteessa. Sillä oli klassisen kauniit kasvot, korkeat poskipäät, täydellinen iho, hillitty meikki ja kirkkaat, iloiset, avoimet tummanvihreät silmät.

Se oli lievästi tyttömäisen ja nuoren näköinen ja nuorihan se olikin, yhdeksäntoista vasta, mutta kuitenkaan siltä ei enää kysytty papereita Alkossa, sen pukeutumistyylistä ja hymystä huokui jonkinnäköistä aikuisen naisen arvokkuutta.

Mentiin samaan kahvilaan missä oltiin kolmestaan notkuttu monet iltapäivät tekemättä mitään ollessamme teini-ikäisiä. Valloitettiin syrjäinen nurkkapöytä ja alettiin vaihtaa kuulumisia, aluksi Launo ja Juulia juttelivat opiskelusta ja minä olin lähinnä hiljaa ja kuuntelin, sitten Juulia noteerasi mun hiljaisuuden ja kysyi mitä mulle kuuluu.
- Hy... vää, oli tyhjentävä vastaukseni. Tajusin kesken lauseeni, ettei mulla oikeastaan ollut mitään kerrottavaa. Joelin ja mun juttu ei tuntunut kertomisen arvoiselta, päivittäinen kotona nyhjäys ja mitään tekemättömyys ei tuntunut kertomisen arvoiselta, mikään mitä kotikaupungissa tapahtui ei tuntunut kertomisen arvoiselta.
- No onkos sulla mitään mieskuvioita? Juulia yritti pitää keskustelua yllä ja sai kysymyksellään Launon vilkaisemaan mua huvittuneesti. Juulia huomasi katseen ja tuli uteliaaksi. - Onks se Joeli vielä kuvioissa mistä silloin puhelimessa mainitsit?
- Kyllähän se taitaa olla..., mutisin haluttomana kertomaan yhtään enempää. Mun ja Joelin tilanne ois sinänsä ollut tosi yksinkertainen selittää, "tapaillaan mutta se ei voi ryhtyä mun kanssa vakavaan suhteeseen ennen kuin lopetan pilvenpolttelemisen". Juulian korvissa se olisi kuulostanut järjettömältä ja se olisi saanut sen vaan kirvoittamaan suustaan lauseen: " Mieti haluatko tulevaisuudessa mennä naimisiin miehen vai kasvin kanssa... "

Istuttiin kahvilassa kolme tuntia, puheenaiheet vaihtelivat, nauroimme paljon ja yleinen tunnelma oli hilpeä. Mua harmitti että näin Juuliaa niin harvoin, auringon laskettua ulkona alkoi sisällä tuntua epämääräinen haikeus ja levottomuus kun tajusin että se olisi enää ensi yö ja sitten olisi edessä junaan hyppääminen ja matka takaisin etelään, arkeen.
                      Kun faija soitti ruuan olevan puolen tunnin päästä alettiin Launon kanssa tehdä erittäin hidasta lähtöä. Vannottiin soitella ja käydä useammin toistemme luona kylässä, hyvästeltiin pitkin halauksin ja saatettiin tihrustaa kyyneliäkin.

Vasta autossa tajusin mitä vierailu entisellä kotiseudulla oli tehnyt mulle ja Launolle.
                      - Olihaa kyl mukavata nährä sisko pitkäst aikoo.
Launo virnuili mulle pirullisesti.
- Huamaaks sää kuin vitu häräskii savonmurret sää oot käynny solokkaa? se tiedusteli ja sen puhetta kuunnellessani tajusin että olin koko lauantaipäivän puhunut itse melkein samalla tavalla. Launo solokkas muutenkin enimmäkseen savoksi, siihen ei reilun kymmenen vuoden aikana ollut tarttunut Etelä-Suomen murre juuri ollenkaan ja kun se oli muuttanut Kuopioon, "takas Savonmuaille", sen puheesta oli tullut entistä härskimpää mongerrusta.
- No voe tokkiinsa, lipsautin ja aloin hekottaa. Itse olin pyrkinyt mahdollisimman paljon pääsemään murtamisestani eroon, lähinnä vain änkyräkännissä tai vihaisena tapasin puhua vanhalla tavalla. Silti aina faijan luona vieraillessani vanha puhetyyli tarttui ja kesti hetken jos toisenkin päästä eroon siitä.
                      Puhuttiin koko se päivä Launon kanssa korostetun savolaisittain ja kun Jeremias sinä iltana soitti mulle kun olin vihdoinkin laittanut puhelimen päälle, se totesi että mun mussutus oli "helvetin rasittavaa kuunneltavaa".

7. luku


- Mitä hemmettiä sä täällä teet?

Tajusin kysymykseni olleen ehkä turhan tylysti muotoiltu mutta en tiennyt että mitä muutakaan olisin voinut sanoa tilanteessa jossa Joonas yhtäkkiä seisoi huoneeni ovella.
- Täyttävä aamupala sulla, Joonas hymähti ja lupaa kysymättä astui peremmälle, sulki oven perässään ja istui sängylleni.
- Öö joo tota, rahat vähän tiukilla ollut viimeaikoina, mutisin nolona ja laskin ahneesti järsimäni pizzanreunan lautaselle. En viitsinyt sanoa että jääkaappi oli taas reilun viikon verran ammottanut tyhjyyttään, viimeinen nahistunut juustonpalakin oli kadonnut edellisenä iltana kun Jeremias oli sen mättöfiiliksissään ahminut.

- Ihan kivan näköinen kämppä teillä, Joonas totesi ja silmäili ympärilleen. - Sulla on oikein tyylikkäät kellastuneet ja revenneet tapetit.
- Ompelin verhot itse, mutisin mutta Joonas ei kuunnellut, se tutkaili uteliaana tuhkakupin sisältöä. Se kaivoi esiin tumpin joka oli niin selvästi jointti että se tuntui vain huutavan: " Hei katso minua, olen huumesätkän tumppi. "

- Onko sulla asiat näin huonosti että polttelet peruslätkää nykyään? Joonas totesi haistellessaan, se oikeasti haisteli mun tupakantumppeja.
Olin siitä ja sen yllättävästä vierailusta ylipäätäänkin niin häkeltynyt, että kesti hetken muistaa että istuin tietokonepöytäni reunalla pelkästään topissa ja alushouisuissa ja näytin varmasti kamalalta. Olin taas laihtunut entisestäni, jalkani olivat kuin lyijykynät, yhtä kapeat ja lyijypitoiset. Hiukset olivat takussa ja varmasti myös likaiset. Oli kylmä ja vapisin ja lisäksi olisin kovasti halunnut savut tuomaan tilanteeseen rentoutta. Huomasin että Joonaksen pitelemästä tumpista olisi saanut vielä imun tai parit ja olisin ollut niistä erittäin kiitollinen. En viitsinyt ilmaista mielihaluani ääneen, joten tyydyin tupakkaan. Joonaskin sytytti tupakan.

- Hitto että sä näytät nuutuneelta, se totesi. - Ja oot laihtunut kamalasti. Pistä päälles nainen, mä voin ruokkia sut.



Aloin kiljua ihastuksesta nähdessäni että Olvi oli Joonaksen auton takapenkillä. Tajusin että mulla oli oikeasti ollut ikävä sitä isoa dalmatialaista enkä suostunut lähtemään mihinkään suuntaan ajelemaan ennen kuin Joonas oli pääsänyt Olvin ulos autosta ja olin saanut halata sitä ja telmiä sen kanssa.

- Sillä on ollut ikävä sua, Joonas totesi kun vihdoin suostuin lopettamaan koiran kanssa juoksemisen ja istahdin repsikkaan. - Haluaisin oikeastaan antaa sen sulle takas... Mut mutsi ei anna.
Mutsi ei anna, sä olet helvetti yli kaksikymmentävuotias, kai sulla on oikeus päättää missä sun ja sun ex-avovaimon koira on, ivasin mielessäni, mutten sanonut mitään, en halunnut ottaa pienintäkään riskiä että ivallisilla tai pilkallisilla kommenteilla suututtaisin Joonaksen, nyt kun se oli vihdoinkin siinä, kosketusetäisyydellä, mutten uskaltanut koskettaakaan.

Puolitoista tuntia vaan ajettiin kunnes pysähdyttiin moottoritien varressa sijaitsevaan rekkakuskien pikaruokalaan.
- Täälläkö sä ajattelit mut ruokkia? naurahdin.
- Usko pois, täältä saa perkeleen hyvää sapuskaa, Joonas totesi. - Muistelin vaan kuinka silloin joskus aina mätettiin rasvassa paistettua pekonia ja kananmunia. Ajattelin että voisit arvostaa.
- No jos kerta saan ilmaista safkaa niin en valita, virnuilin ja olisin halunnut halata Joonasta liikutuksesta. Joel tarjosi gourmet-ruokaa, punaviinejä, äyriäisiä, enhän minä sellaista osannut arvostaa. Joonas tiesi että kunnon mättö naisen tiellä pitää.

Ruokalassa oli rasvaista. Hampurilainen oli paistettu rasvassa, ranskalaiset oli paistettu rasvassa, penkit ja pöydät olivat rasvaisia, asiakkaat oli rasvaisia ja veikkaan että limuunkin oli kaadettu rasvaa.
- No okei, ei tää ehkä ole mikään viiden tähden atriapaikka, Joonas myönsi kun irvistin rumasti naapuripöydästä mulle viheltäneille venäläisille rekkamiehille. - Sä näytät siltä ku et olisi nähnytkään ruokaa moneen päivään.
- On tässä vähän nälkäinen tullut oltua, mutisin. Joonaksen holhoaminen nolotti. En tahtonut sen ajattelevan että olin rappiollinen nisti jolla ei ollut varaa ostaa edes ruokaa. Yritin syödä rauhallisesti ja sievästi ja vähemmän nälissäni ahmien.

- Sori muuten Helmin puolesta, Joonas totesi hetken hiljaisuuden päätteeksi. - Sillä ei ollut mitään oikeutta haukkua sua niin.
- Kuka vittu se Helmi edes on? tuhahdin. - Mikä vitun oikeus sillä on lukea sun tekstiviestejä?
- Ei sillä olekaan, Joonas sanoi. - Se on mutsin työkaverin tytär. Muutti muutama kuukausi sitten kaupunkiin opiskellakseen jotain hoiva-alaa. Tottakai mutsi näki että sehän voi asua meillä, olisi varmaan loistavaa seuraa mulle sun jälkeen...
- Kuinka vanha se edes on? kysyin ja tajusin äänensävyni olevan erittäin vittumainen ja mustasukkainen. - Tane arvioi sen kuusitoistavuotiaaksi.
- Se on yhdeksäntoista, Joonas vastasi. - Ja se on kai jotenkin ihastunut muhun ja tahtoo pitää mut poissa vaikeuksista... Mutta mun makuun se on vähän turhan nuori...

Irvistin ja mustasukkaisuus mukiloi sisälmyksiäni. Yritin niellä sen sillä mitä sitten vaikka sillä ja Helmillä olisikin jotain, olihan mullakin ollut muita, muutamakin...

- Kuinkas sua elämä kohtelee? Joonas tiedusteli.
- Tässähän tää..., vastasin ympäripyöreästi. Sitten oli pakko sanoa kuin kokeeksi: - Oon muuten vähentänyt pössyttelyä.
- Hyvä sulle, Joonas totesi ja hymyili vinosti. - Panetko sä Jeremiasta?
- Mitä? parahdin. - Jeremiasta, minä, en?

En todellakaan pannut Jeremiasta. Vaikka oltiinkin tapailtu joskus ja se oli ihan kivan näköinenkin, oltiin viimeisen kolmen vuoden ajan oltu niin rehellisesti vain kavereita kuin vain voi olla. No okei, pari kertaa änkyräkännissä, mutta siitä ei tarvinnut Joonaksen eikä muutenkaan muiden kuin esitystä kuuntelemaan joutuneiden seinänaapurien tietää.

- Et ole itsekään varma? Joonas virnuili änkytykselleni.
- En... siis olen! Siitä että en, änkytin. Sitten suustani pääsi inahdus: - Mulla on ollut helvetinmoinen ikävä sua...
Joonas hymyili suorastaan osaaottavasti, mutta ei vastannut mitään. Ei "samoin", eikä mitään muutakaan, hetkeen, kunnes lausui:
- No säkin varmaan tiedät ettei semmoisen jutun jälkeen voi ihan hetkeen palata yhteen... Ja muutenkin.
- Mitä "muutenkin"?
- Ei mitään... Mutta täytyy myöntää että oon mäkin ikävöinyt sua hitusen... Oli se nimittäin ihan vitun siistiä aikaa. Rivari, boheemius, poltteluillat kaveriporukalla, lenkkeillä yhdessä Olvin kanssa, käydä yhdessä kaupassa...
Joonas alkoi poissaolevan näköisenä luettelemaan kivoja asioita mitä oltiin yhdessäolomme aikana tehty. Olin lähellä purskahtaa itkuun.
- Miksi ei...

- Mun pitää vaan vähän miettiä...

Sitten Joonas vilkaisi seinäkelloa ja totesi:
- Mun pitää varmaan heittää sut pikkuhiljaa kotiin. Oon luvannut lähteä parin tunnin päästä kahville Helmin kanssa ja mun pitäis hoitaa pari juttua ennen sitä...

Kotimatkalla tuijottelin ulos ikkunasta ja purin huulta jotten olisi itkenyt. Olvi työnsi päänsä penkkien välistä ja kerjäsi rapsutusta. Tajusin etten edes tiennyt milloin näkisin sen seuraavan kerran ja jo pelkästään se ajatus oli murtaa mut.

Kotipihalla halasin pitkään sekä Olvia että Joonasta. En tiennyt oikeastaan yhtään mitä olisi pitänyt ajatella. Olvi ei meinannut suostua menemään autoon kun se tajusi etten mä tulisi mukaan. Kovetin itseni jotten olisi katsonut perään kun Joonas ajoi pois pihasta.

Vasta hississä vapisin ja itkin äänettömästi, tajusin että vaikka mulla oli vaikka mitä juttuja ollut Joonaksen vankilassaoloaikana ja sen jälkeen, olin koko ajan kaivannut vain sitä. Sen vahvoja käsivarsia ympärilleni, sen pohkeeseen tatuoitua lohikäärmettä ja vatsan yli kulkevaa latinankielistä sanontaa. Sen lapsekkaan hulluja päähänpistoja, tapoja kukkua kanssani yöt ja nukkua päivät. Sen omanarvontuntoa ja sitä että sillä oli huolettomuudestaan huolimatta selkärankaa ja tarvetta pitää omissa ja minunkin toimissa edes joku roti. Viisikielinen kitara, pikkuporkkanat joita se aina napsi hulluna... Jopa se kun se saattoi lähteä Zorron kanssa säätöreissuille jotka kestivät monta päivää. Ja lisäksi se leipoi taivaallisen hyvää mansikkapiirakkaa.

Avatessani oven Jeremias ja Mona olivat eteisessä vastassa ja katsoivat mua kysyvästi. Jompikumpi niistä oli avannut Joonakselle oven aamupäivällä ja tahtoivat kovasti tietää missä mentiin.
- Mä en halua puhua, murisin ja marssin huoneeseeni takki päällä ja kengät jalassa. Istuin sängylleni ja vaan vollotin ikävääni.

Vartin verran yhä takki päälläni paruttuani Mona koputti oveen ja vastausta odottamatta tuli sisään.
- Mitä ihmettä se sulle sanoi ku oot tollanen? se ihmetteli. Se istui mun viereen sängylle ja halasi kovaa. - Voi meidän pientä reppanaa...
- Älä lässytä mulle! Mä olen ihan kunnossa.
- Vitut. Sä olet ihan valkoisissa karvoissa. Oliko Joonaksella Olvi mukanaan?
- Oli... Se on lihonut kamalasti. Se saatanan ämmä ylisyöttää sitä eikä varmaan edes jaksa lenkittää sitä kunnolla. Ja karvaakin lähtee näin paljon ja...

- Sä et siitä huolimatta ole noin hajalla sen takia että ex-anoppis ylisyöttää sun koiraa, Mona arveli.
- Mä en oikeasti jaksa nyt puhua, nurisin.
- Mikä siellä on hätänä? Jeremias huuteli oven takaa. - Tarviiko Maura savut?
- En vittu saatana vitun kusipää runkkari!
- Okei, okei, anteeks... Tosin kyl ne vois sulle olla ihan passelit kun oot noin kärttyinen.
- Haista paska!

Mona tuijotti mua silmät pyöreinä.
- Mikä helvetti sulla on? se kysyi. - Sanoiko Joonas sulle että sun pitää lopettaa polttelu jos tahdot sen takas?
- Ei, vastasin. - Olisikin sanonut. Että mulla olisi joku keino saada se takaisin.
- Jaha, Mona lausui ja maiskautti suutaan osoittaakseen että oli ymmärtänyt ongelman. - Mutta haluatko edes sitä takaisin?
- Se on maailman kultaisin mies joka meni mun takia vankilaan, parahdin ja purskahdin uudelleen itkemän.
- Mutta se on muuttunut vankilassa ja sen takia et voi enää viettää sen kanssa elämää tavalla joka on ollut sun viimeiset kymmenen vuotta, Mona huomautti. - Et voi ottaa rennosti ja pitää kivaa.
- Onks tää enää niin kivaa? ärähdin. - Mulla ei ainakaan ole kivaa. Haluan lopettaa. Haluan pois, haluan ulos, haluan töitä, haluan kunnollinen elämän.

Mona kohautti olkiaan ja näytti hämmentyneeltä.
Viimeisen kymmenen aikana en ollut ikinä harrastanut "yhyy me käytetään huumeita" -parkumista. Olin aina ollut lähinnä sitä mieltä että kohtuuden rajoissa mikään ei ollut vaarallista. Okei, pään työntäminen tuulettimeen tai syanidin syöminen ehkä.

Olin yläasteella herättänyt pahennusta käyttämällä huumeväittelyissä "kannabis on kasvi ja kasvi ei voi olla laiton" -argumenttia ja opettaja oli lähettänyt mut kuraattorille. Ne sanat mitä päästelin suustani istuessani siinä sängylläni takki päällä eivät tuntuneet omilta.

- Ehkä sun sitten kannattaa hankkia töitä, Mona ehdotti. - Mutta jostain syystä ajatus susta streittarina on kieltämättä hitusen... outo. Mut ehkä sä pystyt siihen, meistä huolimatta...

Mona oli juuri saanut lauseensa loppuun kun ovikello soi ja hetken päästä kuului Pinkin ääni ja kilinää muovikassista.
- Okei, sä et selviä, Mona puuskahti.